Euroopan ihmisoikeustuomioistuin 08.02.1996 1996:30

Murray tapaus Oikeudenmukainen oikeudenkäynti Syytetyn oikeudet Syyttömyysolettama Oikeus puolustautua Oikeudenkäyntiavustaja Esitutkinta

Kysymys siitä, rikottiinko syytetyn oikeutta vaitioloon ja oikeutta kieltäytyä todistamasta itseään vastaan, kun todistusharkinnassa otettiin syytetyn vahingoksi huomioon, että hän oli jättänyt vastaamatta hänelle tehtyihin kysymyksiin eikä ollut noudattanut kehotusta todistaa valan nojalla. Kysymys myös siitä, rikottiinko syytetyn oikeutta puolustautua, kun neuvottelua oikeudenkäynti-avustajan kanssa siirrettiin 48 tunnilla pidätyshetkestä.

TOSISEIKAT: Poliisin tietojen mukaan IRA piti poliisille IRA:n
toiminnasta tietoja toimittanutta L:a vangittuna eräässä talossa.
Poliisin ja armeijan tehtyä taloon rynnäkön sieltä tavattiin
mm. M., joka pidätettiin välittömästi ja toimitettiin kuulusteluihin.
Hänelle ilmoitettiin, ettei hänen tarvinnut sanoa
mitään mutta hänen vaitioloaan voitiin pitää todisteena häntä
vastaan. M. totesi, ettei hänellä ollut mitään sanottavaa. Hän
pyysi kuitenkin neuvottelua oikeudenkäyntiavustajan kanssa.
Vuoden 1987 poikkeustilalain nojalla neuvottelua siirrettiin 48
tuntia pidätyshetkestä. Suoritetuissa kuulusteluissa M. ei ilmoittanut
syytä oleskeluunsa talossa eikä antanut muutakaan
lausuntoa. Em. määräajan päätyttyä M. tapasi oikeudenkäyntiavustajan,
joka kehotti häntä olemaan vastaamatta mihinkään
poliisin kysymykseen. Jatkokuulusteluissakaan M. ei lausunut
mitään. M:n oikeudenkäyntiavustajan ei sallittu olla läsnä kuulustelutilaisuuksissa.

M:a vastaan nostettiin syyte mm. avunannosta L:n laittomaan
vangitsemiseen. Asiaa käsiteltiin yhden tuomarin kokoonpanossa.
Oikeudenkäynnissä esitettiin todistelua, jonka mukaan poliisi
oli taloon astuttuaan havainnut M:n olevan laskeutumassa sisäportaita
sadetakki yllään. M. oli pidätetty eteisaulassa. L:n
todistuksen mukaan häneltä oli tappouhkauksin vaadittu nauhoitettu
tunnustus siitä, että hän oli ollut poliisin ilmiantaja.
Häneltä oli poistettu side silmiltä juuri ennen poliisin tuloa.
Hän oli tällöin havainnut M:n seisovan sisäportaissa ja vetävän
ulos nauhaa kasetista. Poliisin etsinnöissä talosta löydettiin
L:n vaatteita ja sotkussa ollut nauha, josta voitiin kuunnella
L:n tunnustus.

Missään vaiheessa oikeudenkäyntiä M. ei antanut selitystä läsnäololleen
talossa. Tuomari kehotti häntä todistamaan valan
nojalla puolustaakseen itseään sekä ilmoitti, että kieltäytymistä
voitiin pitää todisteena häntä vastaan. Avustajansa neuvosta
M. ei suostunut todistamaan. Päätöksessään tuomari totesi,
että syyttäjä oli esittänyt hyvin vakuuttavaa näyttöä syytteen
tueksi. Lisäksi tuomari totesi tehneensä todistelusta
vuonna 1988 annetun lain nojalla vahvoja johtopäätöksiä M:n
vahingoksi hänen vaitiolostaan ja kieltäytymisestään todistamasta.
Sen vuoksi tuomari katsoi syytteen selvitetyksi ja tuomitsi
M:n 8 vuodeksi vankeuteen. M:n valitus hylättiin. Valitustuomioistuin
totesi mm., että tapaus oli esitetyn todistelun
valossa murskaava syytetylle.

KANSALLISTA SÄÄDÄNTÖÄ JA OIKEUSKÄYTÄNTÖÄ: Todistelusta annetun
vuoden 1988 lain 4 artiklan mukaan tuomioistuimella oli syyllisyydestä
päättäessään valta tehdä asianmukaisiksi katsomiaan
johtopäätöksiä siitä, ettei syytetty ollut noudattanut kehotusta
todistaa valan nojalla puolustaakseen itseään. Kieltäytymisen
voitiin katsoa tukevan syyttäjän todistelua. Sama valta
tuomioistuimella oli lain 6 artiklan mukaan silloin, kun rikospaikalta
tavattu pidätetty ei ollut antanut poliisille selitystä
oleskelulleen siellä. Syytettyä oli etukäteen varotettava
siitä, että vaitioloa tai todistamasta kieltäytymistä voitiin
käyttää todisteena häntä vastaan. Syytettyä ei voitu velvoittaa
todistamaan pakkokeinoin eikä todistamasta kieltäytyminen ollut
rikos.

Oikeuskäytännössä katsottiin, että vaitiolosta tai todistamasta
kieltäytymisestä voitiin tehdä päätelmiä syytetyn vahingoksi
vasta sen jälkeen, kun syyttäjä oli esittänyt suoranaista todistelua,
joka jo yksistään oli niin vahvaa, että se edellytti
selitystä sen antamiseen kykenevältä syytetyltä. Päätelmiä ei
voitu tehdä, jos tuomari epäili, ettei syytetty ollut ymmärtänyt
etukäteen annettujen varotusten merkitystä. Päätelmät ja
niiden painotus oli perusteltava tuomiossa.

Vuoden 1987 poikkeustilalain 15 pykälän mukaan terrorismista
pidätetyllä henkilöllä oli oikeus neuvotteluun oikeudenkäyntiavustajan
kanssa. Lupa neuvotteluun tuli myöntää niin pian
kuin oli käytännössä mahdollista. Luvan myöntämistä voitiin
kuitenkin lykätä, jos oli perusteltua syytä uskoa, että neuvottelu
syytetyn haluamaan aikaan voisi estää tietojen saamista
terroristiteoista taikka vaikeuttaisi niiden ehkäisyä.

VALITUS: M. katsoi, että asiassa oli rikottu EIS 6 artiklan 1
ja 2 kohtia, 6 artiklan 3c kohtaa ja 14 artiklaa.

EIK: EIS 6 artiklan 1 ja 2 kohtia ei ollut rikottu (15-2), 6
artiklan 1 kohtaa yhdessä 3c kohdan kanssa oli rikottu (13-4)
eikä ollut tarpeen tutkia, oliko rikottu 14 artiklaa yhdessä 6
artiklan kanssa (14-3).

TUOMIO: 1) EIS 6 artiklan 1 ja 2 kohtien rikkominen

M. katsoi, että asiassa oli rikottu hänen oikeuttaan vaitioloon
ja oikeuttaan kieltäytyä todistamasta itseään vastaan, kun tuomioistuimet
olivat katsoneet, että poliisin kysymyksiin vastaamatta
jättäminen ja todistamasta kieltäytyminen osoittivat vahvasti
hänen syyllisyyttään. Tällöin oli lisäksi rikottu periaatetta,
jonka mukaan syyttäjällä oli todistustaakka rikosjutussa.
M. viittasi myös siihen, ettei hänellä ollut ollut kahden
ensimmäisen vuorokauden aikana tilaisuutta tavata oikeudenkäyntiavustajaa.

EIT totesi, että syytetyn oikeus olla vaiti ja oikeus kieltäytyä
todistamasta itseään vastaan olivat yleisesti hyväksyttyjä
kansainvälisiä standardeja, joilla oli keskeinen asema oikeudenmukaisessa
oikeudenkäynnissä EIS 6 artiklan mielessä, vaikkakaan
niistä ei ollut artiklassa erityistä mainintaa. Oikeuksien
olemassaolo antoi syytetylle suojaa viranomaisten sopimatonta
pakottamista vastaan ja vähensivät siten väärien tuomioiden
mahdollisuutta. Tässä tapauksessa kysymys oli ensinnäkin
siitä, olivatko oikeudet ehdottomia siinä mielessä, ettei syytetyn
vaitioloa voitu missään olosuhteissa käyttää oikeudenkäynnissä
häntä vastaan. Toisaalta kysymys oli siitä, pakotettiinko
syytettyä aina sopimattomalla tavalla, kun hänelle ilmoitettiin
etukäteen, että hänen vaitioloaan voitiin tietyin
edellytyksin käyttää häntä vastaan.

EIT piti ilmeisenä, ettei tuomiota voitu perustaa yksin tai
pääasiassa syytetyn vaitioloon tai todistamasta kieltäytymiseen.
Samoin EIT:n mielestä oli ilmeistä, että syytetyn vaitiolo
voitiin ottaa huomioon harkittaessa syyttäjän esittämän
todistelun vakuuttavuutta, jos tilanne selvästi antoi aiheen
vaatia syytetyn selitystä. Syytetyn kyseiset oikeudet eivät
siten olleet ehdottomia. Niiden rajat oli löydettävissä sanottujen
äärimmäisyyksien väliltä. Tutkittaessa EIS 6 artiklan
rikkomista huomioon oli otettava tapauksen kaikki asianhaarat
ja erityisesti se, miten kansallinen tuomioistuin oli painottanut
vaitiolon ja todistamasta kieltäytymisen merkitystä todisteita
harkitessaan ja minkä asteista pakottamista tilanteeseen
sisältyi.

Pakottamisen kohdalta EIT totesi, että toistetuista varotuksista
huolimatta M. ei ollut antanut mitään lausuntoja poliisille
eikä hän ollut todistanut oikeudenkäynnissä. Siten hän oli tosiasiassa
kyennyt pysymään vaiti. Lisäksi lain mukaan vaitiolo
ei ollut rikos eikä syytettyä voitu velvoittaa puhumaan tai
todistamaan pakkokeinoin. Tosin varotuksiin vaitiolon merkityksestä
todisteena sisältyi tietty määrä epäsuoraa pakottamista.
Tämä seikka ei kuitenkaan pakkokeinojen puuttuessa ollut yksistään
ratkaiseva.

Todistusharkinnan kohdalta EIT huomautti, että alioikeus ja
valitustuomioistuin olivat pitäneet syyttäjän esittämää todistelua
huomattavan vahvana. M. oli tavattu talosta, jossa L:a
pidettiin vangittuna. Talosta oli löytynyt nauha, jota M. oli
L:n nähden kiskonut ulos kasetista ja joka sisälsi L:lta kiristetyn
tunnustuksen. Siten EIT:n mielestä syyttäjän todistelun
vakuuttavuuteen nähden oli ollut ymmärrettävää eikä kohtuutonta,
että tuomioistuimet olivat tehneet päätelmiä syytetyn jatkuvasta
kieltäytymisestä antaa selitys oleskelulleen talossa.
Vuoden 1988 lain 4 ja 6 artiklat olivat vain kaavamaistaneet
lukuisissa muissa maissa voimassaolevan todisteiden vapaan harkinnan
periaatteen, jonka mukaan harkinnassa voitiin ottaa huomioon
vastaajan käyttäytyminen. Tätä taustaa vasten ei myöskään
voitu sanoa, että todistustaakka olisi siirtynyt vastoin syyttömyysolettamaa
syyttäjältä M:lle. Asiaan ei vaikuttanut se,
ettei M:lla ollut ollut tilaisuutta neuvotteluun oikeudenkäyntiavustajan
kanssa ensimmäisten 48 tuntien aikana. M:a oli varotettu
heti pidätyksen jälkeen vaitiolon käyttämisestä todisteena
häntä vastaan. Mikään seikka ei osoittanut, ettei M. olisi
ymmärtänyt varotuksen merkitystä. EIT katsoi, ettei asiassa
ollut rikottu oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja syyttömyysolettaman
vaatimuksia.

2) EIS 6 artiklan 1 ja 3c kohtien rikkominen

M. katsoi, että asiassa oli rikottu syytetyn oikeutta neuvotteluun
oikeudenkäyntiavustajan kanssa, kun häneltä oli kokonaan
evätty oikeusapu kriittisten 48 tuntien aikana pidätyksen jälkeen.

EIT totesi, että EIS 6 artiklalla saattoi olla merkitystä jo
ennen oikeudenkäyntiä, jos laiminlyönti noudattaa tuolloin sen
vaatimuksia tulisi todennäköisesti vähentämään olennaisella
tavalla oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuutta. Oikeudenkäynnin
erityisistä piirteistä ja tapauksen olosuhteista riippui tapa,
jolla EIS 6 artiklan 3c kohtaa oli sovellettava esitutkintaan.

Kansallisten lakien mukaan syytetyn käyttäytymiseen poliisikuulustelussa
saattoi liittyä puolustuksen menestymisen kannalta
ratkaisevia seurauksia myöhemmässä oikeudenkäynnissä. Tällaisissa
tapauksissa EIS 6 artikla edellytti yleensä, että syytetyllä
oli tilaisuus saada jo tuolloin oikeusapua. Kuitenkin
sanottua oikeutta, jota ei ollut nimenomaisesti mainittu EIS:-
ssa, voitiin rajoittaa pätevästä syystä. Kaikissa tapauksissa
kysymys oli siitä, riistikö rajoitus syytetyltä oikeudenmukaisen
oikeudenkäynnin, kun tarkasteltiin oikeudenkäyntiä kokonaisuutena.

Vuoden 1988 lain mukaisessa järjestelmässä puolustuksen oikeuksien
kannalta oli erittäin tärkeää, että syytetyllä oli tilaisuus
neuvotteluun oikeudenkäyntiavustajan kanssa jo poliisikuulustelun
ensivaiheissa. Syytetyllä oli jo tuolloin edessään
puolustustaan koskeva perustava ongelma. Jos hän halusi olla
vaiti, häntä vastaan voitiin tehdä haitallisia päätelmiä. Jos
hän sittemmin kuulustelun kuluessa päätti puhua asiasta, hän
vaaransi puolustuksensa poistamatta välttämättä mahdollisuutta
päätelmien tekoon vaitiolon perusteella. Näissä oloissa puolustuksen
oikeuksia saatettiin vähentää peruuttamattomasti. Siten
neuvottelun epääminen ensimmäisten 48 tuntien aikana rikkoi EIS
6 artiklan vaatimuksia riippumatta epäämisen perusteista. Asiaan
ei vaikuttanut se, että M. oli oikeudenkäyntiavustajan tavattuaan
tämän neuvosta jatkanut vaitioloaan ja kieltäytynyt
todistamasta oikeudessa. EIT ei voinut spekuloida, mikä oikeudenkäyntiavustajan
neuvo olisi ollut ja miten M. olisi menetellyt,
ellei neuvottelua kuulustelun ensivaiheissa olisi evätty.
Epäämisellä ja siitä johtuneella puuttumisella puolustuksen
oikeuksiin oli joka tapauksessa ollut M:a koskeneita suoranaisia
vaikutuksia. Tätä ei muuttanut muuksi se lopputulos, mihin
EIT oli edellä päätynyt vaitiolosta tehtyjen päätelmien kohdalta.
Siten EIS 6 artiklan 1 kohtaa yhdessä 3c kohdan kanssa oli
rikottu.

M. oli kirjoituksissaan EIT:lle viitannut myös siihen, ettei
hänen oikeudenkäyntiavustajallaan ollut ollut tilaisuutta olla
läsnä poliisikuulusteluissa. EIT totesi, että EIK oli tutkinut
asiaa vain neuvottelun osalta ja asian käsittely EIT:ssakin oli
koskenut pääasiassa tätä kysymystä. Näissä oloissa ja kun M:n
oikeutta neuvotteluun oikeudenkäyntiavustajan kanssa oli jo
todettu rikotun, EIT katsoi, ettei ollut tarpeen tutkia ko.
kysymystä.

3) EIS 14 artiklan rikkominen yhdessä 6 artiklan kanssa

M. katsoi, että asiassa oli syyllistytty syrjintään, kun Pohjois-Irlannissa,
toisin kuin Englannissa ja Walesissa, terrorismista
epäiltyjen henkilöiden oikeudenkäyntiavustajien ei
sallittu olla läsnä epäiltyjen kuulusteluissa missään vaiheessa.
EIT katsoi, ettei ollut tarpeen tutkia tätä kysymystä, kun
M:n oikeutta neuvotteluun oikeudenkäyntiavustajansa kanssa oli
jo todettu rikotun.

4) EIS 50 artiklan mukainen hyvitys

M. vaati kohtuullista korvausta vahingosta, joka hänelle oli
aiheutunut siitä, että hänet oli tuomittu vastoin EIS 6 artiklan
määräyksiä. EIT katsoi, että jo rikkomuksen toteaminen oli
riittävä hyvitys. M:n kuluvaatimuksen EIT hyväksyi vain osittain,
kun valitusta ei ollut kokonaisuudessaan hyväksytty.
Laillinen korko Yhdistyneissä Kuningaskunnissa oli 8 %.

LOPPUTULOS: EIT katsoi, ettei EIS 6 artiklan 1 ja 2 kohtia ollut
rikottu (14-5) ja että EIS 6 artiklan 1 kohtaa yhdessä 3c
kohdan kanssa oli rikottu (12-7) eikä ollut tarpeen tutkia EIS
14 artiklan rikkomista (yksimielisesti). Vielä EIT katsoi, että
rikkomuksen toteaminen oli riittävä hyvitys ja että vastaajavaltion
oli korvattava M:n oikeudenkäyntikulut 15.000 punnalla
8 %:n korkoineen ja vähennettynä määrällä, joka M:lle oli maksettu
Euroopan Neuvoston myöntämän maksuttoman oikeudenkäynnin
perusteella.

EIS 6 artiklan 1 ja 2 kohtien osalta vähemmistöön jääneet totesivat
mm., että syytetyn vaitiolon käyttäminen todisteena tekisi
tyhjäksi EIS 6 artiklan 2 kohdan koko sisällön. EIS 6 artiklan
1 ja 3c kohtien osalta vähemmistö totesi, ettei M:n vaitiolo
ensimmäisten 48 tuntien aikana välttämättä merkinnyt
haittaa hänen puolustukselleen, koska vaitiolon käyttäminen
todisteena riippui tuomarin harkinnasta. Lisäksi tässä tapauksessa
vaitiolo ei ollut läheskään ainut tai edes pääasiallinen
peruste tuomiolle. Siten oikeusavun lykkääminen ei rikkonut
jutun erityisissä oloissa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimuksia.

Viittaukset: Brogan and others, EIT:A-145-B; Funke, EIT:A-256-A;
Imbrioscia, EIT:A-275.