KKO:1992:28

Kuolemantuottamus Tahallisuus

A ja B olivat pahoinpidelleet C:tä niin, että tämä oli menettänyt tajuntansa. Tämän jälkeen A ja B, jotka olivat erheellisesti luulleet, että C oli kuollut, olivat haudanneet hänet vetiseen suohon 20-60 cm:n syvyyteen. C oli suohon haudattuna tukehtunut. Asiassa ei ollut näytetty, että A ja B olisivat tarkoittaneet surmata C:n. Kun C:hen kohdistettu väkivalta ei myöskään ollut ollut senkaltaista, että C:n kuolema olisi ollut sen varsin todennäköinen seuraus, A:n ja B:n ei katsottu syyllistyneen tahalliseen surmaamisrikokseen tai sellaisen yritykseen. Kun A:n ja B:n olisi tilannetta edeltäneen menettelynsä vuoksi täytynyt tarkistaa, oliko heidän käsityksensä C:n tilasta oikea, heidän katsottiin törkeällä huolimattomuudellaan aiheuttaneen C:n kuoleman. A ja B tuomittiin rangaistukseen, A törkeästä pahoinpitelystä ja törkeästä kuolemantuottamuksesta ja B täyttä ymmärrystä vailla tehdyistä pahoinpitelystä ja törkeästä kuolemantuottamuksesta.

ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA

Kuusamon kihlakunnanoikeuden päätös 26.1.1990

Siltä osin kuin virallinen syyttäjä ja asianomistajat ovat vaatineet A:lle ja B:lle rangaistusta C:n murhasta, kihlakunnanoikeus on katsonut selvitetyksi seuraavaa:

C oli 22.6.1984 aamuyöllä Kuusamossa pyrkinyt B:n kuljettaman auton kyytiin tarkoituksena hankkia lisää viinaa. B:n kertoman mukaan C oli itse pyytänyt päästä auton kyytiin ja lisäksi sanonut tietävänsä paikan mistä viinaa yöllä saisi. Tämän jälkeen kyytiin oli tullut B:n veli A auton etupenkille. Autossa oli nautittu viinaa ja jonkin ajan kuluttua B oli lähtenyt ajamaan C:n ohjeiden mukaan 5-tietä Kajaanin suuntaan.

Nautitusta viinasta ja lähinnä sen loppumisesta oli autossa A:n ja B:n kertoman mukaan tullut riitaa A:n ja C:n välille. C oli A:n mukaan jossain vaiheessa lyönyt häntä pullolla päähän takaraivon kohdalle, minkä jälkeen C oli ottanut A:ta takaapäin puserosta kiinni ja vetänyt pystyyn siten, että A:n pää oli nojannut auton penkin niskatukeen. Samalla A oli huitaissut kädessään olleella viinapullolla niin kovan lyönnin kuin oli pystynyt taaksepäin C:n suuntaan. Välittömästi A:n lyönnin jälkeen C:n ote oli irronnut ja tuolloin A oli todennut, että pullo oli osunut C:n kasvoihin ja että tältä oli tullut nenänvarresta verta. Iskun voimasta C ei ollut mennyt tajuttomaksi, vaan oli alkanut huutaa ja heilutella käsiään.

B, joka ei muistanut havainneensa tällaisia lyöntejä A:n ja C:n välillä, oli puolestaan kertonut, että C oli jossain vaiheessa tarttunut häntä olkavarresta kiinni ja halunnut päästä autosta ulos sekä samoihin aikoihin avannut auton takaoven. Auto oli ollut vielä liikkeellä kun B oli saanut käsiinsä käsijarrun läheltä tai jalkatilasta oikaisuvasaran ja lyönyt sillä C:tä olkansa ylitse niin kovasti kuin oli tuossa asennossa pystynyt lyömään. Iskun äänestä B oli päätellyt, että isku oli osunut C:tä päähän, jolloin tämä oli irrottanut otteensa B:stä ja A:sta. Heti iskun jälkeen tai siinä vaiheessa kun B oli jarruttanut autoa, C oli pudonnut tielle avaamastaan auton takaovesta.

Edellä kerrotuissa A:n ja B:n kertomuksissa oli keskinäisiä eroavaisuuksia, ja tapahtumista sen jälkeen heidän kertomuksensa poikkesivat olennaisilta osiltaan ratkaisevista seikoista.

A:n mukaan B oli noussut autosta ulos ja A oli kiertänyt auton perän kautta ja todennut C:n maanneen tiellä tien suuntaisesti selällään pää auton takapuskurin tasalla. C:n pään vieressä oli ollut reilun nyrkin kokoinen kivi ja A:n muistaman mukaan B oli sanonut lyöneensä tuolla kivellä. A ei lyöntiä ollut nähnyt, mutta hän oli arvellut lyönnin täytyneen tapahtua siinä vaiheessa kun oli itse noussut autosta.

B oli tältä osin puolestaan kertonut, että saatuaan auton pysähtymään ja mentyään ulos hän oli todennut, että C oli vyörähtänyt vetiseen ojaan. Hän oli yrittänyt nostaa C:tä kuiville, mutta tämä oli ollut niin painava, ettei ollut saanut häntä siirtymään tien reunalle. B:n havaintojen mukaan C:ssä ei ollut näyttänyt tuossa vaiheessa olevan minkäänlaisia elonmerkkejä, joten B oli lähtenyt pois paikalta. B ei muistanut, että hän olisi veljensä kanssa peitellyt ruumista. B oli kiistänyt myös lyöneensä C:tä ulkona kivellä tai muullakaan esineellä auton pysäyttämisen jälkeen.

Syyksi muistamattomuuteensa B oli kertonut joutuneensa jonkinlaiseen paniikinomaiseen tilaan.

A oli puolestaan tältä osin kertonut, että kun C hänen havaintojensa mukaan oli ollut kuollut, hänelle oli tullut kova pelko ja hätä. Missään vaiheessa hänen tai B:n kanssa ei ollut puhuttu sellaisesta mahdollisuudesta, että he olisivat vieneet C:n lääkärinhoitoa saamaan. Paniikinomaisessa tilanteessa he olivat vyöryttäneet ruumiin sivutien ojaan ja tienpenkasta kahmineet käsin savea ruumiin päälle. Ruumiin peittäminen oli A:n arvion mukaan kestänyt muutaman minuutin. Maa-aines oli ollut niin pehmeää, että ruumis oli painunut ainakin suurimmaksi osaksi näkymättömiin. A:lla oli ollut sellainen muistikuva, että tämän jälkeen he olisivat jossain purolla pesseet vaatteitaan ennen palaamistaan Kaltiotalolle Kuusamossa.

Myös B oli kertonut siitä, että mahdollisesti jo ennen Kaltiotalolle palaamista he olivat pesseet kuraisia housujaan jossain.

Kaltiotalolle palattuaan A ja B olivat kertoneet sisarelleen jostain miehen tappamisesta ja että olisivat lyöneet miestä kivellä. Sisar oli muistanut myös pesseensä yöllä poikien vaatteita.

Rikospaikkatutkimuksessa oli todettu, että C:n ruumis oli löydetty noin neljän metrin päästä tiestä ja että ruumis oli ollut tien suuntaisesti pää Junttilaan päin. Todistajana kuultu rikosylikonstaapeli Toivo Toljamo oli kertonut, että ruumis oli löydettäessä ollut siinä asennossa, joka kävi ilmi jutun valokuvaliitteistä. Ruumiin pään päällä olleen multakerroksen vahvuus oli ollut noin 60 senttimetriä ja jalkojen päällä olleen multakerroksen vahvuus noin 20 senttimetriä. Valokuvista ilmeni ruumiin käsien asento kun se oli mutakerroksen alta löydetty. Todistajan käsityksen mukaan ruumis ei ollut voinut vierähtää siihen paikkaan mistä se myöhemmin löydettiin, vaan se oli täytynyt sinne raahata tai pyöräyttää. Raahausta osoittivat se, että vainajan housut olivat löydettäessä puolireidessä ja takki oli kainalossa sekä molemmat kädet valokuvista ilmenevässä asennossa. A oli ilmoittanut, että C:n pää olisi ylöspäin eli Junttilaan päin.

Täydellisessä oikeuslääketieteellisessä ruumiinavauksessa oli ilmennyt muun muassa, että C:n hengitysteissä ja ruokatorvessa oli ollut runsaasti mutaa sekä hiekkaa. Veden hengittämiseen sopien keuhkoista, maksasta ja munuaisista todettiin runsaasti ja luuytimestä muutamia piileviä. C:n päähän oli kohdistunut tylpästi iskuja, joihin liittyen päälaella oli ollut ruhjehaavoja sekä vastaavalla kohdalla kallossa murtumia. Lisäksi nenänvarressa oli ollut mahdollinen iskun aiheuttama haava. Ruumiinavauslöydösten perusteella iskujen määrä oli ollut muutamia, kaksi-neljä iskua. Edelleen lausunnon mukaan ruumiinavauksessa oli todettu veden ja mudan hengittämiseen sopivia löydöksiä. Lisäksi oli todettu päänkamarassa ruhjehaavoja sekä kallossa murtumia. Lausunnon mukaan ruumiinavauslöydökset sopivat käytettävissä oleviin esitietoihin ja niiden perusteella C oli kuollut vettä ja mutaa hengittämällä ja tukehtumalla löytöpaikan kaltaisissa olosuhteissa. Kuolemaan myötävaikuttaneina vammoina olivat olleet kallonmurtumat, jotka sopivat aiheutuneiksi tylpästi päälaelle tulleista iskuista.

Neurokirurgian dosentti O. Heiskasen asiantuntijalääkärinä 27.6.1989 antamassa lausunnossa oli todettu muun muassa seuraavaa: ”Ruumiinavauksessa todettiin C:n kuolleen hukkumalla. Hänen päässään todettiin kaksi ruhjehaavaa päälaella keskiviivasta oikealle, 6 senttimetriä ja 8 senttimetriä pitkät. Kallossa päälaella keskiviivasta oikealle todettiin 3,5 ja 2,7 senttimetrin sisäänpainunut murtuma, sen etupuolella toinen 2 x 1,5 senttimetrin painunut murtuma, josta murtumaviiva jatkui keskiviivan yli vasemmalle. Keskiviivan vasemmalla puolella oli vielä erillinen 2,2 x 1,3 senttimetrin laajuinen sisäänpainunut murtuma. Vain suurimman painuman kohdalla oli myös luun sisäpinta painunut sisäänpäin. Kova aivokalvo oli ehyt. Aivojen pintaosista ei ollut mahdollista erottaa ruhjevammoja tai verenvuotoja. Pitkälle edenneen mätänemistilan takia ei mahdollisista aivovammoista tai kallon sisäisistä verenvuodoista voinut sanoa mitään varmaa. Ruumiinavauslöydöksen perusteella on selvää, että C on ollut elossa, kun hänet on työnnetty vesiojaan ja upotettu sinne ja hän on kuollut tukehtumalla veteen ja mutaan. Mahdollisista aivoruhjevammoista tai kallon sisäisistä verenvuodoista ei pitkälle edenneen mätänemistilan takia voinut sanoa mitään varmaa. Kallonmurtuma sinänsä ei ole hengenvaarallinen eikä mikään murtumista ole merkittävää sisäänpainumaa aiheuttanut. Siten niiden ei ole tarvinnut aiheuttaa vaikeata paikallista aivoruhjevammaa. On vaikeata arvioida, ovatko iskut aiheuttaneet pahaa yleistä aivoruhjevammaa. Pidän kuitenkin hyvin mahdollisena, että C olisi selvinnyt hengissä, mikäli hänet olisi heti pahoinpitelyn jälkeen toimitettu lääkärinhoitoon.”

Toisessa, 28.8.1989 antamassaan lausunnossa dosentti Heiskanen oli vastannut kihlakunnanoikeuden esittämiin kysymyksiin seuraavasti:

”1. Tajuttomalla henkilöllä on suuri vaara vetää hengitysteihinsä suussa ja nielussa olevaa vierasta ainetta kuten oksennettua mahasisältöä, mahdollisesti sinne vuotanutta verta taikka tässä tapauksessa sinne joutunutta mutaa ja hiekkaa, siitä syystä, että normaalit nielun refleksit eivät toimi kunnolla, sekä

2. mikäli potilaalla on osittainenkin este hengitysteissä ym. syystä, on hengitys havaittavasti vaikeutunut, tiheentynyt ja voimakas ja siihen liittyy yleensä aina jonkinlaista ääntelyä tai korinaa. Sen sijaan potilaalla, varsinkin jos tajuttomuus on syvempi, ei ole normaaleja yskärefleksejä, joten yskimistä, kakomista tai oksennusreaktioita ei tarvitse esiintyä. Jos potilas on hengitysteihinsä vetänyt mahasisältöä, oksennusta, mutaa tai muuta sellaista, on hengitys yleensä havaittavasti vaikeutunut ja voimistunut ja tämä on yleensä myöskin kuultavissa.”

Verrattaessa A:n ja B:n kertomuksia ja toisaalta niitä tosiasioita, jotka kävivät ilmi rikospaikkatutkimuksissa, ruumiinavauksessa ja edellä kerrotuissa lääkärinlausunnoissa, yleisen elämänkokemuksen perusteella on katsottu osoitetuksi se, etteivät A:n ja B:n kertomukset voineet ratkaisevilta osiltaan pitää paikkaansa. Päinvastoin rikospaikkatutkimus, ruumiinavauspöytäkirja ja asiantuntijalääkärien lausunnot osoittivat yhdessä A:n kertoman kanssa sen, että B:n oli täytynyt lyödä C:tä auton ulkopuolella jollakin tylpällä esineellä, mahdollisesti kivellä päähän.

Rikospaikkatutkimuksen, ruumiinavauksen ja asiantuntijalääkärien lausunnon valossa oli hyvin epätodennäköistä, että C, joka oli kesäkuussa 1984 painanut noin 115-120 kiloa, olisi itse kaivautunut tai vajonnut siihen mistä hänet lähes viisi vuotta myöhemmin löydettiin. Näin ollen A:n ja B:n oli täytynyt raahata ruumis sen löytöpaikalle.

A:n ja B:n, raahatessaan omien käsitystensä mukaisesti kuolleelta vaikuttanutta ruumista, oli täytynyt tai heidän ainakin olisi pitänyt kuulla tai havaita siinä joitakin elonmerkkejä. He olivat joka tapauksessa tuossa tilanteessa laiminlyöneet varmistua siitä, oliko C todella kuollut vai ei. Vaikka A ja B olivat kertoneet, että heillä oli ollut C:n kohtalosta kova hätä ja että he olivat toimineet paniikinomaisessa tilassa, heidän oli raahatessaan lähes 120 kiloa painavaa C:tä neljän metrin päähän tiestä pehmeässä, upottavassa mudassa täytynyt ottaa huomioon ja myös mielessään hyväksyä se mahdollisuus, että tämä oli heidän menettelystään jo kuollut tai ainakin saattaisi lopulta kuolla.

Jutussa esiin tulleet seikat eivät tukeneet A:n väitettä siitä, että hän autossa pullolla lyödessään olisi toiminut hätävarjelutilanteessa tai että B oikaisuvasaralla lyödessään olisi toiminut hätävarjelutilanteessa.

Kaikilla edellä kerrotuilla perusteilla kihlakunnanoikeus on katsonut, että A ja B olivat tahallaan surmanneet C:n.

A ja B olivat edellä kerrotuin tavoin haudanneet kuolleelta vaikuttaneen ruumiin, koska he olivat olettaneet C:n jo kuolleen. Tuo hautaaminen ei ollut tapahtunut erityistä raakuutta tai julmuutta osoittavalla tavalla. A:n ja B:n tekoa ei ollut sen vuoksi pidettävä törkeänä eikä heidän syykseen voitu lukea murhaa. A:n ja B:n syyksi jäi kummankin osalta tahallinen tappo.

A:n ja B:n mielentilan selvittämiseksi suoritettujen tutkimusten ja lääkintöhallituksen sen johdosta antamien lausuntojen perusteella kihlakunnanoikeus on katsonut, että A oli ollut henkirikoksen tehdessään täyttä ymmärrystä vailla ja että B henkirikoksen tehdessään oli ollut täydessä ymmärryksessä.

Kihlakunnanoikeus on tältä osin tuominnut

A:n rikoslain 21 luvun 1 §:n 1 momentin ja 3 luvun 4 §:n 1 momentin nojalla täyttä ymmärrystä vailla tehdystä taposta 7 vuodeksi vankeuteen sekä yhdistänyt tämän rangaistuksen ja hänelle jutussa muusta asiasta tuomitun vankeusrangaistuksen 7 vuoden 2 kuukauden 20 päivän vankeusrangaistukseksi ja

B:n rikoslain 21 luvun 1 §:n 1 momentin nojalla taposta 10 vuodeksi vankeuteen sekä yhdistänyt tämän rangaistuksen ja Rovaniemen kihlakunnanoikeuden 4.9.1986 tuomitseman 2 kuukauden ehdollisen vankeusrangaistuksen, jonka Rovaniemen hovioikeus oli 13.9.1988 määrännyt täytäntöönpantavaksi, 10 vuoden 20 päivän vankeusrangaistukseksi.

Lisäksi kihlakunnanoikeus on määrännyt, että A:n omaisuutta koskeva vakuustakavarikko on pakkokeinolain 4 luvun 15 §:n nojalla pidettävä edelleen voimassa kunnes asiasta toisin määrätään sekä velvoittanut A:n ja B:n suorittamaan asianomistajille;

D:lle vahingonkorvauksena hautajaiskuluista 22.297,50 markkaa, hautakivestä 4.000 markkaa, hautakiven kunnostamisesta kaiverruksineen 2.810 markkaa, C:n etsinnän kuluista ja ajanhukasta 7.000 markkaa eli yhteensä 36.107,50 markkaa 16 prosentin korkoineen 22.6.1984 lukien sekä oikeudenkäyntikuluista 41.254 markkaa 16 prosentin korkoineen 26.1.1990 lukien,

E:lle vahingonkorvauksena kaavamuutosasian käsittelystä 6.000 markkaa, puhelinkuluista 520 markkaa ja hautajaiskuluista 270 markkaa eli yhteensä 6.790 markkaa sekä oikeudenkäyntikuluista 1.600 markkaa 16 prosentin korkoineen 22.1.1990 lukien,

F:lle vahingonkorvauksena hautajaiskuluista 1.238 markkaa sekä oikeudenkäyntikuluista 250 markkaa 16 prosentin korkoineen 22.1.1990 lukien,

G:lle vahingonkorvauksena hautajaiskuluista 700 markkaa,

H:lle vahingonkorvauksena hautajaiskuluista 1.200 markkaa,

I:lle oikeudenkäyntikuluista 300 markkaa 16 prosentin korkoineen 22.1.1990 lukien,

J:lle oikeudenkäyntikuluista 1.600 markkaa 16 prosentin korkoineen 22.1.1990 lukien,

K:lle vahingonkorvauksena hautajaiskuluista 166,40 markkaa, työansion menetyksestä 1.344 markkaa eli yhteensä 1.510,40 markkaa sekä oikeudenkäyntikuluista 665,60 markkaa,

L:lle vahingonkorvauksena hautajaiskuluista 197 markkaa ja oikeudenkäyntikuluista 722 markkaa,

M:lle vahingonkorvauksena hautajaiskuluista 197 markkaa sekä oikeudenkäyntikuluista 1.370,40 markkaa,

N:lle vahingonkorvauksena matkakuluista 400 markkaa sekä oikeudenkäyntikuluista 600 markkaa 16 prosentin korkoineen 22.1.1990 lukien,

O:lle vahingonkorvauksena hautajaiskuluista 492,80 markkaa sekä oikeudenkäyntikuluista 1.300 markkaa 16 prosentin korkoineen 22.1.1990 lukien,

P:lle vahingonkorvauksena hautajaiskuluista 870 markkaa sekä oikeudenkäyntikuluista 1.150 markkaa 16 prosentin korkoineen 22.1.1990 lukien,

Q:lle vahingonkorvauksena puhelinkuluista 120 markkaa ja hautajaiskuluista 1.870 markkaa eli yhteensä 1.990 markkaa sekä oikeudenkäyntikuluista 500 markkaa 16 prosentin korkoineen 22.1.1990 lukien,

R:lle vahingonkorvauksena hautajaiskuluista 1.765 markkaa ja puhelinkuluista 150 markkaa eli yhteensä 1.915 markkaa sekä oikeudenkäyntikuluista 550 markkaa 16 prosentin korkoineen 22.1.1990 lukien ja

S:lle vahingonkorvauksena hautajaiskuluista 4.550 markkaa sekä oikeudenkäyntikuluista 400 markkaa 16 prosentin korkoineen 22.1.1990 lukien.

Rovaniemen hovioikeuden päätös 29.6.1990

Näytön arviointi

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi virallinen syyttäjä, asianomistaja D sekä A ja B ovat saattaneet jutun, on arvioinut näyttöä vertaamalla A:n ja B:n kertomuksia toisiinsa ja muihin esille tulleisiin seikkoihin.

A oli teon tapahtuessa ollut vahvasti juovuksissa eikä ollut muistanut tapahtumista mitään B:n kertoessa niistä tekoa seuranneena aamuna. A:lla oli ollut vain joitakin muistikuvia kuluneen yön tapahtumista. Tapahtuma oli painanut A:n mieltä. Hän oli nähnyt siitä painajaisunia. Sen vuoksi hänen oli vuosien jälkeen ollut vaikeata varmasti erottaa, mitä todellisuudessa oli tapahtunut ja mikä taas oli unien, pelkojen ja mielikuvituksen luomia muistikuvia tapahtumasta. Psykiatrian erikoislääkäri Kari Nummi oli lisäksi todennut lääkärinlausunnossaan, että A:n muistikuvat tapahtuneesta olivat todennäköisesti rekonstruoituneet hänen mielessään B:n ja sisaren kertomusten perusteella. Tapahtuman ääriviivat A luultavasti muisti, mutta jotakuinkin varmasti jokaista yksityiskohtaa hänen kertomuksessaan oli pidettävä epäluotettavana.

Edellä mainitut seikat tukivat sitä käsitystä, ettei A:n kertomus ollut kovin luotettava. Myöskään B:n kertomus ei kaikilta osin ollut uskottava.

A oli kertonut, että hänen kieltäydyttyään tarjoamasta alkoholia C:lle tämä oli lyönyt häntä pullolla ja käynyt häneen käsiksi. B:kin mukaan C oli käynyt käsiksi A:han. Sisaren ja erään todistajan kertomukset A:n kaulassa olleista jäljistä tukivat A:n ja B:n kertomuksia.

Asiassa esiin tulleet seikat eivät näin ollen osoittaneet vääräksi A:n väitettä siitä, että hän oli ollut hätävarjelutilanteessa lyödessään C:tä pullolla päähän.

A:n mukaan C oli sen jälkeen, kun A oli lyönyt häntä pullolla, alkanut huutaa ja heilutella käsiään siten, että B oli joutunut painautumaan ohjauspyörää vasten. B, joka ei ollut nähnyt pulloilla lyömisiä, oli kertonut, että C oli jo ennen A:han tarttumistaan avannut auton takaoven ja ilmoittanut jäävänsä kyydistä pois sekä käskenyt pysäyttämään auton. Kun C oli saanut A:n otteeseensa, hän oli B:n mukaan tarttunut myös häntä olkapäästä kiinni ja vaatinut pysäyttämään auton. B oli kertonut edelleen, että hän oli vaatinut C:tä päästämään irti ja sitten lyönyt tätä auton jalkatilasta käteensä saamallaan oikaisuvasaralla päähän.

Asiassa esiin tulleet seikat eivät osoittaneet B:n kertomusta tältä osin perättömäksi. B oli autoa kuljettaessaan ollut hätävarjelutilanteessa C:n käytyä A:han ja häneen käsiksi. Mikään seikka ei tukenut sellaista käsitystä, että hätävarjelutilanne olisi jatkunut vielä auton pysäyttämisen jälkeen.

A:n lyönti oli aiheuttanut C:lle haavan nenänvarteen, ja B:n lyönti oli aiheuttanut oikaisuvasaran osumisesta päähän johtunutta kipua.

Ruumiinavauksessa oli todettu muun muassa, että C:n päähän oli kohdistunut tylpästi kaksi-neljä iskua, joihin liittyen päälaella oli ollut ruhjehaavoja sekä vastaavalla kohdalla kallossa murtumia. Lisäksi nenänvarressa oli ollut mahdollinen iskun aiheuttama haava. Sen sijaan rintalasta, kylkiluut, rintaranka ja kaularanka olivat olleet ehyet. Kaulassa, vartalossa tai raajoissa ei ollut ollut havaittavissa elämänaikaisiksi sopivia muutoksia tai muuhun kuin mätänemiseen sopivia kudosrikkoumia. Ylä- ja alaraajojen pitkissä luissa ei ollut ollut tuoreita murtumia. Jos C olisi pudonnut B:n ilmoittamalla tavalla 70 kilometrin tuntinopeudella kulkeneesta autosta, hän olisi todennäköisesti saanut muitakin vammoja kuin ruumiinavauksessa oli havaittu. A:n kertomuksen mukaan C ei ollut pudonnut liikkuvasta autosta. Näiden seikkojen perusteella hovioikeus on katsonut selvitetyksi, että C:n päässä olleet vammat olivat olleet lyöntien aiheuttamat.

Edellä mainittuja ruhjehaavoja oli ollut kaksi. Kallon takaosassa oikealla oli ollut painauma, jonka reunat olivat olleet murtuneet, sekä siihen liittyen hieman etupuolella vasemmalla painauma. Keskiviivan vasemmalla puolella oli ollut vielä erillinen painauma.

A ja B olivat kumpikin myöntäneet lyöneensä C:tä ainoastaan kerran autossa. A oli kertonut, että B oli sanonut hänelle lyöneensä kivellä auton ulkopuolella pysäyttämisen jälkeen. Heidän sisarensa taas oli esitutkinnassa kertonut, että A ja B olivat tultuaan hänen asunnolleen juhannuspäivän iltana kertoneet tapahtuneesta. Vaikka sisar oli kihlakunnanoikeudessa sanonut, ettei hän voinut enää olla varma asioista, hovioikeus on katsonut, että hänen kertomuksellaan on todistusarvoa huomioon ottaen, että hän oli kertonut kivellä lyömisestä myös toiselle sisarelleen. A ja B olivat juhannuspäivän iltana kertoneet lyöneensä jotakuta miestä kivellä päähän. Heidän sisarensa oli tuolloin saanut sellaisen käsityksen, että A oli lyönyt ensin ja lopputyön oli tehnyt B. Kun A oli kertonut lyöneensä C:tä ensiksi pullolla, sisaren saama käsitys ei ollut välttämättä ristiriidassa A:n kertomuksen kanssa muutoin kuin lyöntivälineen osalta.

C:n kallossa olleet kolme painaumaa tukivat vahvasti sitä käsitystä, että päähän oli kohdistunut kolme niin voimakasta iskua, että painaumat olivat syntyneet. Tällä perusteella ja huomioon ottaen A:n, hänen sisarensa ja toisenkin sisaren kertomukset hovioikeus on katsonut selvitetyksi, että B oli lyönyt C:tä auton pysäyttämisen jälkeen auton ulkopuolella kivellä päähän aiheuttaen tahallaan C:lle sanotut kallovammat.

A oli kertonut, että hänen nähdessään C:n makaamassa tiellä tämä ei näyttänyt hengittävän. B oli puolestaan sanonut, että C:ssä ei ollut näkynyt elonmerkkejä hänen pudottuaan autosta tielle.

Näiden kertomusten perusteella hovioikeus on pitänyt selvitettynä, että C oli maannut tiellä tajuttomana ja että tämä oli menettänyt tajuntansa B:n lyötyä häntä kivellä päähän.

Ruumiinavauslausunnon ja lääkintöhallituksen 6.7.1989 antaman lausunnon perusteella taas oli selvitetty, että C ei ollut iskujen johdosta kuollut.

Ruumis oli löydetty noin neljän metrin päästä tiestä ja sen pään päällä oli ollut noin 60 senttimetriä ja jalkojen päällä noin 20 senttimetriä multaa. Maaperä tien ulkopuolella oli juhannuksena 1984 ollut ruoppauksen jäljiltä pehmeä ja liejuinen. Todistaja Toljamon mielestä ruumis ei ollut voinut vierähtää siihen paikkaan, mistä se oli löydetty, vaan se oli täytynyt sinne raahata. Kihlakunnanoikeus oli, suoritettuaan katselmuksen paikalla, päätynyt samaan tulokseen. C:n housut olivat hänet löydettäessä olleet takaa puolireidessä ja takki kainaloon nousseena. A oli kertonut, että C oli vyörytetty tieltä ojaan ja tämän päälle oli kahmittu savea. Myös A:n ja B:n sisar oli esitutkinnassa kertomansa mukaan saanut sellaisen käsityksen, että A ja B olivat kätkeneet ruumiin suohon.

Sellainen vaihtoehto, että C olisi itse kulkenut ruumiin löytöpaikalle ja uponnut suohon, oli ristiriidassa myös sen A:n ja B:n ilmoituksen kanssa, että tämä oli maannut tiellä elonmerkkejä osoittamatta.

Näillä perusteilla hovioikeus on katsonut selvitetyksi, että A ja B olivat raahanneet tajuttomana olleen C:n noin neljän metrin päähän tiestä ja upottaneet hänet suoperäiseen liejuiseen maahan sekä peittäneet savella ja muulla maa-aineksella näkyvistä.

Oikeudellinen arviointi

C:n lyöminen pullolla tai vasaralla ei ollut ollut välttämätöntä tämän aloittaman oikeudettoman hyökkäyksen torjumiseksi, koska A olisi voinut suojella itseään pyytämällä B:tä pysäyttämään auton ja koska B olisi voinut suojella itseään ja veljeään pysäyttämällä auton.

Menettelemällä edellä selostetulla tavalla A pullolla lyömällä ja B oikaisuvasaralla lyömällä olivat tahallaan aiheuttaneet C:lle, A haavan nenänvarteen ja B kipua. A oli käsillä olevassa tilanteessa syyllistynyt hätävarjelun liioitteluna tehtyyn pahoinpitelyyn. Vaikka pahoinpitelyssä oli käytetty hengenvaarallista välinettä, pahoinpitelyä ei, huomioon ottaen siihen johtaneet ja siitä ilmenevät seikat kokonaisuudessaan, ollut pidettävä törkeänä. B oli hätävarjelutilanteen päätyttyä tahallaan aiheuttanut C:lle kallovammoja lyömällä tätä kivellä päähän. Koska pahoinpitelyssä oli aiheutettu vakavia vammoja ja siinä oli käytetty hengenvaarallista välinettä, pahoinpitelyä oli, huomioon ottaen rikokseen johtaneet ja siitä ilmenevät seikat kokonaisuudessaan, pidettävä törkeänä. Niin ollen B:n syyksi oli hänen C:hen ennen tämän maastoon raahaamista ja peittämistä autossa ja tiellä kohdistamansa väkivallan osalta luettava törkeä pahoinpitely.

A oli ilmoittanut, ettei hän ollut edes kyennyt katsomaan, oliko C:llä tämän tiellä maatessa ollut vammoja. B puolestaan oli kertonut, että he olivat katsoneet C:tä, mutta eivät olleet havainneet tässä elonmerkkejä. B oli myös todennut, että hän ei kuitenkaan ollut voinut olla täysin varma siitä, oliko C ollut kuollut vai ei.

Kun A ja B olivat pahoinpidelleet C:tä, heillä oli ollut myös velvollisuus varmistua tämän tilasta ja toimittaa hänet asianmukaiseen tutkimukseen ja hoitoon.

A:n ja B:n kertomukset ja väkivallan laatu huomioon ottaen A:n ja B:n oli täytynyt tuossa tilanteessa pitää varsin todennäköisenä sitä mahdollisuutta, että C oli vielä elossa. Heidän oli myös täytynyt pitää varsin todennäköisenä, että upottamalla ja peittämällä tajuton C suoperäiseen liejuiseen maahan he tulisivat aiheuttamaan tämän kuoleman. C:n kuolinsyy oli ollut veden hengittäminen ja tukehtuminen. Peittämällä C liejuiseen maahan A ja B olivat tahallaan surmanneet hänet.

Hovioikeus on katsonut samoin kuin kihlakunnanoikeuskin, ettei surmaamista ollut pidettävä rikoslain 21 luvun 2 §:ssä tarkoitetulla tavalla erityisen törkeänä. A ja B eivät siten olleet syyllistyneet murhaan vaan tappoon.

Pahoinpitelemistä ja surmaamista oli pidettävä saman rikoksen jatkamisena.

Kihlakunnanoikeuden A:lle ja B:lle tässä kohdassa tuomitsemat rangaistukset olivat oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen sekä rikoksesta ilmenevään A:n ja B:n syyllisyyteen.

Edellä mainituilla perusteilla hovioikeus on tältä osin tuominnut

A:n rikoslain 21 luvun 1 §:n 1 momentin, 21 luvun 5 §:n 1 momentin, 3 luvun 4 §:n 1 momentin, 3 luvun 9 §:n 1 momentin ja 7 luvun 2 §:n nojalla täyttä ymmärrystä vailla tehdystä jatketusta rikoksesta, joka käsittää hätävarjelun liioitteluna tehdyn pahoinpitelyn ja tapon, kihlakunnanoikeuden määräämään 7 vuoden vankeurangaistukseen, mistä oli rikoslain 3 luvun 11 §:n nojalla vähennettävä vapaudenmenetysaikaa 8.5.1989-28.6.1990 vastaavat 1 vuosi 1 kuukausi 21 päivää. Rangaistusta ei ollut yhdistettävä A:lle jutussa muusta asiasta tuomittuun vankeusrangaistukseen.

B:n hovioikeus on tuominnut rikoslain 21 luvun 1 §:n 1 momentin, 21 luvun 6 §:n 1 momentin ja 7 luvun 2 §:n nojalla jatketusta rikoksesta, joka käsittää törkeän pahoinpitelyn ja tapon, kihlakunnanoikeuden määräämään 10 vuoden vankeusrangaistukseen ja, yhdistettynä Rovaniemen kihlakunnanoikeuden B:lle 4.9.1986 tuomitsemaan 2 kuukauden vankeusrangaistukseen, vankeuteen 10 vuodeksi 20 päiväksi. Tästä rangaistuksesta oli rikoslain 3 luvun 11 §:n nojalla vähennettävä vapaudenmenetysaikaa 9.5.1989-28.6.1990 vastaavat 1 vuosi 1 kuukausi 20 päivää, kun B:n vapaudenmenetysajan 5.-6.5.1989 oli kokonaisuudessaan katsottava aiheutuneen muusta kuin hänen syykseen nyt luetusta teosta.

Lisäksi hovioikeus on määrännyt, että A:n omaisuutta koskeva vakuustakavarikko on pakkokeinolain 3 luvun 6 §:n nojalla pidettävä edelleen voimassa kunnes jutussa hänen maksettavakseen tuomitut sakot ja korvaukset on suoritettu tai niiden perimiseksi on laillisessa järjestyksessä toimitettu ulosmittaus taikka asiasta toisin määrätään. Samalla A:n ja B:n asianomistajille E:lle maksettavaksi tuomittu vahingonkorvaus on alennettu 790 markaksi, O:lle maksettava vahingonkorvaus 396,40 markaksi, P:lle maksettavaksi vahingonkorvaus 570 markaksi sekä R:lle maksettava vahingonkorvaus 1.365 markaksi, kaikki korvaukset kihlakunnanoikeuden tuomitsemine korkoineen.

Muutoin hovioikeus on jättänyt kihlakunnanoikeuden päätöksen C:n surmaamista koskevilta osilta pysyväksi.

MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA

A ja B ovat pyytäneet valituslupaa jutussa C:n surmaamista koskevalta osalta. Valituslupa on myönnetty 26.11.1990.

A on vaatinut syytettä C:n surmaamisesta hylättäväksi, koska siinä vaiheessa, kun C oli raahattu tieltä ja peitelty suohon, hän oli ollut vakuuttunut siitä, että C oli ollut kuollut. Lisäksi A on pyytänyt, että asianomistajien korvausvaatimukset hylätään perusteettomina.

B on kiistäen osallisuutensa väitettyihin C:n kivellä lyömiseen, tieltä raahaamiseen ja suohon hautaamiseen katsonut syyllistyneensä korkeintaan kuolemantuottamukseen. Samalla B on pyytänyt, että asianomistajien korvausvaatimukset hylätään. Toissijaisesti B on vaatinut hänelle C:n surmaamisesta tuomitun rangaistuksen alentamista.

Virallinen syyttäjä sekä asianomistaja D ja hänen myötäpuolensa ovat antaneet heiltä pyydetyt vastaukset. Asianomistajat E, F, O, P, R ja S ovat lisäksi uudistaneet kihlakunnanoikeudessa esittämänsä korvausvaatimukset. D on lisäksi vaatinut vastauskulujensa korvaamista korkoineen Korkeimmassa oikeudessa.

Korkein oikeus on 26.6.1991 määrännyt, että A:n ja B:n rangaistusten täytäntöönpanoa ei ollut enemmälti jatkettava, mikä määräys A:n osalta astui voimaan välittömästi ja B:n osalta 10.7.1991, ja ettei A:ta ja B:tä sanottujen ajankohtien jälkeen ollut tämän asian vuoksi pidettävä vangittuina.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 4.3.1992

Käsittelyratkaisu

Korkein oikeus jättää E:n, F:n, O:n, P:n, R:n ja S:n täällä vastauksissaan esittämät korvausvaatimukset tutkimatta.

Perustelut

Näytön arviointi

Selvitys tapahtumista Kuusamossa aamuyöllä 22.6.1984 on perustunut olennaisesti A:n ja B:n asiasta kertomaan, koska muita silminnäkijöitä tapahtumilla ei ole ollut. Kertomukset tapahtumista poikkeavat huomattavasti toisistaan autossa käydyn käsikähmän jälkeisten tapahtumien osalta.

B on kertonut lyöneensä autossa olkapäähänsä tarttunutta C:tä ainoastaan kerran oikaisuvasaralla, päästäkseen irti tämän otteesta. Isku oli osunut C:n päähän, jolloin tämä oli välittömästi irrottanut otteensa. Lyönnin jälkeen B oli jarruttanut autoa voimakkaasti, ja C oli joko heti iskun jälkeen tai sitä seuranneen jarrutuksen aikana pudonnut auton avoinna olleesta takaovesta maantielle. Saatuaan auton pysähtymään ja astuttuaan ulos autosta B oli havainnut, että C oli vierähtänyt tien sivuun vetiseen ojaan kasvot alaspäin ja painunut mutaan.

B on edelleen kertonut, että hän oli hypännyt ojaan C:n luo ja yrittänyt nostaa tämän kuiville, siinä kuitenkaan onnistumatta. A ja B olivat tämän jälkeen poistuneet paikalta eikä ruumista ollut mitenkään peitelty. B:n käsityksen mukaan C oli saanut muut kuin oikaisuvasaran lyönnistä mahdollisesti aiheutuneet kallovammat pudotessaan autosta maantielle.

A on puolestaan kertonut, että B oli autossa käydyn käsikähmän jälkeen pysäyttänyt auton, noussut ulos autosta ja avannut kuljettajanpuoleisen takaoven, jolloin C oli käynyt tämän kimppuun. A oli myös noussut autosta aikoen mennä auttamaan veljeään. Kierrettyään auton takaa A oli havainnut, että C oli maannut maassa selällään tien suuntaisesti pää auton takapuskurin tasalla. Pään vierellä oli ollut reilun nyrkin kokoinen kivi, ja A oli saanut B:n puheista sen käsityksen, että B oli lyönyt C:tä sanotulla kivellä.

A on edelleen kertonut, että C oli tiellä maatessaan vaikuttanut kuolleelta, ja A:lle ja B:lle oli tullut paniikinomainen kiire päästä ruumiista eroon. Elottomalta vaikuttanut ruumis oli sitten vyörytetty ojaan ja peitelty savi- ja liejukerroksen alle näkymättömiin.

Jutussa lääkärinlausunnon antanut psykiatrian erikoislääkäri Kari Nummi on asettanut A:n kertomuksen luotettavuuden kyseenalaiseksi, katsoen, että A:n muistikuvat tapahtuneesta ovat jälkikäteen rekonstruoituneet hänen mielessään B:n ja hänen sisarensa myöhempien kertomusten perusteella.

A on kuitenkin tiennyt todenmukaisesti kertoa, että ruumis löytyisi tien ojasta pää Junttilan suuntaan. Ruumis löytyi noin 4 metrin päästä tiestä 20-60 senttimetrin syvyydestä. Ruumiin kierähtäminen itsestään näin kauas tiestä ja hautautuminen näin syvälle vetiseen suomaahan ei ole, vastoin B:n kertomusta, yleisen elämänkokemuksen nojalla uskottavaa.

C:n takin ja housujen asento löytöhetkellä viittaavat myös siihen, että häntä oli ennen hautaamista raahattu. C oli painanut 115-120 kiloa, joten yksi mies ei olisi kyennyt raahaamaan häntä vetisessä suomaastossa. A:n kertomus, jonka mukaan hän ja B raahasivat kuolleeksi luulemansa C:n tien sivuun ja peittelivät suohon, on siten tapauksen tosiseikkojen valossa uskottavin selvitys tapahtuneesta.

B on kertonut lyöneensä C:tä ainoastaan kerran oikaisuvasaralla päähän. Kallovammojen lukumäärä, sijainti ja laatu – kolme kallon painaumaa sekä niihin liittyvät kallonmurtumat – eivät tee uskottavaksi B:n kertomusta, jonka mukaan C:tä ei olisi lyöty enää auton ulkopuolella vaan että hän olisi saanut mainitut vammat pudotessaan liikkeellä olleesta autosta maantielle. A:n kertomus, jonka mukaan B oli sanonut hänelle lyöneensä maantiellä maannutta C:tä kivellä päähän, sopii sitä vastoin hyvin yhteen C:n kallovammojen kanssa.

Korkein oikeus katsoo jääneen näyttämättä, että A ja B olisivat toimineet hätävarjelutilanteessa lyödessään autossa tapahtuneen käsikähmän aikana C:tä, A viinapullolla ja B oikaisuvasaralla päähän.

Oikeudellinen arviointi

Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo asiassa tulleen selvitetyksi, että C on 22.6.1984 aamuyöllä pyrkinyt B:n kuljettaman auton kyytiin, jonka matkustajaksi myös A on myöhemmin tullut. A:n istuessa auton etupenkillä ja C:n istuessa auton takapenkillä B on kuljettanut autoa C:n antamien ohjeiden mukaisesti valtatietä nro 5 Kajaanin suuntaan. Matkan tarkoituksena on ollut hakea C:lle yöaikaan alkoholia hänen tietämästään paikasta, ja ajomatkan aikana on nautittu alkoholia.

Alkoholin loppumisesta oli tullut riitaa A:n ja C:n kesken. Käsikähmän aikana C on lyönyt A:ta takaapäin pullolla päähän sekä tarttunut tätä puserosta kiinni siten, että A:n pää on painautunut vasten auton istuimen niskatukea. Vapautuakseen C:n otteesta A on lyönyt vasemmassa kädessään olleella viinapullolla voimakkaasti taaksepäin. Isku on osunut C:n kasvoihin, jolloin tämä on hellittänyt otteensa. Iskun voimasta C ei kuitenkaan ole menettänyt tajuntaansa vaan on alkanut huutaa ja huitoa käsillään.

Käsikähmän aikana C on tarttunut myös B:tä olkavarresta ja avannut auton takaoven ilmoittaen haluavansa päästä pois autosta. Saadakseen C:n irrottamaan otteensa B on ottanut auton jalkatilasta oikaisuvasaran ja lyönyt sillä voimakkaasti olkansa yli taaksepäin, osuen C:n päähän. C on välittömästi hellittänyt otteensa, ja B:n pysäytettyä auton tai ollessa sitä pysäyttämässä hän on pudonnut auton takaovesta maantielle. B on mennyt C:n luo ja lyönyt häntä kivellä päähän, jolloin tämä on menettänyt tajuntansa.

Sen erheellisen käsityksen vallassa, että C oli häneen kohdistuneen väkivallan seurauksena kuollut, A ja B ovat raahanneet tajuttoman C:n noin neljän metrin päähän tiestä ja peittäneet hänet vetiseen suohon 20-60 senttimetrin syvyyteen.

Asiassa ei ole näytetty, että A:n ja B:n tarkoituksena olisi ollut surmata C. Ruumiinavauslausunnon mukaan C:n kallovammat eivät olleet aiheuttaneet hänelle välitöntä hengenvaaraa. Näin ollen B:n päähän kohdistamat iskut eivät olleet olleet senkaltaiset, että C:n kuolema olisi ollut niiden varsin todennäköinen seuraus. A:n ja B:n menettelyä ei ole pidettävä tahallisena surmaamisrikoksena tai sellaisen yrityksenä.

B:n ensin autossa ja sitten maantiellä C:hen kohdistamaa pahoinpitelyä on, ottaen huomioon rikokseen johtaneet ja siitä ilmenevät seikat kokonaisuudessaan eli C:n saamat vammat, iskujen voimakkuus ja niiden kohdistuminen uhrin päähän sekä se, että lyönneissä on käytetty apuna hengenvaarallista välinettä, pidettävä törkeänä. Koska C:lle oli A:n pullolla lyönnillä aiheutettu ruumiinvamma, teko täyttää pahoinpitelyn tunnusmerkistön.

Suohon haudattuna C on menehtynyt hengitettyään vettä ja mutaa. Välitön kuolinsyy on ollut tukehtuminen, mihin aiemmin saadut kallonmurtumat ovat osaltaan myötävaikuttaneet. Suohon hautaaminen oli tehty A:n ja B:n tekoa edeltäneen ja heidän käsityksensä mukaan C:n kuolemaan johtaneiden tapahtumien salaamiseksi.

Tilannetta edeltäneen menettelynsä vuoksi A:n ja B:n olisi täytynyt tarkistaa, oliko heidän käsityksensä C:n tilasta oikea. Sen laiminlyödessään ja haudatessaan C:n kerrotulla tavalla suohon A ja B ovat törkeällä huolimattomuudellaan aiheuttaneet C:n kuoleman. Rangaistusta mitatessaan Korkein oikeus ottaa huomioon, että kun elossa ollut henkilö on tullut elävältä haudatuksi ja sen seurauksena tukehtunut, tekoa on pidettävä poikkeuksellisen törkeänä.

Päätöslauselma

1. A

Syyksi luetut rikokset ja tekoaika

Täyttä ymmärrystä vailla olevana tehdyt a) pahoinpitely 22.6.1984 b) törkeä kuolemantuottamus 22.6.1984

Rangaistusseuraamukset

a) 3 kuukautta vankeutta b) 3 vuotta vankeutta Vankeusrangaistukset yhdistettynä 3 vuotta 1 kuukausi vankeutta. Yhdistetystä rangaistuksesta on rikoslain 3 luvun 11 §:n nojalla vähennettävä hovioikeuden määräämää vapaudenmenetysaikaa 8.5.1989-28.6.1990 vastaavat 1 vuosi 1 kuukausi 21 päivää sekä se, mitä rangaistuksesta on pantu täytäntöön.

Lainkohdat

a) Rikoslaki 21 luku 5 § 1 Rikoslaki 3 luku 4 § 1 b) Rikoslaki 21 luku 9 § Rikoslaki 3 luku 4 § 1

2. B

Syyksi luetut rikokset ja tekoaika

a) törkeä pahoinpitely 22.6.1984 b) törkeä kuolemantuottamus 22.6.1984

Rangaistusseuraamukset

a) 1 vuosi vankeutta b) 4 vuotta vankeutta Vankeusrangaistukset, ja Rovaniemen kihlakunnanoikeuden B:lle 4.9.1986 tuomitsema 2 kuukauden vankeusrangaistus, yhdistettyinä 4 vuotta 4 kuukautta 15 päivää vankeutta. Yhdistetystä rangaistuksesta on rikoslain 3 luvun 11 §:n nojalla vähennettävä hovioikeuden määräämää vapaudenmenetysaikaa 9.5.1989-28.6.1990 vastaavat 1 vuosi 1 kuukausi 20 päivää sekä se, mitä rangaistuksesta on pantu täytäntöön.

Lainkohdat

a) Rikoslaki 21 luku 6 § 1 b) Rikoslaki 21 luku 9 §

Oikeudenkäyntikulukorvaus

A ja B velvoitetaan korvaamaan yhteisvastuullisesti D:n vastauskulut Korkeimmassa oikeudessa 900 markalla 16 prosentin korkoineen päätöksen antamispäivästä lukien.

Muilta osin hovioikeuden päätös jää pysyväksi.

Ratkaisuun osallistuneet: oikeusneuvokset Ailio, Nybergh, Riihelä, Taipale ja Wirilander