KKO:1993:50

Virkarikos
Kuolemantuottamus

T oli uhkaamalla räjäyttää hallussaan olevan dynamiittipanoksen pakottanut pankin henkilökunnan luovuttamaan hänelle rahaa ja pakoauton. Sen jälkeen T oli poistunut pankista rahojen ja räjähteiden sekä ottamansa kolmen panttivangin kanssa. Poliisi oli myöhemmin suluttanut auton niin, ettei T:llä ollut ollut mahdollisuutta jatkaa matkaa. Huolimatta siitä, että T oli uhannut räjäyttää auton, ellei matkan jatkamista sallita, sulutusta ei ollut purettu. Kahden panttivangin paettua autosta poliisit olivat avanneet tulen T:tä kohti. Auto oli räjähtänyt, jolloin T ja yksi panttivanki olivat saaneet surmansa. Ään.

Kysymys poliisin menettelyn laillisuudesta. Ään

ASIAN AIKAISEMPI KÄSITTELY

Asianomistajien vaatimukset Mikkelin raastuvanoikeudessa

Maila H, Tauno H ja Veli-Pekka H ovat raastuvanoikeudessa asianomistajina kertoneet, että KOP:n Helsingin Jakomäen konttoriin oli 8.8.1986 noin kello 13.40 aikaan saapunut katkaistulla haulikolla ja dynamiitilla varustautunut mieshenkilö, joka oli uhkaamalla räjäyttää hallussaan olleen noin 10 kilon dynamiittipanoksen saanut pankista haltuunsa noin miljoona markkaa. Tämän jälkeen hän oli kolmen panttivangiksi ottamansa henkilön kanssa noin kello 19.55 aikaan poistunut paikalta hänen käyttöönsä luovutetulla henkilöautolla, jota panttivangiksi otettu Jukka H oli kuljettanut. Pakoauto oli poliisin seuraamana päätynyt Mikkeliin, jonne se oli kello 1.12 pysähtynyt. Seurantaan oli osallistunut poliiseja useista eri yksiköistä. Erikoiskoulutuksen saaneesta Karhu nimisestä valmiusyksiköstä olivat olleet mukana muun muassa yksikön johtaja komisario A, sen varajohtaja ylikonstaapeli B sekä ylikonstaapeli C ja vanhempi konstaapeli D. Tilanne Mikkelissä oli päättynyt 9.8.1986 noin kello 3.50, kun kaappaajan hallussa ollut dynamiitti oli poliisin tekemän aseellisen hyökkäyksen yhteydessä räjähtänyt pakoauton sisällä, jolloin kaappaaja itse sekä auton kuljettajana toiminut Jukka H olivat saaneet surmansa.

Surmansa saaneen Jukka H:n oikeudenomistajat, äiti Maila H, isä Tauno H ja veli Veli-Pekka H ovat lausuneet, että A, B, C ja D olivat 9.8.1986 vastaisena yönä Mikkelissä menetelleet seuraavasti.

Komisario A oli laiminlyönyt selvittää asemansa, tehtävänsä ja esimiehensä, ilmoittautua paikalliselle poliisijohdolle sekä pitää yhteyttä Helsingissä toimineeseen ylimpään poliisijohtoon ja paikallisiin poliisiviranomaisiin. A oli ryhtynyt kenttäjohtajaksi Mikkelissä, vaikka hänen olisi tullut pitäytyä vain johtamalleen valmiusyksikölle määrätyssä seurantatehtävässä.

Mikkeliin saapumisen jälkeen A oli yhdessä B:n kanssa suluttanut pakoauton keskelle kaupunkia lääninhallituksen seinän viereen paikassa, joka oli ollut vaarallisen lähellä siviilihenkilöitä. Sen jälkeen A oli sijoittanut valmiusyksikön miehiä ampumavalmiuteen lääninhallituksen rakennukseen, vaikka hänen olisi tullut saamansa erikoiskoulutuksen perusteella tietää, että osumatarkkuus lasien läpi ammuttaessa oli hyvin huono, ja vaikka ampumisesta saattoi olla hyötyä vain, jos kaappaaja voitaisiin heti saattaa toimintakyvyttömäksi. Lisäksi A oli laiminlyönyt huolehtia siitä, että valmiusyksikön miesten aseissa olisi ollut asianmukaiset patruunat ja että aseistus olisi ollut tehtävään muutoinkin sopivaa. A oli edelleen laiminlyönyt huolehtia siitä, että hänen alaisinaan Mikkelissä toimineet poliisimiehet, jotka jo olivat yhtäjaksoisesti työskennelleet yli 10 tuntia, olisi vaihdettu levänneisiin.

Poliisiylijohtajan määräys, jonka mukaan ampuma-aseiden käyttö tilanteen selvittämiseksi oli kielletty, oli välitetty A:lle ensimmäisen kerran kello 1.58 ja useita kertoja sen jälkeenkin. Lisäksi poliisiylijohtaja oli määrännyt, että kaappaajan ja panttivankien oli sallittava ehdoitta jatkaa matkaa, ellei neuvottelutulosta saavutettu. Tätä varten kaappaajan käyttöön oli varattu auto ja viestintävälineet ja ulosmenoteille oli järjestetty salainen valvonta. A oli ollut selvillä poliisiylijohtajan mainituista käskyistä ja yleisohjeista.

A oli laiminlyönyt selvittää ja ottaa huomioon panttivankien oman suhtautumisen tilanteeseen, vaikka nämä itse olivat parhaiten olleet selvillä turvallisuuteensa vaikuttaneista tekijöistä. Hän oli edelleen tietoisesti ja perusteettomasti valinnut mahdollisimman vaarallisen menettelytavan, kun hän oli vastoin poliisiylijohtajan käskyjä ja yleisohjeita edellä mainituin tavoin suluttanut pakoauton, jättänyt ilmoittamatta toimenpiteistään esimiehilleen ja pakottanut kaappaajan lähes kolme tuntia kestäneisiin neuvotteluihin, vaikka kaappaaja ja panttivangit olivat koko ajan vaatineet saada jatkaa matkaa. Kaappaajalle ei ollut annettu neuvotteluissa mitään myönnytyksiä, mikä oli hermostuttanut häntä. Vaikka kaappaaja oli lähes kolme tuntia kestäneen tuloksettoman huutelun jälkeen uhannut viiden minuutin kuluttua räjäyttää pakoauton, ellei hänen sallittaisi jatkaa matkaansa, A ei ollut ryhtynyt purkamaan sulutusta. Sitä oli päin vastoin vielä noin kello 3.30 entisestäänkin tiivistetty. Lisäksi A oli sallinut joidenkin sulutukseen osallistuneiden poliisiautojen kuljettajien poistua autojensa luota, mikä oli vaikeuttanut poliisiylijohtajan käskyjen ja yleisohjeiden noudattamista. Helsingissä toiminut johtoryhmä ei myöskään ollut saanut tietoja todellisesta tilanteesta, minkä vuoksi poliisiylijohtaja ei ollut voinut antaa asianmukaisia määräyksiä.

A oli tilanteen muuttuessa yhä vakavammaksi laiminlyönyt suunnitella, valmistella ja käyttää vaihtoehtoisia keinoja sen selvittämiseksi. Hän oli laiminlyönyt velvollisuutensa pyrkiä sellaiseen ratkaisuun, jossa ei menetettäisi ihmishenkiä. Kun tilanne oli kaappaajan räjäytysuhkauksen jälkeen kiristynyt äärimilleen, A oli antanut B:lle Suomen oikeusjärjestyksen sekä poliisiylijohtajan määräysten ja ohjeiden vastaisen käskyn surmata kaappaaja ampumalla. Jukka H oli tuolloin ollut autossa kuljettajan paikalla ja kaappaaja osittain takapenkillä ja osittain takapenkin ja etuistuinten välisessä tilassa. Käskyn johdosta B oli hetkellä, jolloin kuljettajan viereisellä etuistuimella ollut panttivanki oli jo ehtinyt poistua autosta ja takapenkillä ollut panttivanki joko parhaillaan autosta poistumassa tai juuri siitä poistunut, jatkanut jo muutoinkin aloittamaansa hyökkäystä, juossut pakoauton eteen ja ampunut konepistoolilla kolme laukausta kohti auton takaosassa ollutta kaappaajaa. B:n hyökkäys oli edennyt niin nopeasti, ettei Jukka H:lla ollut ollut mitään mahdollisuuksia poistua autosta ennen laukauksia. Lääninhallituksen rakennuksessa olleet C ja D olivat laukausten äänet kuultuaan myös ryhtyneet ampumaan kohti kaappaajaa rakennuksen ikkunalasien läpi. Ilmeisesti auton takapenkillä ollut dynamiitti oli noin 1,7 sekuntia ensimmäisen laukauksen jälkeen räjähtänyt, jolloin Jukka H ja kaappaaja olivat saaneet surmansa.

A:n oli saamansa erikoiskoulutuksen perusteella täytynyt tietää, että lasien läpi ammuttaessa osumatarkkuus oli hyvin huono, koska luotien suunta muuttui, ja että luodit myös menettivät suuren osan läpäisykyvystään. Tästä sekä aseistuksen ja käytettyjen patruunoiden sopimattomuudesta oli osaltaan johtunut, ettei yksikään valmiusyksikön poliisimiesten muutaman metrin etäisyydeltä ampumista luodeista ollut osunut kohteeseensa. Tämän vuoksi oli ollut äärimmäisen epätodennäköistä, että autossa vielä olleen Jukka H:n henki olisi voitu turvata ampumalla. Näin ollen ampuminen oli ollut epätarkoituksenmukaista ja vain lisännyt räjähdyksen vaaraa.

Ylikonstaapeli B oli yksissä tuumin A:n kanssa suluttanut pysähtyneen pakoauton ajamalla autonsa poikittain sen eteen ja käskemällä muiden paikalla olleiden poliisimiesten täydentää sulkua. Tämän jälkeen B oli oleskellut pakoauton välittömässä läheisyydessä melkein kolme tuntia. Hän oli tällöin kuullut panttivankien pyytäneen saada jatkaa matkaansa kaappaajan kanssa, mutta ei ollut ottanut pyyntöjä huomioon. B oli ylläpitänyt pakoautoon kohdistuvaa aseellisen hyökkäyksen uhkaa. Vaikka B oli tiennyt räjäytysuhkauksesta ja autossa olleesta dynamiitista, hän ei ollut siirtänyt autoaan niin, että kaappaaja olisi poliisiylijohtajan käskyn ja yleisohjeiden mukaisesti voinut jatkaa matkaansa. B oli noudattanut A:n antamaa oikeudenvastaista ampumiskäskyä. Käskyn saatuaan hän oli jatkanut jo sitä ennen aloittamaansa hyökkäystä, juossut pakoauton eteen ja ampunut hämärässä tähtäämättä konepistoolilla kolme laukausta auton tuulilasin läpi kertomansa mukaan takapenkillä näkemäänsä hahmoa kohti. Kaappaaja oli kuitenkin tuolloin ollut auton takapenkillä tai sen jalkatilassa vaakasuorassa asennossa vetämässä kiinni auton takaovea. Tuulilasin rikkouduttua ensimmäisen laukauksen johdosta B ei ollut enää nähnyt sisälle autoon. B:n oli saamansa erikoiskoulutuksen perusteella täytynyt tietää, että luodit muuttivat lasien läpi ammuttaessa suuntaansa ja menettivät suuren osan läpäisykyvystään. B oli laukauksillaan kärjistänyt tilanteen äärimmilleen. Ilmeisesti sen vuoksi kaappaaja oli tahallaan räjäyttänyt dynamiitin.

Ylikonstaapeli C oli, kuultuaan B:n ampumat laukaukset ja D:n ensimmäisen laukauksen, ampunut konepistoolilla lääninhallituksen rakennuksesta takaapäin kaksi laukausta kohti pakoautoa tarkoituksin surmata kaappaaja, mikä oli Suomen oikeusjärjestyksen vastaista. C:n muutaman metrin päästä ampumat laukaukset eivät olleet osuneet kohteeseensa. Ennen ampumista C oli nähnyt Jukka H:n istuvan autossa kuljettajan paikalla ja tiennyt, että autossa oli suuri määrä dynamiittia. C:n ampuma laukaus oli saattanut aiheuttaa räjähdyksen. C:n oli saamansa erikoiskoulutuksen perusteella täytynyt tietää, että lasien läpi ammuttaessa osumatarkkuus oli hyvin huono ja että luodit muuttivat huomattavasti suuntaansa ja menettivät suuren osan läpäisykyvystään. C oli oma-aloitteisesti ilman esimiehensä käskyä tai lupaa sekä vastoin poliisiylijohtajan käskyä ja yleisohjeita yhtynyt aseelliseen hyökkäykseen, jonka seurauksena Jukka H oli saanut surmansa. Hän ei ollut edes tiennyt, kuka oli ampunut ja miksi. Hän ei ollut ottanut huomioon, että pakoauto oli tuolloin ollut käynnissä ja välittömästi ennen hänen laukauksiaan hieman liikahtanut.

Vanhempi konstaapeli D oli, kuultuaan B:n ampumat laukaukset, ampunut konepistoolilla kaksi laukausta lääninhallituksen rakennuksesta kohti pakoautoa tarkoituksin surmata kaappaaja, mikä oli Suomen oikeusjärjestyksen vastaista. D:n muutaman metrin päästä ampumat laukaukset eivät olleet osuneet kohteeseensa. Ampuessaan D oli nähnyt Jukka H:n istuvan autossa kuljettajan paikalla ja tiennyt, että autossa oli suuri määrä dynamiittia. D:n oli saamansa erikoiskoulutuksen perusteella täytynyt tietää, että lasien läpi ammuttaessa osumatarkkuus oli hyvin huono ja että luodit muuttivat huomattavasti suuntaansa ja menettivät suuren osan läpäisykyvystään. D oli lisäksi ampunut harjoituspatruunoilla, jotka olivat epätarkkoja ja heikkotehoisia ja joiden käyttö ei mainitunlaisessa tilanteessa ollut ollut sallittua. D oli oma-aloitteisesti ilman esimiehensä käskyä tai lupaa sekä vastoin poliisiylijohtajan käskyä ja yleisohjeita yhtynyt hyökkäykseen, jonka seurauksena Jukka H oli saanut surmansa. Hän ei laukaukset ampuessaan edes ollut tiennyt, kuka oli ampunut ja miksi. Hän ei ollut ottanut huomioon, että pakoauto oli ampumishetkellä ollut käynnissä ja välittömästi ennen hänen laukauksiaan hieman liikahtanut.

A:n, B:n, C:n ja D:n menettelyä arvioidessaan Maila H, Tauno H ja Veli-Pekka H ovat lausuneet, että sitä oli pidettävä rikollisena seuraavilla perusteilla.

Maila H:n mukaan

A oli tehnyt esimiestensä päätäntävaltaan kuuluvia ratkaisuja sekä menetellyt vastoin esimiestensä antamia käskyjä ja yleisohjeita sekä poliisikoulutuksessa opetettua. Hänen menettelystään oli ollut seurauksena, että tilanne Mikkelissä oli muuttunut vaaralliseksi ja sellaiseksi, etteivät poliisimiehet olleet kyenneet hallitsemaan sitä, vaan olivat menetelleet poliisitoimintaa koskevien säännösten ja periaatteiden vastaisesti. A oli menettelyllään osaksi tahallaan, osaksi törkeällä huolimattomuudellaan ja taitamattomuudellaan sekä virkavelvollisuuksiensa laiminlyömisellä aiheuttanut vakavan vaaran muun muassa Jukka H:n hengelle ja terveydelle. Hyökkäyskäskyllään A oli kiristänyt tilanteen äärimmilleen ja saattanut kaappaajan syyntakeettomuutta ilmentäneeseen tilaan niin, että kaappaaja oli poliisimiesten ampumien laukausten seurauksena ilmeisesti räjäyttänyt mukanaan olleen dynamiitin. A oli siten aiheuttanut Jukka H:n kuoleman. Laiminlyömällä väsyneiden poliisimiesten vaihtamisen A oli lisäksi syyllistynyt laiminlyömisestä ja taitamattomuudesta tehtyyn virkavirheeseen. A:n menettelystä oli ollut seurauksena, että poliisimiesten toiminta- ja harkintakyky oli heikentynyt, mistä osaltaan oli aiheutunut vakava vaara Jukka H:n hengelle ja terveydelle. Myös tällä menettelyllään A oli myötävaikuttanut Jukka H:n kuolemaan.

B oli menettelemällä vastoin poliisikoulutuksessa opetettua sekä poliisiylijohtajan käskyjä ja yleisohjeita tahallaan rikkonut virkavelvollisuutensa. Hänen menettelystään oli ollut seurauksena, että tilanne Mikkelissä oli muuttunut vaaralliseksi ja sellaiseksi, etteivät poliisimiehet olleet kyenneet hallitsemaan sitä, vaan olivat toimineet poliisitoimintaa koskevien säännösten ja periaatteiden vastaisesti. Mainitulla menettelyllään ja ampumalla epätarkalla aseella B oli tahallaan aiheuttanut vakavan vaaran Jukka H:n hengelle ja terveydelle. Kun B oli laukauksillaan kärjistänyt tilanteen äärimmilleen saattaen kaappaajan syyntakeettomuutta ilmentäneeseen tilaan ja kaappaaja sen seurauksena ilmeisesti räjäyttänyt hallussaan olleen dynamiitin, B oli tällä sekä muutoinkin koulutuksen ja määräysten vastaisella menettelyllään aiheuttanut Jukka H:n kuoleman.

C oli ampumalla epätarkalla aseella tahallaan aiheuttanut vakavan vaaran Jukka H:n hengelle ja terveydelle. Hän oli laukauksillaan kärjistänyt tilanteen äärimmilleen, minkä seurauksena kaappaaja oli ilmeisesti räjäyttänyt hallussaan olleen dynamiitin. C oli siten tahallaan menetellyt vastoin poliisiylijohtajan ja johtoryhmän käskyjä ja yleisohjeita sekä poliisikoulutuksessa opetettua ja aiheuttanut menettelyllään Jukka H:n kuoleman. Lisäksi C oli D:n esimiehenä laiminlyönyt tarkastaa, että D:n käyttämä konepistooli olisi ollut ladattuna asianmukaisilla patruunoilla. C oli siten törkeällä huolimattomuudellaan ja virkavelvollisuuksiensa laiminlyömisellä aiheuttanut vakavan vaaran Jukka H:n hengelle ja terveydelle.

D oli ampumalla epätarkalla aseella sekä epätarkoilla ja heikkotehoisilla harjoituspatruunoilla tahallaan aiheuttanut vakavan vaaran Jukka H:n hengelle ja terveydelle. Hän oli laukauksillaan kärjistänyt tilanteen äärimmilleen, minkä seurauksena kaappaaja oli ilmeisesti räjäyttänyt hallussaan olleen dynamiitin. D oli siten tahallaan menetellyt vastoin poliisiylijohtajan ja johtoryhmän käskyjä ja yleisohjeita sekä poliisikoulutuksessa opetettua aiheuttaen menettelyllään Jukka H:n kuoleman.

Tauno H:n mukaan

A oli osittain tahallisesti ja osittain varomattomuudesta jättänyt täyttämättä virkavelvollisuutensa sekä törkeällä huolimattomuudellaan saanut aikaan vakavan vaaran Jukka H:n hengelle ja terveydelle, mihin hänellä hätävarjelusäännösten perusteella ei ollut ollut oikeutta. Hyökkäyskäskyn antaessaan A oli tiennyt, että ainakin Jukka H ja kaappaaja olivat vielä autossa ja että he hyökkäyksen seurauksena todennäköisesti saisivat surmansa. A oli hyväksynyt mainitun seurauksen ja siten syyllistynyt Jukka H:n tahalliseen surmaamiseen. A:n tahallista poikkeamista rikoslain säännöksistä, esimiesten antamista käskyistä ja koulutuksessa opetetuista päätavoitteista oli pidettävä erittäin raskauttavien asianhaarojen vallitessa tehtynä virkarikoksena. A oli tahallaan toiminut tavalla, joka osoitti hänet ilmeisen sopimattomaksi tehtäväänsä.

B oli menetellyt poliisiylijohtajan antamien käskyjen ja yleisohjeiden vastaisesti sekä vastoin poliisikoulutuksessa opetettua. Hän oli osittain tahallisesti ja osittain huolimattomuudesta toiminut lakiin, säännöksiin ja määräyksiin perustuvan virkavelvollisuutensa vastaisesti sekä törkeällä huolimattomuudellaan saanut aikaan vakavan vaaran Jukka H:n hengelle ja terveydelle. Hyökkäykseen ryhtyessään B oli hyväksynyt sen mahdollisuuden, että Jukka H saisi hänen laukaustensa seurauksena surmansa. B oli siten tahallaan surmannut Jukka H:n.

C oli laukaukset ampuessaan tahallaan rikkonut laissa säänneltyjä virkavelvollisuuksiaan ja hyväksynyt sen mahdollisuuden, että ampumisesta saattoi seurata Jukka H:n kuolema. Hän oli näin ollen syyllistynyt Jukka H:n tahalliseen surmaamiseen. Lisäksi C oli laiminlyödessään tarkastaa D:n aseen rikkonut virkavelvollisuutensa.

D oli laukaukset ampuessaan tahallaan rikkonut laissa säänneltyjä virkavelvollisuuksiaan ja hyväksynyt sen mahdollisuuden, että ampumisesta varsin todennäköisesti seuraisi Jukka H:n kuolema. Hän oli näin ollen syyllistynyt Jukka H:n tahalliseen surmaamiseen.

Veli-Pekka H:n mukaan

B oli A:n käskystä ryhtynyt aseelliseen hyökkäykseen, johon myös C ja D olivat osallistuneet ja jonka yhteydessä Jukka H oli saanut surmansa. A ja B olivat siten tahallaan surmanneet Jukka H:n. C:llä ja D:llä oli ollut syytä varoa, että he menettelyllään aiheuttaisivat Jukka H:n kuoleman.

Rangaistusvaatimukset

Maila H, Tauno H ja Veli-Pekka H ovat vaatineet A:lle, B:lle, C:lle ja D:lle rangaistusta seuraavasti.

Maila H A:lle ja B:lle tahallisista ja tuottamuksellisista virkarikoksista, vaaran aiheuttamisesta ja törkeästä kuolemantuottamuksesta, C:lle tahallisesta ja tuottamuksellisesta virkarikoksesta sekä kuolemantuottamuksesta ja D:lle tahallisesta virkarikoksesta ja kuolemantuottamuksesta.

Tauno H A:lle ja B:lle tahallisesta virkarikoksesta ja huolimattomuudesta tehdystä virkavirheestä sekä vaaran aiheuttamisesta ja taposta, C:lle laiminlyönnistä tehdystä virkavirheestä sekä tahallisesta virkarikoksesta ja taposta ja D:lle tahallisesta virkarikoksesta ja taposta.

Veli-Pekka H A:lle ja B:lle tahallisista ja tuottamuksellisista virkarikoksista, vaaran aiheuttamisesta sekä joko taposta tai ainakin hyökkäyksestä, C:lle tuottamuksellisesta ja tahallisesta virkarikoksesta sekä hyökkäyksestä ja D:lle tahallisesta virkarikoksesta ja hyökkäyksestä.

Lisäksi Maila H, Tauno H ja Veli-Pekka H ovat vaatineet A:n, B:n, C:n ja D:n sekä valtion velvoittamista yhteisvastuullisesti suorittamaan korvaukseksi, Maila H ja Veli-Pekka H Jukka H:n kuoleman aiheuttamasta kivusta ja särystä sekä niihin verrattavasta henkisestä kärsimyksestä ja Tauno H sanotusta syystä johtuneesta kärsimyksestä kukin 30 000 markkaa korkoineen.

Mikkelin raastuvanoikeuden päätös 1.6.1990

A:n, B:n, C:n ja D:n sekä valtion kiistettyä esitetyt rangaistus- ja korvausvaatimukset raastuvanoikeus on, kuultuaan virallista syyttäjää, lausunut tapahtumien kulusta ja johtopäätöksinään kanteista seuraavaa.

Saapuminen Mikkeliin

Pakoauto oli ajettu Mikkeliin kaappaajan käskystä ja sitä oli siellä kuljetettu eri kaduilla hänen antamiensa ohjeiden mukaisesti. Seurannassa mukana olleet poliisiautot olivat ajaneet välittömästi pakoauton takana. Jonkin ajan kuluttua B oli ohjannut kuljettamansa poliisiauton lähemmäksi pakoautoa, jolle oli neuvottelutarkoituksessa annettu pysähtymiskehotuksia. Pakoauto olikin kaappaajan käskystä pysähtynyt jalkakäytävälle lähelle lääninhallituksen rakennuksen seinää. B oli ohjannut autonsa seuraavaan risteykseen ja pysäköinyt sen poikittain suojatien päälle runsaan 20 metrin pähän pakoautosta. B:n kuljettaman auton taakse samoin poikittain ajoradalle oli pysäköity toinen poliisiauto ja pakoauton taakse 10 – 20 metrin päähän siitä oli myös pysähtynyt poliisiautoja. Tämä oli tapahtunut oma-aloitteisesti ilman käskytystä. Tuossa vaiheessa pakoauto olisi kaappaajan niin halutessa voinut jatkaa matkaansa. B oli pysähtymisen jälkeen pyrkinyt keskusteluun panttivankien kanssa ja rohkaisemaan panttivankeja poistumaan autosta, mutta nämä olivat vastanneet luottavansa enemmän kaappaajaan kuin poliisiin.

A oli pysähtymisen jälkeen ryhmittänyt yksikköönsä kuuluneita poliisimiehiä pakoauton läheisyyteen sekä myös lääninhallituksen rakennukseen ja sen katolle. A:n mukaan hänen johtamiensa poliisimiesten tehtävänä oli ollut piiritys, alueen eristäminen ja valmistautuminen hätävarjelutoimenpiteisiin. Helsingissä pidetyn tapahtumapäiväkirjan mukaan kello oli pysähdyttäessä ollut 1.12.

Johtosuhteet

Raastuvanoikeus on katsonut, että A ja kaappaajan kanssa Mikkelissä käytyjä neuvotteluja johtanut komisario Tuominen olivat kumpikin johtaneet vain alaisiaan Helsingin poliisilaitoksen poliisimiehiä. Muilla pakoautoa Mikkeliin seuranneilla poliisimiehillä ei ollut ollut siellä minkäänlaista johtoa. Tapahtumia oli johdettu Helsingistä.

Helsingissä toimineella poliisiylijohtajan johtamalla johtoryhmällä oli ollut tapahtumapaikalle NMT-puhelinyhteys sekä valmiusyksikön kuljetusautoon että komisario Tuomisen autoon. Johtoryhmästä ohjeita oli mainittujen kahden puhelimen kautta välittänyt Helsingin apulaispoliisimestari Rinne. Valmiusyksikön auto oli ollut pysäköitynä noin 80 – 100 metrin päässä pakoautosta ja valmiusyksikköön kuulunut vanhempi konstaapeli Aaltonen oli päivystänyt puhelinta. Suurin osa viesteistä oli kulkenut mainittujen kahden puhelimen kautta. Poliisiylijohtaja oli lisäksi ollut yhteydessä Mikkelin poliisilaitoksella olleeseen Mikkelin läänin apulaispoliisitarkastajaan. Jossain määrin viestejä oli kulkenut myös Mikkelin poliisilaitoksen päivystyksen kautta tapahtumapaikalle.

Raastuvanoikeus on todennut, että A oli käsittänyt omiksi ja johtamiensa poliisimiesten tehtäviksi Mikkelissä piirityksen, alueen eristämisen ja valmistautumisen mahdollisiin hätävarjelutoimenpiteisiin sekä että häntä oli ohjattu Helsingistä annetuilla käskyillä ja ohjeilla. A ei ollut ryhtynyt koko kenttätoiminnan johtajaksi eikä poliisiylijohto ollut sitä vaatinutkaan. Mikkelin läänin apulaispoliisitarkastaja ei ollut osallistunut johtamiseen, joten A:lla ei ollut ollut velvollisuutta ilmoittautua paikalliselle poliisijohdolle tai pitää siihen yhteyttä. A ei myöskään ollut ryhtynyt käyttämään paikalliselle poliisijohdolle kuulunutta käskyvaltaa. Edelleen raastuvanoikeus on lausunut, ettei A ollut laiminlyönyt pitää yhteyttä johtoryhmään, josta häneen oli oltu tiiviisti yhteydessä. Väsyneiden poliisimiesten vaihtaminen ei ollut kuulunut A:n virkavelvollisuuksiin. A ei siten ollut edellä mainittujen seikkojen osalta menetellyt virheellisesti eikä siis tältä osin syyllistynyt hänen viakseen väitettyyn rangaistavaan menettelyyn.

Sulutus ja neuvottelut sekä niitä varten annetut ohjeet

Pysähtymisen jälkeen poliisiautoja oli edellä kerrotuin tavoin pysäköity pakoauton ympärille. A oli päättänyt sulutuksesta päämääränään neuvotteluyhteyden saaminen ja sen varmistaminen. Neuvottelujen kestäessä sulutusta oli vähitellen tiivistetty. Lopulta se oli ollut niin tiivis, että pakoauton poispääsy kulkusuunnassaan eteenpäin oli ollut poliisiautoja siirtämättä mahdotonta. Sulutusta oli tiivistetty myös lähietäisyydellä olleen yleisön turvallisuuden vuoksi. Johtoryhmä oli virheellisesti otaksunut, että pakoauto oli sulutettu väljästi lähinnä räjähdysvaaran vuoksi ja että se olisi kaappaajan niin halutessa päässyt jatkamaan matkaansa.

Apulaispoliisimestari Rinne oli edellä mainituin tavoin välittänyt johdon ohjeita Helsingistä Mikkeliin. Hän oli kello 1.42 ja 3.50 välisenä aikana ollut lukuisia kertoja yhteydessä valmiusyksikön autossa puhelinta päivystäneen Aaltosen kanssa ja myös suoraan sekä A:n että neuvotteluja johtaneen Tuomisen kanssa. Rinne oli sekä tiedustellut tilannetta että välittänyt ohjeita niin A:lle kuin Tuomisellekin. Ohjeiden sisältö oli jäljempänä mainittuja poikkeuksia lukuun ottamatta ollut se, että neuvotteluja tuli jatkaa, aikaa voittaa ja kaappaajalle tarjota pakomahdollisuutta tältä saatavia myönnytyksiä, ennen kaikkea panttivankien vapauttamista vastaan.

Kaappaajan vaatimuksena oli koko ajan ollut päästä ehdoitta ja poliisin seuraamatta jatkamaan matkaa. Myös panttivangit olivat lukuisia kertoja omana toivomuksenaan esittäneet, että kaappaajan mainittuun pyyntöön heidän turvallisuutensa vuoksi suostuttaisiin.

Puhelinkeskustelussa kello 1.42 Rinne oli, poiketen A:n valmiusyksikölle aikaisemmin annetusta ohjeesta, kieltänyt ampuma-aseiden käytön paitsi, jos tilanne muuttuisi panttivangeille kriittiseksi. Kielto oli toistettu useissa myöhemmissä puhelinkeskusteluissa. A oli välittänyt yksikkönsä miehille kyseisen kiellon. Samassa puhelinkeskustelussa Rinne oli välittänyt johdon ohjeen, jonka mukaan kaappaajalle tuli tarjota pakomahdollisuutta panttivankien luovutusta vastaan. Kello 1.52 Aaltonen oli Rinteelle tämän tilannetiedustelun johdosta kertonut, että pakoauto oli kiilattuna jalkakäytävälle ja että kaappaaja vaati päästä jatkamaan matkaa. Tämän johdosta Rinne oli antanut ohjeen, että kaappaaja tulisi saada luopumaan panttivangeista. Kello 2.15 Rinne oli välittänyt käskyn, että kaappaajalle oli annettava NMT-puhelin ja mahdollisuus poistua Mikkelistä, jos näytti siltä, ettei hän mihinkään suostunut. Kello 2.29 Rinne oli antanut neuvotteluja johtaneelle komisario Tuomiselle ohjeen, että kaappaaja oli päästettävä lähtemään, mutta että häntä oli viivytettävä siten, että ehdittiin saada kaikki Mikkelistä lähtevät tiet tarkkailuun. Kello 3.14 käydyssä puhelinkeskustelussa Aaltonen oli ilmoittanut Rinteelle, että sulutuksen pienimmätkin aukot oli tukittu. Samassa keskustelussa Rinne oli antanut ohjeen, että kaappaajan mahdolliset uhkaukset oli rekisteröitävä heti ja ilmoittanut, että ”täytyy nyt aikaa voittaa, että jos siinä joku väsähtäis”. Kello 3.49 Rinne oli välittänyt valmiusyksikön autoon käskyn, jonka mukaan kaappaajan lähtöä ei saanut väkisin estää. Tätä käskyä Aaltonen ei kertomansa mukaan ollut ehtinyt välittää A:lle ennen räjähdystä.

Johdon antamilla käskyillä ja ohjeilla oli pyritty panttivankien pelastamiseen. Ne olivat olleet viimeistä, kello 3.49 annettua lukuun ottamatta ehdollisia siten, että kaappajan oli sallittava poistua Mikkelistä joko hänen tekemiään myönnytyksiä vastaan tai ainakin vasta sitten, kun hänelle oli saatu toimitetuksi NMT-puhelin tai Mikkelistä lähteville teille oli ehditty järjestää valvonta.

Edellä mainituista puhelinkeskusteluista ja siitä, että kaappaajan tekemät myönnytykset olivat neuvotteluvaiheen aikana olleet matkan jatkamisen edellytyksenä, oli pääteltävissä, että johtoryhmällä ja siten myös poliisiylijohtajalla oli ollut riittävästi tietoa oikean käsityksen muodostamiseksi siitä, että pakoauto oli ollut poliisiautojen kiilaamana jalkakäytävällä ja ettei kaappaajalla ollut ollut esteetöntä mahdollisuutta poistua Mikkelistä. Viestiliikenteestä ja johtoryhmässä käytyjä keskusteluja koskeneista todistajankertomuksista ilmeni, ettei johtoryhmässä ollut pohdittu sitä, kuinka lähellä pakoautoa sulutus oli ollut.

Raastuvanoikeus on johtopäätöksinään tältä osin lausunut, että pakoauto oli sulutettu A:n käskystä neuvotteluyhteyden saamiseksi ja sen varmistamiseksi. Lisäksi kyse oli ollut yleisön turvallisuudesta. Sulutus oli johdon keskeisen tavoitteen neuvotteluyhteyden saamisen mukainen. Johtoryhmä oli tiennyt sulutuksesta, joskaan ei sen todellisesta laadusta. A:lle ei ollut välitetty yksityiskohtaisia ohjeita tai käskyjä sulutuksen järjestämisestä. A:n osalta oli ollut merkityksellistä, että johtoryhmä oli tiennyt sulutuksesta ja että Rinteelle oli ilmoitettu pakoauton kiilaamisesta jalkakäytävälle ja sulutuksen aukkojen tukkimisesta. A ei sulutuksesta käskiessään ollut toiminut virheellisesti eikä syyllistynyt hänen viakseen tältä osin väitettyihin rikoksiin. B osallistuessaan sulutuksen järjestämiseen oli toiminut esimiehensä käskynalaisena ja tämän tarkoitusperien mukaisesti eikä siten ollut menetellyt virkavelvollisuuksiensa vastaisesti.

Annettujen ohjeiden tarkoituksena oli ollut panttivankien pelastaminen. Sen vuoksi neuvotteluja oli kehotettu jatkamaan, aikaa voittamaan ja saamaan kaappaajalta myönnytyksiä. Ohjeiden mukaan poistuminen Mikkelistä oli viime vaiheita lukuun ottamatta edellyttänyt panttivankien luovuttamista. Panttivankien ja poliisin näkökulmat tilanteeseen olivat olleet erilaiset. Ensin mainitut olivat kokeneet sulutuksen ja poliisit suurimmaksi uhaksi turvallisuudelleen, jälkimmäiset puolestaan kaappaajan ampumaaseineen ja räjähteineen. Lisäksi poliisien päämääränä oli ollut paitsi panttivankien pelastaminen myös tapahtuneiden rikosten selvittäminen ja kaappaajan kiinni ottaminen. Kaikki mainitut seikat olivat kuuluneet poliisin virkavelvollisuuksiin. Neuvottelut olivat pitkittyneet, mutta tilanne oli kuitenkin ollut niin rauhallinen, että erityisiä toimia sen rauhoittamiseksi ei ollut tarvittu. Mitä tuli matkan jatkamiseen, annetut tai välitetyt käskyt ja ohjeet olivat edellyttäneet vähintään, että ulosmenoteille oli ehditty järjestää valvonta. Näin ollen käytännön toimiin kaappaajan päästämiseksi jatkamaan matkaa olisi tullut ryhtyä viimeistään teiden valvonnan järjestämisestä tehdyn ilmoituksen jälkeen. Toiminta olisi tullut suunnitella ja järjestää nämä seikat huomioon ottaen. Kun A oli vastannut sulutuksesta, hänen olisi tullut valmistautua myös sen purkamiseen.

Mainitut seikat ja tilanteen kesto olisivat edellyttäneet, että A ja neuvotteluja johtanut komisario Tuominen olisivat sopineet yhteisistä toimintatavoista tai ainakin pyytäneet niitä koskevia ohjeita johtoryhmältä. Oli kuitenkin otettava huomioon, että kummallakin oli ollut oma rajattu tehtävänsä, että paikalla oli ollut poliisimiehiä eri yksiköistä ja että johtoryhmä oli ollut yhteydessä kumpaankin ja että Mikkelissä ei ollut ollut kenttäjohtajaa. Näissä olosuhteissa ei ollut kohtuullista edellyttää, että A ja komisario Tuominen olisivat omatoimisesti ottaneet tilanteen kokonaisjohdon itselleen. Kun A oli johtanut koko ajan vain oman yksikkönsä miehiä, kokonaistilanteen johto olisi merkinnyt olennaista muutosta hänen toimenkuvaansa. A ei sen vuoksi laiminlyödessään yhteydenpidon neuvotteluja johtaneen Tuomisen kanssa ollut syyllistynyt rangaistavaan virkavelvollisuuksiensa vastaiseen menettelyyn eikä muihinkaan tältä osin hänen syykseen väitettyihin rikoksiin.

Hyökkäys ja räjähdys

Noin kello 3.44 tilanne oli alkanut kiristyä siten, että kaappaaja oli ensin panttivankien välityksellä uhannut 5 minuutin kuluttua räjäyttää hallussaan olleen dynamiitin, ellei sulutusta avattaisi. Tämän jälkeen pakoauto oli lähtenyt liikkeelle ja ajanut sulutuksen eteen. Viimeistään tässä vaiheessa neuvottelut olivat muuttuneet molemminpuoliseksi huutamiseksi ja olleet siten käytännössä lakanneet. Kaappaaja oli ollut ensimmäisen kerran äänessä auton liikkeellelähdön jälkeen tai välittömästi sitä ennen, jolloin hän oli ilmeisen kiihtyneessä mielentilassa huutanut kovaäänisiä uhkauksia auton välittömästä räjäyttämisestä. Viimeistään kyseisten uhkausten jälkeen kaikki autossa olijat olivat joutuneet paniikkiin. Kaappaaja oli kääntyillyt autossa osoitellen kädessään olleella haulikolla eri suuntiin ja tarkkaillut, mistä suunnasta hänet voitaisiin ampua. Neuvotteluja käynyt poliisi oli kertonut kaappaajan olleen tuolloin sellaisessa raivotilassa, että hän saattoi toteuttaa räjäytysuhkauksensa, ja panttivankien olleen aivan epätoivoisia. Sen vuoksi mainittu poliisimies oli huutanut useaan kertaan megafonilla panttivangeille kehotuksia poistua autosta. Kun neuvottelut olivat pitkään jatkuneet rauhallisina, niiden muutamien minuuttien aikana tapahtunut katkeaminen ja tilanteen kiristyminen sekä kaappaajan lähes samanaikainen paniikkitila olivat tulleet yllätyksenä. Tilanteen yllättävä muuttuminen oli ollut pääteltävissä myös todistajina kuultujen panttivankien ja muiden jutussa kuultujen todistajien kertomuksista.

Pakoauton kuljettajan viereisellä etuistuimella ollut panttivanki oli ensimmäisenä poistunut autosta. Kun kaappaaja oli sen jälkeen hellittänyt otettaan takapenkillä olleesta panttivangista, myös tämä oli poistunut autosta. Jukka H oli kuitenkin jäänyt autoon kuljettajan paikalle. Koska Jukka H ei ollut poistunut autosta, A oli kertomansa mukaan tämän pelastamiseksi antanut B:lle käskyn hyökätä ja ampua kaappaaja. A:n mukaan autossa oli ollut vain kaksi henkilöä, kun hän oli antanut hyökkäyskäskyn. Myös B:n mukaan autossa oli ollut vain kaksi henkilöä, kun hän oli saanut hyökkäyskäskyn. Käskyn saatuaan B oli kertomansa mukaan välittömästi siirtynyt pakoauton eteen ja tarkoituksenaan surmata kaappaaja ampunut tuulilasin läpi ainakin kaksi tähdättyä kertalaukausta. Aikaa käskystä ampumiseen oli hänen mukaansa kulunut arviolta 2 – 3 sekuntia. Lääninhallituksen rakennuksessa olleet C ja D olivat kertomansa mukaan kumpikin ampuneet konepistoolilla kaksi laukausta ikkunan läpi tarkoituksin surmata kaappaaja ja estää räjähdys. Välittömästi laukausten jälkeen auto oli räjähtänyt. Aikaa auton liikkeelle lähdöstä sen räjähtämiseen oli kulunut noin 3,5 minuuttia. Etuistuimella olleen panttivangin paosta räjähdykseen oli kulunut 12,78 sekuntia ja takapenkillä olleen panttivangin paosta 4,18 sekuntia sekä B:n ensimmäisestä laukauksesta 1,716 sekuntia. Erään todistajana kuullun poliisimiehen kertoman mukaan B oli, oltuaan sitä ennen noin viiden metrin päässä pakoautosta, ensimmäisen panttivangin poistuttua autosta lähtenyt etenemään sitä kohti ja käskyn saadessaan ollut jo varsin lähellä pakoautoa.

Sulutuksen purkamatta jättämistä koskevan syytekohdan osalta raastuvanoikeus on lausunut, että olosuhteisiin nähden rauhallisena jatkunut neuvottelutilanne oli pakoauton liikkeellelähdön seurauksena muuttunut yllättävästi ja päättynyt siihen, että autossa olleet henkilöt olivat joutuneet paniikkitilaan. Sulutuksen synty ja sen lopullinen muotoutuminen olivat olleet yhtäjaksoista tapahtumasarjaa. A:n velvollisuudet sulutusta ja tilanteen muuttumista ajatellen olivat olleet edellä kerrotut. A oli kyseisessä tilanteessa lyhyessä ajassa suorittamansa tilannearvion perusteella päätynyt siihen, ettei hän ollut voinut käskeä alaisiaan räjäytysuhan alaiseen paikkaan. Tätä tilannearviota ei voitu pitää ainakaan niin suuressa määrin A:n virkavelvollisuuksien vastaisena, että hän olisi syyllistynyt hänen syykseen tältä osin väitettyihin rikoksiin.

B:n osalta raastuvanoikeus on lausunut, että hän oli ollut A:n käskynalainen, jolla ei ollut itsenäistä päätösvaltaa. Hän ei ollut saanut autonsa siirtämistä koskevaa käskyä. B ei ollut menetellyt virkavelvollisuuksiensa, annettujen käskyjen tai koulutuksensa vastaisesti eikä siten syyllistynyt väitettyihin rikoksiin.

Sikäli kuin oli kysymys vaatimuksista, jotka koskivat ampuma-aseita ja niissä käytettyjä patruunoita, raastuvanoikeus on todennut, että kyse oli ollut virka-aseista, joissa käytetyt patruunat olivat esitetyn selvityksen mukaan soveltuneet myös tilannepatruunoiksi. A:lla ei ollut ollut velvollisuutta suorittaa kaikille alaisilleen asetarkastusta eikä hän ollut käskenyt käyttää aseissa tietyntyyppisiä patruunoita. C:llä ei ollut ollut velvollisuutta tarkastaa D:n asetta, koska hän ei ollut ollut tämän esimies. Näin ollen A, C ja D eivät tältä osin olleet syyllistyneet rangaistavaan menettelyyn.

Jukka H:n kuoleman syyksiluettavuus

Sikäli kuin oli kysymys siitä, olivatko vastaajina olevat poliisimiehet aiheuttaneet Jukka H:n kuoleman tahallisesti tai tuottamuksesta ja oliko kysymys hätävarjelutilanteesta, raastuvanoikeus on lausunut seuraavaa:

Hätävarjelun edellytyksistä

Kaappaaja oli luvattomasti riistänyt vapauden pakoautoon panttivangeiksi ottamiltaan Jukka H:lta sekä kahdelta muulta panttivangilta. Näin menetellessään kaappaaja oli syyllistynyt törkeään rikokseen. Kaappaajalla olleet ampuma-ase ja räjähteet olivat muodostaneet vakavan vaaran panttivankien hengelle ja terveydelle. Kaappaaja oli siten syyllistynyt sellaiseen oikeudettomaan hyökkäykseen, jonka torjumiseksi hätävarjelu oli rikoslain 3 luvun 6 §:n mukaan mahdollista. Hätävarjelutilanne oli jatkunut koko sen ajan, kun panttivangit olivat olleet kaappaajan vallassa.

Oikeus hätävarjelutoimenpiteisiin oli jokaisella henkilöllä, myös poliisilla. Hätävarjeluoikeuden käyttämisen joutui jokainen henkilö ratkaisemaan suorittamansa tilannearvion perusteella viimekädessä itsenäisesti, poliisi virka-asemasta ja käskytyksestä riippumatta. Tätä harkintavelvollisuutta eivät poistaneet poliisin organisaatiolle luonteenomaiset tiukat käskyvaltasuhteet, joskin niillä oli merkitystä harkittaessa, oliko hätävarjelutoimenpiteisiin ryhtynyt poliisimies syyllistynyt rangaistavaan menettelyyn.

Hätävarjelun edellytysten itsenäisestä harkinnasta johtui myös se, että jokainen joutui suorittamaan harkinnan omista lähtökohdistaan muun muassa sen perusteella, mitä hän tiesi tilanteesta, mikä hänen osuutensa tapahtumiin oli ja millaiset mahdollisuudet hänellä oli vaikuttaa niihin. Tässä suhteessa vastaajina olevat poliisimiehet olivat olleet seuraavassa asemassa:

A:n osuus tilannetta edeltäneisiin tapahtumiin oli ollut edellä kerrotun mukainen.

B, C ja D olivat olleet yksittäisen poliisimiehen tehtävissä ja kukin heistä oli ollut suoraan A:n käskyvallan alainen.

C ja D olivat olleet A:n määräyksestä lääninhallituksen rakennuksessa ja sivussa käskytyksestä. He eivät olleet tunteneet johtoryhmän ja tapahtumapaikan välistä viestiliikennettä. He olivat joutuneet suorittamaan tilannearvionsa ennen kaikkea ikkunasta tekemiensä havaintojen perusteella. Heillä ei ollut ollut mahdollisuutta vaikuttaa tapahtumien kulkuun.

B oli ollut varsin lähellä pakoautoa. B oli ollut käskytyksen osalta samassa asemassa kuin C ja D:kin. B:llä oli tosin ollut C:tä ja D:tä paremmat mahdollisuudet havaintojen tekemiseen ja tilanteen kokonaisarvion suorittamiseen, mutta käskyvaltasuhteiden vuoksi hänellä ei ollut ollut velvollisuutta eikä juuri mahdollisuuttakaan vaikuttaa tapahtumien kulkuun.

Voimakeinojen käytöstä

Rikoslain 3 luvun 6 §:stä ei ilmennyt, millaisia voimakeinoja oikeudettoman hyökkäyksen torjumiseksi oli mahdollista käyttää. Vakiintuneen tulkinnan mukaan voimakeinojen oli kuitenkin oltava oikeassa suhteessa hyökkäyksen laatuun. Hyökkäys oli torjuttava lievintä mahdollista keinoa käyttäen. Ampuma-aseen käyttö oli äärimmäinen voimakeino. Sen käyttö saattoi tulla kysymykseen vain vakavassa vaaratilanteessa, jossa muut keinot hyökkäyksen kohteen pelastamiseksi eivät riittäneet. Mikäli se oli oikeudettoman hyökkäyksen torjumiseksi välttämätöntä, ampuma-asetta oli mahdollista käyttää myös siten, että se saattoi johtaa hyökkääjän kuolemaan. Päättäessään ampuma-aseen käytöstä jokainen poliisimies oli samassa asemassa. Esimiesasema tai erikoiskoulutus ei antanut parempaa oikeutta ampumaaseen käyttöön.

Poliisiviranomaiset olivat koulutettuja vaarallisten tilanteiden hoitamiseen. Poliisilta voitiin jo koulutuksensa perusteella edellyttää erityistä malttia ampumaaseen käytössä. Erikoiskoulutettujen poliisimiesten ampuma-aseen käytölle oli asetettava tätäkin suuremmat vaatimukset.

Räjähdystä edeltäneiden tapahtumien vaikutus vastaajien hätävarjeluoikeuteen

Kantajien mukaan poliisimiehet olivat räjähdystä edeltäneillä toimenpiteillään saattaneet kaappaajan syyntakeettomuutta ilmentäneeseen tilaan, joten hätävarjelutilanne oli poliisien itsensä aiheuttama. Asiassa esitetty selvitys ei osoittanut, että poliisimiehet olisivat toiminnallaan sulutuksen järjestämisessä tai neuvotteluissa kaappaajan kanssa tahallaan tai tuottamuksellisesti saattaneet hänet paniikkitilaan. Näyttöä ei ollut esitetty siitäkään, että vastaajina olevat poliisimiehet olisivat pyrkineet ratkaisemaan tilanteen väkivaltaa käyttämällä.

Jutussa oli pikemminkin kysymys siitä, että useiden poliisin puolella vaikuttaneiden tekijöiden yhteisvaikutuksesta poliisitoiminta Mikkelissä ei ollut muodostunut moitteettomaksi. Tällaisia tekijöitä olivat olleet ainakin silloisen poliisiorganisaation soveltumattomuus kysymyksessä olevan liikkuvan tilanteen hoitamiseen, poliisiylijohtajan ja Mikkelin läänin apulaispoliisitarkastajan välisestä johtosuhteita koskeneesta väärinkäsityksestä aiheutunut kenttäjohdon puuttuminen Mikkelissä sekä A:n ja komisarion Tuomisen oma-aloitteisuuden puute vaihtoehtoisista toimintatavoista sopimiseksi.

Johtopäätös hätävarjelusta

Hätävarjelua vastaajien ampuma-aseen käytön oikeutusperusteena harkitessaan raastuvanoikeus on lausunut seuraavaa. Vastaajien toimintaa oli arvioitava heidän tiedossaan sillä hetkellä olleiden seikkojen perusteella. Käytettyjen voimakeinojen välttämättömyyden arvioinnissa viimeisten minuuttien aikana ennen räjähdystä tapahtuneella tilanteen nopealla muuttumisella oli keskeinen merkitys. Arvioinnissa oli myös otettava huomioon inhimilliset mahdollisuudet havaintojen tekemiseen.

Kaappaaja oli paniikkiin joutuneena huutanut kovaäänisiä uhkauksia kohtapäätä uhkaavasta auton räjäyttämisestä. Tämän jälkeen tapahtumat olivat edenneet inhimilliseen suorituskykyyn nähden erittäin nopeasti. Kaksi panttivankia oli paennut autosta. Tuossa tilanteessa oli ollut perusteltua aihetta uskoa, että kaappaaja räjäyttämällä auton surmaa sekä Jukka H:n että itsensä. Ampuma-aseen käyttö tarkoituksin surmata kaappaaja oli ollut ainoa poliisien käytettävissä ollut mahdollisuus Jukka H:n hengen pelastamiseksi. Tämän vuoksi A käskiessään B:n hyökkäykseen sekä B, C ja D ampuma-asetta käyttäessään olivat toimineet hätävarjelutilanteessa. Hätävarjelutilanteen olemassaololle ei ollut merkitystä sillä, että he olivat joutuneet ampumaan lasien läpi, eikä myöskään sillä, että he eivät olleet osuneet kaappaajaan.

Välittömästi laukausten jälkeen auto oli räjähtänyt, jolloin Jukka H ja kaappaaja olivat saaneet surmansa.

A, B, C ja D eivät olleet rangaistavalla menettelyllään aiheuttaneet Jukka H:n kuolemaa eivätkä syyllistyneet muihinkaan heidän syykseen väitettyihin rikoksiin.

Raastuvanoikeus on sen vuoksi hylännyt esitetyt rangaistus- ja korvausvaatimukset.

Itä-Suomen hovioikeuden päätös 28.6.1991

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi Maila H, Tauno H ja VeliPekka H saattoivat jutun, on jättänyt raastuvanoikeuden päätöksen voimaan.

MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA

Korkein oikeus on 8.1.1992 myöntänyt Maila H:lle, Tauno H:lle ja Veli-Pekka H:lle valitusluvan. Hakijat ovat toistaneet esittämänsä rangaistus- ja korvausvaatimukset ja pyytäneet suullisen käsittelyn toimittamista Korkeimmassa oikeudessa.

A, B, C, D ja valtio ovat vastanneet valituksiin.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 3.5.1993

Käsittelyratkaisu

Suullisen käsittelyn järjestämistä koskevat pyynnöt hylätään asian selvitettyyn tilaan nähden aiheettomina.

Pääasiaratkaisun perustelut

Kaappaajan ja hänen kolmen panttivankinsa saapuessa poliisien seuraamina Mikkeliin A on johtanut vain valmiusyksikkö Karhuun kuuluneita poliisimiehiä. Mikkelissäkään hänelle ei ole määrätty täsmällisempiä johtajantehtäviä. A on kuitenkin käytännössä ryhtynyt johtamaan muuta kentällä tapahtuvaa toimintaa paitsi kaappaajan kanssa käytäviä neuvotteluja. Tämä on ilmennyt muun muassa siitä, että hän on välittömästi ryhtynyt järjestelemään Maaherrankadun jalkakäytävälle pysäytetyn kaappaajan auton ympärille muodostuvaa saarrostusta.

Kaappaajan pysähtymistä seuranneen neuvotteluvaiheen aikana on jouduttu harkitsemaan jatkossa noudatettavia menettelytapoja. Menettelytavat joudutaan aina valitsemaan tavoiteltavien päämäärien perusteella. Hyväksyttäviä tavoitteita ovat nyt kysymyksessä olevassa tilanteessa voineet olla etenkin panttivankien turvallisuuden mahdollisimman tehokas suojaaminen, heidän vapauttamisensa, kaappaajan kiinniottaminen ja rikoksen selvittäminen. Tietyllä menettelytavalla ei kuitenkaan välttämättä kyetä edistämään näitä kaikkia tavoitteita samanaikaisesti. Pyrkiminen johonkin tavoitteeseen voi jopa vakavasti vaarantaa muita tavoiteltavia päämääriä. Ilmeistä on, että ristiriitatilanteessa suoritettavan etujen vertailun perusteella ihmishenkien turvaamisen on toteuduttava ennen muita edellä mainittuja tavoitteita.

A on tiennyt, että Mikkeliin saapumisen jälkeen poliisiylijohdon tavoitteena on ollut erityisesti panttivankien turvallisuudesta huolehtiminen. Tämä tavoite on selvästi ilmennyt lukuisista Helsingistä Mikkeliin puhelimitse toimitetuista ohjeista. Aseiden käyttö on sanottujen ohjeiden mukaan ollut neuvottelujen aikana kiellettyä. Poliisiylijohdon aluksi antamien ohjeiden mukaan kaappaaja oli taivuteltava myöntymään panttivankien vapauttamiseen sekä räjähteiden luovuttamiseen. Tällöin hänen olisi sallittava jatkaa matkaa pankista anastettuine rahoineen. Myöhemmin toimitetuissa viesteissä on tähdennetty, että elleivät kaappaajan kanssa käytävät neuvottelut johtaisi tuloksiin, hänet oli viime kädessä ilman myönnytyksiäkin päästettävä poistumaan paikalta. Raastuvanoikeudessa todistajana kuultu vanhempi konstaapeli Aaltonen on kertonut välittäneensä A:lle sanotun sisältöisen Helsingistä noin puolitoista tuntia ennen auton räjähtämistä lähetetyn viestin.

Edellä lausutun perusteella on ilmeistä, että A:n virkavelvollisuuksiin on nyt kysymyksessä olevassa tilanteessa kuulunut ensisijaisesti kaappaajan panttivankien turvallisuuden varmistaminen. A:n menettelyn laillisuutta on siten arvioitava pääasiallisesti tästä lähtökohdasta.

Kun neuvottelut kaappaajan kanssa olivat tuloksettomina jatkuneet noin kaksi ja puoli tuntia, neuvotteluilmapiiri oli kiristynyt. Kaappaaja oli ilmeisen kiihtyneenä ja paniikinomaisessa tilassa huutanut raastuvanoikeuden päätöksessä mainittuja uhkauksia, joiden mukaan hän tulisi räjäyttämään auton, ellei hänen sallittaisi jatkaa matkaansa viiden minuutin kuluessa. Tämän jälkeen kaappaaja oli pyrkinyt pois saartorenkaasta ajattamalla autonsa aivan lähelle sen muodostavia poliisiautoja. Tässä auto oli ehkä noin kolmen minuutin kuluttua raastuvanoikeuden mainitsemissa olosuhteissa räjähtänyt.

A on viimeisten räjähdystä edeltäneiden minuuttien aikana voinut läheltä seurata tapahtumien kehitystä. Hän on tiennyt, että kaappaajalla oli hallussaan voimakas räjähdyspanos. Kaappaajan siihenastisen menettelyn perusteella A:lla on ollut aihetta uskoa, että kaappaaja saattaa kyetä toteuttamaan uhkauksensa. A:n on siten pitänyt havaita, että kaappaajan vallassa tuolloin olleiden panttivankien henki oli vakavasti vaarantumassa, ellei kaappaajan sallittaisi jatkaa matkaansa. A on kuitenkin estänyt kaappaajan lähtemisen pitämällä saartorenkaan suljettuna. Tilanteen edelleen kärjistyttyä välittömiä hätävarjelutoimenpiteitä vaativaksi A on antanut B:lle hyökkäyskäskyn, minkä jälkeen kaappaajan auto on räjähtänyt raastuvanoikeuden päätöksessä selostetuissa olosuhteissa ja siinä mainituin seurauksin.

A:n menettelylle ei sitä kokonaisuutena arvioitaessa ole hyväksyttäviä perusteita. Se on ollut poliisiylijohdon antamien toimintaohjeiden vastaista. Saamansa erikoiskoulutuksen perusteella A:n on pitänyt tietää, että panttivankien sieppaajan joutuessa paniikkitilaan parhaimpana ratkaisuna on yleensä pidettävä poliisitoimenpiteiden välitöntä löysäämistä. Panttivankeja vaatiessaan kaappaaja oli poliisiviranomaisille ilmoittanut vapauttavansa vankinsa varmistuttuaan siitä, ettei poliisi seuraisi häntä. Mikkeliin saavuttaessa panttivangit olivat tosin edelleen vapautensa menettäneinä. Heidän itsensä poliiseille tuolloin kertoman perusteella voitiin kuitenkin todeta, että heidän vointinsa oli olosuhteisiin nähden hyvä ja että he eivät kokeneet henkilökohtaisen turvallisuutensa olevan vaarassa. Heidän vapaudenriistonsa oli pitkittynyt, mutta tilanne vaikutti kuitenkin vakaalta. Lausumansa mukaan he toivoivat poliisiviranomaisten päästävän heidät ja kaappaajan jatkamaan matkaansa. A:lla ei siten ennen kahden panttivangin pakenemista autosta ole ollut perusteita olettaa, että panttivankien turvallisuus vaatisi tilanteen ratkaisemista pikaisesti ja ampuma-asetta käyttäen.

Saarrostuksen nopeaan purkamiseen kaappaajan edestä ei ole ollut estettä, vaikka se olisikin vaatinut ripeätä toimintaa. Siihen A:lla on koulutuksensa ja kokemuksensa perusteella kuitenkin ollut riittävät valmiudet. Toimenpide olisi voitu suorittaa ilmoittamalla siitä kaappaajalle esimerkiksi megafonilla ja poistamalla tämän jälkeen jokin saartorenkaassa ollut poliisiauto tien avaamiseksi kaappaajalle. A ei toisaalta ole vedonnut siihen, että sulutuksen purkaminen olisi ollut inhimillisesti mahdotonta tilanteen nopeuden vuoksi, vaan siihen, ettei hän ole voinut käskeä alaisiaan räjäytysuhan alaiseen paikkaan. Tämä perustelu ei ole vakuuttava. Etenkin hänen johdossaan olleeseen valmiusyksikköön kuuluneet poliisimiehet on koulutettu sellaisten tilanteiden ratkaisemista varten, joihin voi sisältyä henkilökohtaisia turvallisuusriskejä. Johonkin rajaan saakka he ovat olleet velvolliset sietämään tällaisia riskejä. Toiseksi kaappaajan panttivangit, joiden turvallisuudesta A:n oli ensisijaisesti huolehdittava, olivat itse joutuneet sanotun uhan alaiseksi osaksi A:n oman menettelyn johdosta. Kolmanneksi A kuitenkin hetken kuluttua on käskenyt B:n sanotunlaiseen tilanteeseen antaessaan tälle hyökkäyskäskyn.

Saarrostuksen purkamatta jättäminen on olennaisesti lisännyt panttivankina olleen Jukka H:n henkilökohtaiseen turvallisuuteen kohdistuvaa vaaraa. A:n on täytynyt ymmärtää tämä seikka. Vaarantaminen on ollut oikeudetonta ja siihen sisältynyt riski on toteutunut auton räjähtäessä ja Jukka H:n saadessa surmansa. Räjähtäminen on voinut tapahtua kaappaajan tietoisesta toiminnasta, hänen hallitsemattomasta liikkeestään tai välittömästi luodeista. A:n on ollut mahdollista havaita kaikki sanotut mahdollisuudet ja oikeudellisesti on siten yhdentekevää, mikä tapahtumainkulku on toteutunut. A ei niin ollen ole toimittanut virkatehtäviään asianmukaisella tavalla. Varomattomuudellaan hän on aiheuttanut Jukka H:n kuoleman.

B on toiminut A:n alaisena ja ollut velvollinen tottelemaan tämän antamaa hyökkäyskäskyä. Lisäksi B on toiminut hätävarjelutilanteessa torjuakseen kaappaajan taholta tuossa vaiheessa välittömästi uhkaavan oikeudettoman hyökkäyksen. Hänen menettelynsä ei siten ole ollut rangaistavaa.

B:n aloitettua aseellisen hyökkäyksensä C ja D ovat hätävarjelutilanteessa yhtyneet tulitukseen, joka on siinä tilanteessa ollut välttämätöntä kaappaajan taholta tuolloin välittömästi uhkaavan oikeudettoman hyökkäyksen torjumiseksi. C tai D:kään eivät siten ole syyllistyneet rangaistavaan menettelyyn.

Maila H:n ja Veli-Pekka H:n vaatimukset Jukka H:n kuolemasta heille aiheutuneen kivun ja säryn sekä niihin verrattavan henkisen kärsimyksen ja Tauno H:n vaatimus hänelle sanotusta syystä aiheutuneen kärsimyksen korvaamisesta ovat lakiin perustumattomia.

Lainkohdat

Rikoslaki 21 luku 9 §, 40 luku 21 § 1 mom (L 19.12.1889/39) ja 7 luku 1 § (L 19.7.1974/613)

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöstä muutetaan siten, että A tuomitaan yksin teoin tehdyistä kuolemantuottamuksesta ja varomattomuudesta tehdystä virkavirheestä 60:een 100 markan määräiseen päiväsakkoon eli maksamaan sakkoa 6 000 markkaa. Maila H:n ja Veli-Pekka H:n vaatimukset Jukka H:n kuolemasta heille aiheutuneen kivun ja säryn sekä niihin verrattavan henkisen kärsimyksen ja Tauno H:n vaatimus hänelle sanotusta syystä aiheutuneen kärsimyksen korvaamisesta hylätään. A velvoitetaan suorittamaan Maila H:lle ja Tauno H:lle korvaukseksi raastuvanoikeuden osalta aiheutuneista matka- ynnä muista kuluista, joista he eivät ole heille jutussa myönnetyn maksuttoman oikeudenkäynnin johdosta vapautuneet, Maila H:lle 3 000 ja Tauno H:lle 2 000 markkaa molemmat määrät 16 prosentin korkoineen Korkeimman oikeuden päätöksen antopäivästä lukien. Muulta osin hovioikeuden päätös jää pysyväksi.

Ratkaisuun osallistuneet: oikeusneuvokset Salervo, Tulenheimo-Takki (eri mieltä), Krook, Wirilander (eri mieltä) ja Raulos

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Vanhempi oikeussihteeri Turunen: Pyynnöt suullisen käsittelyn toimittamisesta hylättäneen asian selvitettyyn tilaan nähden aiheettomina. Itse asian osalta Korkein oikeus katsonee muilta kuin A:ta koskevilta osin ja myös A:n osalta siltä osin kuin on kysymys tapahtumista ennen Mikkeliin saapumista, ettei ole syytä muuttaa hovioikeuden päätöstä. Sikäli kuin A:n osalta on kysymys tapahtumista Mikkeliin saapumisen jälkeen, Korkein oikeus lausunee seuraavaa:

Poliisitoiminta Mikkelin torilla on jakautunut eri vastuualueisiin siten, että A on huolehtinut sulutuksesta ja valmistautunut mahdollisten hätävarjelutoimenpiteiden varalle, neuvotteluja on käyty komisario Tuomisen johdolla ja osa seurantaan osallistuneista poliiseista on omaaloitteisesti yhdessä paikallisen poliisin kanssa ryhtynyt hoitamaan yleisön eristämiseen liittyneitä tehtäviä. Lisäksi on räjähdystä edeltäneen tunnin aikana Mikkelin poliisilaitokselta käsin järjestetty salaista seurantaa ulosmenoteille sen varalta, että pakomatka Mikkelistä jatkuisi.

Huolimatta siitä, että poliisin toiminta tapahtumapaikalla oli edellä mainituin tavoin jakautunut eri vastuualueisiin, sieltä on puuttunut yhteinen kenttäjohto, joka olisi varmistanut toisaalta sen, että poliisijohdon Helsingistä antamat ohjeet kullakin toimintalohkolla tulivat oikein ymmärretyiksi ja käytännön toimenpiteet olivat sen mukaisia sekä toisaalta sen, että johto oli koko ajan tietoinen siitä, mitä kentällä tapahtui. Osa Mikkeliin tulleista poliiseista on koko ajan ollut vailla minkäänlaista johtoa. Kenttäjohdon puuttumisesta on osaltaan ollut seurauksena muun muassa se, että sulutuksen todellinen luonne ei ole tullut poliisijohdolle selväksi ja se, että tapahtumapaikalla olleille poliiseille ei ollut annettu riittäviä ohjeita seurannan jatkumisen varalta.

Poliisijohdon ohjeita Helsingistä välittänyt apulaispoliisimestari Rinne on kello 1.42 ja 3.50 välisenä aikana ollut lukuisia kertoja yhteydessä tapahtumapaikalle joko valmiusyksikön autoon, jossa konstaapeli Aaltonen on päivystänyt puhelinta, tai neuvotteluja johtaneen Tuomisen autoon. Aaltonen on kertomansa mukaan joko itse tai jonkun paikalla olleen poliisimiehen välityksellä toimittanut kaikki Rinteeltä saamansa ohjeet A:lle.

Kello 1.42 on valmiusyksikölle jo Jakomäessä annettu toimintakäsky peruutettu ja sen sijaan korostettu neuvottelujen ensisijaisuutta. Neuvottelu oli ohjeiden mukaan ollut ”ehdoton linja” ja pakomahdollisuutta oli tullut tarjota panttivankien ja räjähteiden luovuttamista vastaan. Aseellinen toiminta olisi tullut kysymykseen vasta, jos tilanne meni panttivankien kannalta kriittiseksi. Puhelussa kello 1.58 on toistettu se, etteivät ampumistoimenpiteet olleet ”tässä vaiheessa” sallittuja ja tuotu jälleen esille panttivankien luovuttaminen matkan jatkumisen ehtona. Kaappaajan vaatimuksena on koko ajan ollut matkan jatkaminen ehdoitta. Hän oli Helsingissä panttivangit ottaessaan poliisille ilmoittanut vapauttavansa nämä varmistuttuaan siitä, ettei poliisi häntä seuraa.

Kello 2.15 neuvottelutilanteen edelleen jatkuessa muuttumattomana Rinne on antanut Aaltoselle välitettäväksi ohjeen, jonka mukaan matkan oli kaappaajan vaatimuksen mukaisesti sallittava jatkua viime kädessä panttivankien kanssakin, ellei kaappaaja muuhun suostunut. Sama ohje on annettu noin 10 minuuttia myöhemmin myös Tuomiselle. Samalla Rinne on todennut, että kaikille ulosmenoteille tuli siinä tapauksessa järjestää salainen seuranta sekä että neuvotteluja tuli viivyttää, kunnes se saatiin järjestetyksi.

Kello 3.00 tapahtuneessa Rinteen ja A:n välisessä puhelinkeskustelussa on todettu, että tilanteessa oli parhaillaan ”kuollut vaihe” ja sovittu, että ”neuvottelua jatketaan ja aikaa voitetaan”. Kello 3.14 Aaltonen on Rinteen tilannetiedustelun johdosta todennut, että sulutuksen viimeisetkin aukot oli tukittu ja että kaappaaja ei ollut esittänyt mitään konkreettista uhkausta. Rinne on antanut ohjeeksi ajan voittamisen ja pyytänyt heti rekisteröimään kaappaajan mahdolliset uhkaukset. Kello 3.47 Aaltonen on Rinteen tiedusteluun vastannut, että kaappaajan auto oli käynnistetty ja siirtynyt kadulle päin, että se ei mahtunut kulkemaan sulutuksen aukoista ja että kaappaaja ei ollut esittänyt muita vaatimuksia kuin matkan jatkamisen. Kello 3.49 Rinne on ilmoittanut, ettei kaappaajan auton etenemistä saanut ryhtyä väkisin estämään ja että sitä tuli seurata kuten tähänkin asti. Viimeksi mainittua ohjetta Aaltonen ei ollut ehtinyt välittää A:lle ennen räjähdystä.

Annettujen ohjeiden keskeinen sisältö on ollut yksiselitteinen siinä, että panttivankien vapauttaminen ei enää kello 2.15 jälkeen ole ollut matkan jatkamisen ehdoton edellytys, vaikka siihen tulikin luonnollisesti edelleen pyrkiä. Tulkinnan varaa on sen sijaan ollut esimerkiksi sen suhteen, missä määrin teiden saaminen tarkkailuun oli tarkoitettu matkan jatkumisen ehdoksi. Ohjeet oikein ymmärrettyinä olisivat joka tapauksessa edellyttäneet valmistautumista matkan jatkumiseen ja siis myös sulutuksen purkamiseen sekä sitä, että sulutus olisi tilanteen sitä vaatiessa ollut purettavissa ilman johdon taholta annettuja lisäohjeita tai esimerkiksi ilmoitusta teiden valvonnan valmistumisesta. Johtoryhmässä on oltu siinä käsityksessä, että kaappaaja niin halutessaan olisi voinut sulutuksen estämättä jatkaa matkaansa.

Neuvottelut ovat jatkuneet olosuhteisiin nähden rauhallisina noin 2,5 tunnin ajan. Tänä aikana kaappaajan taholta on panttivankien välityksellä esitetty vain vaatimus matkan jatkamisesta ehdoitta, mutta ei sen sijaan viime minuutteja lukuun ottamatta ainakaan mitään mainittavampia uhkauksia. Ensimmäisen panttivankien välityksellä esitetyn räjäytysuhkauksen jälkeen on noin kello 3.45 vielä tapahtunut lyhyt neuvottelukosketus. Tässä yhteydessä myös kaappaaja itse on ensimmäisen kerran ryhtynyt sananvaihtoon neuvottelijoiden kanssa, jolloin tilanne on välittömästi kiristynyt, neuvottelu keskeytynyt, auton moottori käynnistetty ja auto lähtenyt hitaasti liikkeelle kohti sulkuna olleita poliisiautoja. Auton liikkuessa kohti sulutusta ja viimeistään sen pysähtyessä sulutuksen eteen kaappaaja on esitetyn selvityksen mukaan ulkoisen käyttäytymisensä perusteella arvioituna ollut täysin suunniltaan ja myös panttivangit paniikkitilassa. Tilanne on viimeisen neuvottelukosketuksen päätyttyä nopeasti kärjistynyt niin, että räjähdys viimeistään kahden panttivangin paettua autosta on näyttänyt väistämättömältä.

Jutussa kuultujen todistajien kertomusten perusteella, käytyihin neuvotteluihin nähden ja sen käsityksen perusteella, mikä poliiseille oli kaappaustilanteen alusta alkaen kaappaajan henkilöstä muodostunut, tämän nopea ja täydellinen maltinmenetys on tullut yllätyksenä. Vaikka sulutus olikin toteutunut poliisijohdon siitä saaman käsityksen vastaisesti eikä myöskään varautuminen matkan jatkumiseen ollut toteutunut poliisijohdon tarkoittamin tavoin, on toisaalta otettava huomioon, että A on tiheän yhteydenpidon perusteella voinut uskoa poliisijohdon tienneen sulutuksen todellisen luonteen, että myös ensimmäisen räjäytysuhkauksen jälkeen aloitettu neuvottelu oli poliisijohdon antamien ohjeiden suuntainen, ajan voittamiseen tähtäävä toimenpide sekä että neuvotteluyhteys katkesi ja tilanne samalla nopeasti kärjistyi sen vuoksi, että kaappaajan mielentila osoittautui täysin erilaiseksi kuin siihen asti oli perustellusti voitu uskoa.

Kaappaajan muuttuneen käyttäytymisen seurauksena pakoautossa yllättäen puhjennut paniikkitila on merkinnyt paitsi välitöntä räjähdysvaaraa myös matkan jatkumiseen liittyvien vaarojen olennaista lisääntymistä. Mainituin tavoin ennalta-arvaamatta kriittiseksi muuttuneessa tilanteessa poliisijohdon antamat, matkan jatkumista koskevat ohjeet eivät enää välttämättä ole olleet sellaisinaan toteuttamiskelpoisia tai tilanne on vaatinut ainakin uudelleenarviointia, joka A:n toimenkuvan perusteella on jäänyt hänen tehtäväkseen. Tilanteen nopea eteneminen on tässä vaiheessa käytännössä estänyt A:n ja poliisijohdon välisen yhteydenpidon puhumattakaan, että tilanteesta olisi voitu neuvotella ja erilaisia vaihtoehtoja sen ratkaisemiseksi harkita.

Huomioon ottaen poliisin organisation puutteista johtuneet väärinkäsitykset, joista johtuen sulutuksen ylläpito ja varautuminen matkan jatkumiseen ei ole toteutunut poliisijohdon suunnitelmien mukaisesti, sekä viimeisten minuuttien aikana tapahtunut tilanteen nopea ja ennalta-arvaamaton muuttuminen välittömiä ratkaisuja vaativaksi kriisitilanteeksi, A:n ei voitane katsoa virkavirheenä syykseen luettavalla tavalla taikka muutenkaan tahallaan tai tuottamuksellaan aiheuttaneen Jukka H:n kuolemaa.

Edellä mainituilla ja muutoin hovioikeuden päätöksen mukaisilla perusteilla Korkein oikeus katsonee, ettei A:n osalta, sikäli kuin on kysymys tapahtumista Mikkeliin saapumisen jälkeen, ole syytä muuttaa hovioikeuden päätöksen lopputulosta.

Oikeusneuvos Wirilander:

Suullisen käsittelyn toimittamisen osalta hyväksyn mietinnön. Itse asian osalta katson, ettei ole syytä muuttaa hovioikeuden päätöksen lopputulosta. A:n osalta lausun perusteluna sikäli kuin on kysymys tapahtumista Mikkeliin saapumisen jälkeen seuraavaa.

Harkittaessa, onko A Mikkelissä menetellyt virkavelvollisuuksiensa vastaisesti, on huomiota erityisesti kiinnitettävä siihen, mikä oli hänen asemansa syntyneessä tilanteessa ja mitä hänen tehtäviinsä siinä kuului.

Tilanteen yleisjohto on ollut Helsingissä, josta toimintaa on johdettu puhelimitse poliisiylijohtajan ja hänen avustajiensa toimesta. Poliisitoimintaa koskevien säännösten mukaan tilanteen operatiivinen johtaminen olisi kuulunut läänin poliisijohdolle. Mikkelin läänin apulaispoliisitarkastaja olikin ollut Mikkelin poliisilaitoksella ja seurannut sieltä käsin tilannetta sekä johtanut paikalla olleita alaisiaan poliisimiehiä, jotka lähinnä kuitenkin ovat huolehtineet yleisön pitämisestä poissa vaarallisen läheltä tapahtumapaikkaa.

A oli autojen saapuessa Mikkeliin johtanut vain valmiusyksikkö Karhuun kuuluneita poliisimiehiä. Hänen ja hänen johtamiensa poliisin valmiusyksikön miesten tehtäväksi on aluksi muodostunut kaappaajan auton saartaminen neuvottelujen mahdollistamiseksi ja valmistautuminen mahdollisiin hätävarjelutoimenpiteisiin. A:lle ei ole määrätty täsmällisempiä johtajantehtäviä. Hän on jutussa kiistänyt johtaneensa muita kuin alaistaan ryhmää. Kun Mikkelissä ei ole ollut selvästi määrättyä muutakaan kenttäjohtajaa, on A:lle kuitenkin käytännössä muodostunut johtava asema kentällä tapahtuvan toiminnan, erityisesti kaappaajan auton sulutettuna pitämisen osalta.

A:n aseman epäselvyyden vuoksi on erityistä merkitystä sillä, minkälaisia ohjeita ja määräyksiä hänen tietoonsa on tullut.

Poliisiylijohdon tavoitteista neuvotteluvaiheen aikana on mahdollista saada kuva sen ja Mikkelissä toimivien poliisien välisestä puhelinliikenteestä. Ylimpänä tavoitteena on ollut panttivankien turvallisuudesta huolehtiminen. Heidän vapauttamiseensa tuli ensisijaisesti pyrkiä neuvotteluteitse ja saamalla kaappaaja väsymään.

Kaappaajan auto on saarrettu ja neuvottelut kaappaajan kanssa aloitettu auton pysähdyttyä noin kello 1.12 Mikkelin lääninhallituksen seinustalle. Viimeistään kello 1.58 poliisiylijohtaja on toistaiseksi peruuttanut valmiusyksikön siihen asti voimassa olleen toimintaohjeen kaappaajan ampumisesta. Apulaispoliisimestari Rinne on Helsingistä välittänyt valmiusyksikön autossa yhteydenpitäjänä toimineelle konstaapeli Aaltoselle ohjeen, jonka mukaan kaappaajalle tuli tarjota mahdollisuus lähteä rahojen ja radiopuhelimen kanssa, jos hän vapauttaisi panttivangit ja luovuttaisi räjähteet. Rinne oli todennut, että toimintaa tulisi vasta, jos tilanne kehittyisi kriittiseksi.

Kaappaajan kieltäydyttyä suostumasta auton vaihtoon ja panttivankien vapauttamiseen, neuvotteluja on jatkettu ja kaappaajan kanssa on pyritty välittömään keskusteluun, missä ei kuitenkaan ole onnistuttu.

Neuvottelujen polkiessa paikallaan Rinne on kello 2.15 välittänyt Aaltoselle ohjeen, että kaappaajan oli annettava viime kädessä jatkaa panttivankien kanssakin, mikäli hän ei mihinkään suostuisi. Saman keskustelun yhteydessä Rinne oli todennut, että kaappaajalle tuli antaa mukaan NMT-puhelin. Puhetta oli ollut myös megafonista. Kello 2.21 poliisiylijohtaja on Mikkelin läänin apulaispoliisitarkastajalle korostanut, että kaappaajalle pitäisi yrittää saada väline yhteydenpitoa varten ja korostanut sitä, että kaappaajalta piti saada pois panttivankeja tai räjähdysainetta. Kello 2.29 Rinne on välittänyt neuvotteluja käyneelle komisario Tuomiselle ohjeen, jonka mukaan kaappaaja tuli viime kädessä päästää menemään, mutta sitä ennen oli kaikille Mikkelin ulosmenoteille saatava siviiliautot seuraamaan kaappaajan liikkeitä. Samassa yhteydessä Tuomiselle on annettu ohje kaappaajan pyytämän megafonin luovuttamisesta tälle ja Rinne on todennut, että ”ei tehdä mitään aseellista”, mutta että ”viime kädessä on sekin sitten, että tehdään, mutta että viivytellään sitä niin, että ehditään panna kaikki Mikkelistä lähtevät tiet semmoiseen tarkkailuun, että nähdään jostakin, mihin päin ne lähtevät”.

Kello 3.00 A on itse keskustellut Rinteen kanssa ja todennut tälle, että neuvotteluissa oli kuollut vaihe. Keskustelussa oli sovittu, että neuvotteluja jatketaan ja aikaa voitetaan.

Kello 3.14 Aaltonen oli Rinteen tiedustelun johdosta todennut, että kaappaaja oli alkanut katsella sulutuksesta aukkoa lähtöä varten ja että viimeiset pienimmätkin aukot oli tukittu. Aaltosen vastattua Rinteen tiedusteluun, että kaappaaja ei ollut esittänyt minkäänlaisia uhkauksia tai vaatimuksia, Rinne on kehottanut heti rekisteröimään mahdolliset uhkaukset. Keskustelussa ajan voittamista on pidetty tärkeänä.

Tilanteen pysähtyneisyys oli todettu myös Rinteen ja Tuomisen välisessä keskustelussa kello 3.17 ja Rinne oli kehottanut edelleen jatkamaan neuvotteluja. Vaikka Tuominen oli todennut, että kaappaajan autosta oli pyydetty päästä jatkamaan, Rinne oli todennut, että ”aika on aikaa”, mihin Tuominen oli yhtynyt ja esittänyt, että ”saadaan vähän väsymään tuo porukka”. Tilanteen pysähtyneisyys oli todettu myös Mikkelistä kello 3.32 Helsinkiin lähetetyissä viesteissä.

Tilanteen äkillisesti muututtua Mikkelistä oli todettu Helsinkiin kello 3.45 – 3.46, että kaappajan auto kävi ja vaihde oli päällä ja että kaappaaja oli piiloutunut takapenkille viltin alle. Tämän ja auton siirtymisen kadulle päin on Aaltonen todennut Rinteen tiedustelun johdosta noin kello 3.47. Pakenemaan päässeiden kahden panttivangin sekä useiden ympärillä olleiden poliisimiesten todistajanlausuntojen mukaan kaappaajan autossa oli puhjennut paniikki ja kaappaaja oli huutanut räjäytysuhkauksia.

A oli tämän johdosta tiedustellut yhteyttä Helsinkiin kysyäkseen ohjeita.

Noin kello 3.49 Aaltonen on ottanut vastaan Rinteeltä ohjeen, jonka mukaan, jos kaappaaja lähtisi, häntä ei väkisin estettäisi, vaan seurantaa jatkettaisiin niinkuin siihen saakka. Tätä ohjetta ei ole ehditty välittää eteenpäin, sillä auto oli räjähtänyt suunnilleen samalla hetkellä.

Edellä olevasta on todettavissa Helsingistä esitettynä tavoitteena vielä noin kello 3.30 olleen kaappaajan saaminen väsymään ja luopumaan vaatimuksistaan. Vaikka Aaltonen oli kello 3.14 ilmoittanut Rinteelle tiedon sulutuksen tiiviydestä, mitään ohjetta siitä, että olisi tullut varautua sulutuksen purkamiseen, ei kuitenkaan ollut tämän johdosta annettu enempää tuon puhelun yhteydessä kuin hetkeä myöhemmin Tuomisen kanssa käydyssä puhelussakaan.

A on kiistänyt saaneensa tietoa määräyksestä, jonka mukaan kaappaaja olisi viime kädessä tullut päästää menemään panttivankien ja räjähteiden kanssakin. Ottaen huomioon Helsingin ja Mikkelin välillä käytyjen keskustelujen tulkinnanvaraisuus en katso vastoin A:n kiistämistä näytetyksi, että hän olisi saanut tämän sisältöisen määräyksen tai ohjeen tietoonsa. Totean erityisesti, ettei tällaisesta ole mitään mainintaa Rinteen ja A:n keskenään käymässä puhelinkeskustelussa kello 3.00.

On kuitenkin ilmeistä, että A:n tiedossa on hänen saamansa erikoiskoulutuksen perusteellakin ollut se, että panttivankien sieppaajan joutuessa paniikkitilaan, on parhaimpana ratkaisuna yleensä pidettävä poliisitoimenpiteiden välitöntä löysäämistä. A:n, joka käytännössä on vastannut kaappaajan auton sulutuksesta, olisi sen vuoksi ilman erityistä määräystäkin pitänyt varautua myös siihen, että saartorengas tarvittaessa olisi voitu nopesti purkaa tähän toimenpiteeseen osallistuvia tarpeettomasti vaarantamatta. A ei ollut tällaiseen varautunut.

Tilanteessa on toisaalta ollut otettava huomioon panttivankien turvallisuus, toisaalta muutkin vaaratekijät, jotka ovat liittyneet pakoauton matkan jatkumiseen. Autossa on ollut huomattava määrä räjähdysainetta, joka muodosti uhkatekijän autossa olevien henkilöiden lisäksi muidenkin ihmisten hengelle ja terveydelle niin Mikkelissä kuin muuallakin. Sulutuksen ylläpitämiseen taas on liittynyt mahdollisuus panttivankien pakenemiseen, mikä kahden osalta on onnistunutkin. On tosin ilmennyt, että poliisiylijohdolla Helsingissä ei ole ollut selkeätä kuvaa kaappaajan auton sulutuksesta mutta A:lla ei, tietoisena siitä, että Helsingissä tilannetta johtavien ja kentällä toimivien poliisien välillä on jatkuvasti ollut vilkas puhelinyhteys, ole ollut aihetta lähteä muusta kuin siitä, että auton todellinen saartaminen oli poliisiylijohdon tiedossa. Sen vuoksi ja ottaen huomioon auton matkan jatkumiseen liittyvät uhkat, en katso, että A:n laiminlyönti varautua saarron pikaiseen purkamiseen saamatta tähän selkeämpiä ohjeita tilannetta johtaneilta henkilöiltä, olisi luettava hänen syykseen virkavirheenä ja että hänen tämän johdosta tai muullakaan perusteella, ottaen huomioon tilanteen äkillisen ja ennaltaarvaamattoman muuttumisen nopeita ratkaisuja vaativaksi kriisitilanteeksi siten kuin esittelijän mietinnöstä ilmenee, voitaisiin katsoa aiheuttaneen tahallisesti tai tuottamuksellaan Jukka H:n kuoleman.

Muilta osin hyväksyn hovioikeuden perustelut.

Oikeusneuvos Tulenheimo-Takki: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Wirilander.