KKO:1993:92

Kuolemantuottamus

Vastaaja oli ilmoittamatta kumppanilleen HIV-positiivisuudestaan ollut vuosina 1986-87 tämän kanssa toistuvasti suojaamattomassa anaaliyhdynnässä. Viimeksi mainittu oli tuolloin saanut vastaajalta HIV-tartunnan ja kuollut siitä johtuneen AIDS-oireyhtymän seurauksena vuonna 1990. Vastaajan katsottiin syyllistyneen törkeään kuolemantuottamukseen. Ään.

Syyte taposta tai törkeästä pahoinpitelystä hylättiin, kun oli jäänyt näyttämättä, että vastaaja olisi tarkoittanut tartuttaa infektion kumppaniinsa eikä ollut perusteita olettaa, että hän, ottaen huomioon hänen käytettävissään tekojen aikaan olleet tiedot tartuntamahdollisuuden suuruudesta, olisi pitänyt tartunnan syntymistä menettelynsä varmana tai varsin todennäköisenä seurauksena. Ään.

RL 21 luku 9 §

ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA

Vaatimukset Helsingin raastuvanoikeudessa

Asianomistaja Petri K on 28.6.1989 Jyrki S:lle tiedoksi annetun haasteen nojalla raastuvanoikeudessa kertonut, että S oli kesäkuun 1986 ja syyskuun 1987 välisenä aikana Helsingissä ja Espoossa sekä Helsingin ja Tukholman välillä liikennöivällä matkustaja-aluksella harjoittanut useita kertoja, ainakin 10 kertaa Petri K:n kanssa homoseksuaalista sukupuoliyhteyttä. Sukupuoliyhteys oli ollut muun muassa anaalista, toisin sanoen yhdyntää peräaukkoon, missä yhdynnässä vastaaja oli ollut hallitsevana osapuolena. Yhdyntöjä oli harjoitettu ilman, että kummallakaan osapuolella olisi ollut kondomia tai muuta suojaavaa välinettä ja ne olivat johtaneet vastaajan ejakulaatioon. Vastaaja oli sukupuoliyhteyteen ryhtyessään ollut tietoinen siitä, että hän sairasti sukupuoliteitse tarttuvaa AIDS-taudin esiastetta HIV-infektiota.

HIV (Human Immunodeficiency Virus) -infektio levisi lääketieteen asiantuntijoiden mukaan tavallisimmin veren ja sperman sekä myös syljen välityksellä. Erityisen vaarallisia leviämistapoja olivat narkomaanien keskuudessa tapahtuva likaisten pistoneulojen kollektiivinen käyttö ja homoseksuaalinen anaaliyhdyntä ilman kondomia. Anaaliyhdynnässä tapahtui peräaukon limakalvojen repeilemistä, jolloin siemenneste pääsi yhteyteen veren kanssa.

HIV-infektion saaneista osa sairastui AIDS:iin (Aquired Immunodeficiency Syndrome, suomeksi immuunikato), missä tapauksessa valtaosalle oli seurannut kuolema kolmen vuoden kuluessa. Kukaan ei ollut tiettävästi selvinnyt immuunikadosta, koska sille ei ollut pystytty kehittämään mitään lääkettä.

HIV-infektion saaneita informoitiin perusteellisesti muun muassa siitä, mitä heidän tuli huomioida tartuntavaaran välttämiseksi. Erityisesti seksuaalikäyttäytymisen suhteen ohjeet olivat mahdollisimman täydellisiä kattaen kaikki mahdolliset riskilähteet.

Vastaaja ei ollut kertonut sairaudestaan asianomistajalle. Asianomistaja ei olisi koskaan suostunut sukupuolisuhteeseen vastaajan kanssa, jos olisi tiennyt tämän sairastavan hengenvaarallista, sukupuoliteitse leviävää HIV-infektiota.

Vastaaja oli tietoisena omasta sairaudestaan aiheuttanut asianomistajalle HIV-tartunnan, sillä asianomistajan verestä oli Helsingissä 21.9.1987 tavattu HIV-vasta-aineita. Asianomistaja ei ollut voinut saada tartuntaa muualta, kun asianomistaja ei ollut saanut verensiirtoja eikä hän ollut käyttänyt ruiskuja. Hänen seksuaalinen kanssakäymisensä oli vuosina 1986 – 1987 rajoittunut yksin vastaajaan. Asianomistajalla oli ollut ainoastaan yksi aikaisempi homoseksuaalinen sukupuolisuhde. Tuolla henkilöllä ei ollut ollut HIV-infektiota. Asianomistaja oli tartunnan saatuaan kertonut koko ajan samalla tavoin, että hän oli saanut tartunnan vastaajalta.

Tahallisuuskysymystä oli maassamme arvioitu kahdella eri periaatteella, positiivisella tahtoteorialla ja nykyisin yhä vakiintuneemmin todennäköisyystahallisuudella. Ensiksi mainitun teorian mukaan teko oli tahallinen, jos tekijä oli suhtautunut mahdolliseksi mieltämäänsä seuraukseen välinpitämättömästi. Todennäköisyystahallisuuden mukaan seuraus oli tahallisesti aiheutettu, kun tekijä oli pitänyt seurausta menettelystään (varsin) todennäköisesti aiheutuvana. Vastaaja oli näin ollen edellä kerrotulla menettelyllään tahallaan aiheuttanut asianomistajalle vakavan ja hengenvaarallisen sairauden.

Vastaaja oli tietoisena omasta tarttuvasta sairaudestaan täydellistä luottamusta vaativassa homoseksuaalisessa suhteessa menetellyt kerrotulla tavalla yli vuoden ajan informoimatta asianomistajaa asiasta ja muutoinkin suhtautumalla menettelyynsä välinpitämättömästi, jopa kylmäverisesti. Vastaajan menettelyä oli tämän vuoksi sekä rikokseen johtaneet että siitä ilmenevät seikat kokonaisuudessaan huomioon ottaen pidettävä törkeänä.

Rikosoikeudelliset tunnusmerkistöt ja rangaistukset kohdistuivat rikoksentekijään eivätkä pahoinpitelyynnä muut rikokset tulleet lievemmiksi, vaikka pahaa aavistamaton uhri ei ymmärtänyt tai kyennyt niitä riittävän ajoissa ennalta estämään.

Vastaajan menettelyä voitiin arvioida myös rikoslain 34 luvun 16 §:ssä tarkoitetun rikoksen näkökulmasta. Ei ollut epäilystä siitä, etteikö kyseisessä lainkohdassa mainitulla kulkutaudilla tarkoitettu tartuntatautilain mukaista tartuntatautia, jollainen myös asianomistajalle tartutettu HIV-infektio oli.

Petri K on sen vuoksi vaatinut, että S tuomitaan rangaistukseen jatketusta rikoksesta, joka käsittää törkeän pahoinpitelyn yrityksiä ja törkeän pahoinpitelyn sekä velvoitetaan suorittamaan hänelle korvausta pysyvästä viasta ja haitasta tai siihen rinnastettavasta parantumattomasta sairaudesta 100 000 markkaa 16 prosentin korkoineen 21.9.1987 lukien.

Sen jälkeen, kun Petri K oli oikeudenkäynnin kuluessa 7.11.1990 kuollut, hänen oikeudenomistajansa äiti, veli, sisar ja velipuoli ovat lausuneet, että S:n edellä kerrotusta menettelystä oli aiheutunut Petri K:lla todettu HIV-tartunta, joka oli kehityttyään kesällä 1990 AIDS:iksi johtanut Petri K:n kuolemaan.

Vastaaja oli jokaisella kerralla tartuntahetki mukaan luettuna aiheuttanut Petri K:lle konkreettisen hengenvaaran ja tartunnan tapahduttua tämän kuoleman. Vastaaja oli tiennyt, että hänen menettelynsä varsin todennäköisenä seurauksena oli Petri K:n kuolema. Vastaaja oli suhtautunut Petri K:n kuolemaan hyväksyen ja välinpitämättömästi.

Vastaaja oli menettelyllään yrittänyt tahallaan surmata Petri K:n ja tahallaan surmannut tämän. Kuolema oli Petri K:n kannalta aiheutunut erityisen julmalla tavalla.

Jutussa oli selvitetty, että vastaaja oli levittänyt HIV-infektiotaan niin sukupuolisuhteissa kuin verenluovutuksissakin useisiin ihmisiin sekä jatkanut menettelyään vastoin kaikkia saamiaan neuvoja, käskyjä, kehotuksia ja vetoomuksia myös tämän rikosjutun vireillä ollessa.

Petri K:n oikeudenomistajat ovat sen vuoksi vaatineet, että S tuomitaan rangaistukseen jatketusta rikoksesta, joka käsittää tapon yrityksiä ja tapon.

Lisäksi Petri K:n oikeudenomistajat ovat toistaneet asiassa aikaisemmin esitetyn korvausvaatimuksen pysyvästä viasta ja haitasta tai siihen rinnastettavasta parantumattomasta sairaudesta ja vaatineet korvauksen suorittamista heille Petri K:n oikeudenomistajina. Vielä he ovat vaatineet, että vastaaja velvoitetaan suorittamaan Petri K:n äidille korvausta Petri K:n kuoleman aiheuttamasta kivusta ja särystä sekä niihin verrattavasta henkisestä kärsimyksestä 30 000 markkaa 16 prosentin korkoineen 7.11.1990 lukien sekä korvaamaan Petri K:n hautauskulut 10 423,40 markkaa laillisine korkoineen ja heidän oikeudenkäyntikulunsa 16 prosentin korkoineen päätöspäivästä.

Virallinen syyttäjä on yhtynyt Petri K:n esittämään rangaistusvaatimukseen törkeää pahoinpitelyä koskevalta osalta sekä Petri K:n kuoltua tämän oikeudenomistajien esittämään rangaistusvaatimukseen tappoa koskevalta osalta.

Vastine

S on kiistänyt häneen kohdistetut rangaistus- ja korvausvaatimukset.

Todistelu

Raastuvanoikeudessa on kuultu 17 todistajaa, joista 11 on ollut asianomistajan, kaksi syyttäjän ja neljä vastaajan nimeämää. Todistajista on 13 kuulunut vastaajan ja/tai asianomistajan tuttavapiiriin ja kolme on ollut lääkäritodistajaa. Lääkäritodistajista lääkäri A, joka oli ihotautien erikoislääkäri ja lääketieteen ja kirurgian tohtori, oli aikanaan kesällä 1983 Suomessa pannut vireille HIV-tutkimuksen. Todistaja oli sen jälkeen seurannut kohorttia, johon kuului tietty määrä homomiehiä. Todistaja lääkäri B toimi Auroran sairaalan sisätautiosaston ylilääkärinä ja todistaja lääkäri C Suomen Punaisen Ristin veripalvelun laboratoriopalvelujen ylilääkärinä.

Lisäksi Petri K:sta ja S:stä oli esitetty täydelliset sairauskertomukset ja oikeudenkäyntiaineistoon liitetty runsaasti AIDS-tietoutta käsittävää kirjallisuutta.

Raastuvanoikeuden päätös 1.10.1991

Raastuvanoikeus on päätöksessään lausunut seuraavaa:

Näyttö teosta

Vastaaja oli myöntänyt, että hän oli kesällä ja syksyllä 1986, luultavasti kolme kertaa, ollut asianomistajan kanssa homoseksuaalisessa sukupuoliyhteydessä, joka oli käsittänyt myös anaalista yhdyntää. Asianomistaja oli kertonut, että kertoja oli ollut ainakin 10 ja että sukupuolisen kanssakäymisen ajanjakso oli ollut pidempi jatkuen aina syksyyn 1987. Asianomistajan lausumaa tuki todistajien D, E ja F kertoma. D oli kertonut olleensa luultavasti vuoden 1987 alussa tai ainakin aivan loppuvuodesta 1986 laivamatkalla Suomen ja Ruotsin välillä ja havainneensa tuolloin vastaajan ja asianomistajan välillä seksuaalista kanssakäymistä. E oli kertonut, että asianomistajalla ja vastaajalla oli ollut seurustelusuhde. Todistaja ei tiennyt sen tarkkaa kestoa, mutta yhteydenpito asianosaisten välillä oli loppunut syksyllä 1987.

Edellä mainituilla perusteilla raastuvanoikeus on katsonut selvitetyksi, että vastaaja oli kesän 1986 ja syksyn 1987 välisenä aikana Helsingissä ja Espoossa sekä Ruotsin ja Suomen välisellä laivamatkalla useita eri kertoja ollut homoseksuaalisessa sukupuoliyhteydessä asianomistajan kanssa. Anaalisessa yhdynnässä, joita oli ollut useita, asianomistaja oli ollut vastaanottava eli passiivinen osapuoli.

Asianomistaja oli kertonut, ettei homoseksuaalisessa sukupuoliyhteydessä ollut käytetty kondomia. Asianomistajan kertomaa tuki todistajien D ja G kertoma. D ja G olivat kumpikin kertoneet, että he olivat olleet homoseksuaalisessa sukupuoliyhteydessä vastaajan kanssa, G passiivisena osapuolena anaalisessa yhdynnässä. Kummankaan kertomissa tapauksissa ei ollut käytetty kondomia. Lisäksi G oli kertonut, että hän oli tuon kanssakäymisen seurauksena saanut HI-virustartunnan.

Todistaja H, jolla oli ollut homoseksuaalinen seurustelusuhde vastaajan kanssa nelisen vuotta ja joka oli tuon ajan asunut S:n kanssa, oli puolestaan kertonut, että keskinäisessä seurustelussa oli, kun ”se oli mennyt niin pitkälle” käytetty kondomia. Todistajalla oli myös todettu HIV-infektio. Todistaja oli sen jälkeen kun hän oli saanut tietää vastaajan tartunnasta, mennyt testeihin, jolloin tartunta oli todettu.

Asianomistajan sekä todistajien D:n ja G:n kertoman perusteella, jota ei kumonnut todistaja H:n kertoma, ottaen huomioon tämän ja vastaajan läheinen suhde ja se seikka, että myös tältä oli vastaajan infektion jälkeen todettu infektio, oli selvitetty, ettei vastaajan ja asianomistajan edellä kerrotuissa yhdynnöissä ollut kumpikaan osapuoli käyttänyt kondomia.

Taudin tartunnasta

Todistaja lääkäri B:n kertoman mukaan lääketieteellisin keinoin ei ollut mahdollista osoittaa, mistä joku oli saanut tartunnan. Todistaja lääkäri A:n kertoman mukaan tartuntalähde selvitettiin contact-tracing-menetelmällä. Potilaan kanssa selvitettiin kontaktit siltä ajalta, mikä oli epäilyksenalaista.

Todennäköisin tartuntatapa, paitsi verensiirron seurauksena tai esimerkiksi narkomaanilla likaisen neulan johdosta, oli homomiehillä nimenomaan anaaliyhdyntä. Ylivoimaisesti suurin tartuntariski oli sillä, joka oli anaalipassiivisena ilman aktiivisen osapuolen käyttämää kondomia. Jos tartuttaja oli hiljattain saanut infektion, hän oli hyvin tartuntavaarallinen samoin kuin jos hän oli AIDS-vaiheen liepeillä.

Syy-yhteydestä

Asianomistaja oli koko ajan tartunnan saamisen jälkeen johdonmukaisesti kertonut, että hän oli saanut HI-virustartunnan vastaajalta ja ettei hän ollut voinut saada tartuntaa muualta. Hänellä oli ollut aikaisemmin ainoastaan yksi aikaisempi homoseksuaalinen sukupuolisuhde todistajana kuullun I:n kanssa. Tällä ei ollut ollut HIV-infektiota. Asianomistajan kertomaa tuki todistajien I, J, E ja F kertoma. Todistajat olivat kertoneet, ettei asianomistaja ollut hakenut lyhytaikaisia, yhden yön suhteita. Hän oli pikemminkin ollut romanttinen ja rakastunut vastapuoleen. Lisäksi asianomistaja oli ollut iältään vastaajaa lähes seitsemän vuotta nuorempi, 19-vuotias vastaajan ja asianomistajan seurustelun alkaessa keväällä 1986. Asianomistaja ei kertomansa mukaan ollut voinut saada tartuntaa verensiirron tai ruiskujen välityksellä.

Vastaaja on katsonut, että asianomistaja oli voinut saada tartunnan muualta. Todistaja K, jonka kanssa samassa huoneistossa asianomistaja oli ajoittain asunut, oli kertonut, että asianomistajalla oli ollut myös satunnaisia tuttavia ja että asianomistaja oli etsinyt homokontakteja muun muassa lehtien välityksellä. K:n nimeltä mainitsemattomista tuttavista J:tä on kuultu todistajana. J on kertonut, että hänen ja asianomistajan seurustelusuhde, mikä oli tapahtunut ehkä vuonna 1985, oli päättynyt, koska suhde ei ollut kehittynyt miksikään. Todistaja ei muistanut, oliko hänen ja asianomistajan välillä ollut homoseksuaalista yhdyntää. Todistaja oli testannut itsensä HIV-infektion varalta negatiivisin tuloksin. Toisellakin K:n mainitsemista henkilöistä oli testitulos ollut HIV-negatiivinen. Tähän nähden ja kun K oli kertonut muista mahdollisista seurustelukumppaneista vasta kuultaessa häntä todistajana toisen kerran asianomistajan kuoleman jälkeen, K:n kertomus ei tuonut esiin edellä esitettyjen asianomistajan sukupuolisen käyttäytymisen ja luonteenpiirteiden osalta kumoavaa näyttöä.

Raastuvanoikeuteen annetun lääkärintodistuksen mukaan vastaaja oli verenluovutuksen yhteydessä lokakuussa 1985 todettu seulassa HIV-positiiviseksi. S oli 18.2.1986 käynyt Auroran sairaalan sisätautipoliklinikalla A:n vastaanotolla diagnoosilla HTLV III posit.

Raastuvanoikeus on katsonut, että edellä mainitun selvityksen perusteella oli erittäin todennäköistä, että asianomistajan HI-virustartunta oli peräisin vastaajalta vastaajan ja asianomistajan anaalisen sukupuoliyhteyden seurauksena.

Asianomistaja oli 21.9.1987 todettu HIV (Human Immunodeficiency Virus) -positiiviseksi. Lääkärintodistuksen mukaan tauti oli 7.6.1988 edennyt LAS (Lymfadenopatia = imusolmukesuurentuma) -vaiheeseen, 21.6.1990 ARC (AIDS related complex = esiAIDS) -vaiheeseen ja 7.8.1990 AIDS:iksi (Aquired Immunodeficiency Syndrome = immuunikato). Asianomistaja oli kuollut 7.11.1990. Ruumiinavauspöytäkirjan mukaan asianomistaja oli kuollut sydämen toiminnan vajauksen merkkeihin (sydäninsuffisienssiin). Kuolinsyyksi sopi sydänlihaksen tulehdus (myokardiitti), johon liittyi perustautiin myötävaikuttavaksi syyksi elimistössä laajemmalle edennyt mykobakterioosi (dissertiminoitunut mykobakterioosi). Todistaja lääkäri B:n mukaan asianomistajan peruskuolinsyy oli HIV. Asianomistajan kuolema oli näin ollen aiheutunut HIV-infektion perusteella.

Teon tahallisuudesta / tuottamuksesta

Vastaajan ja asianomistajan seurusteluaikaan ja jo ennen sitäkin vuonna 1985 oli useissa julkaisuissa ollut kirjoituksia HIV-infektiosta ja sen tartuntatavoista. Näin ollen yleisen elämänkokemuksen mukaan oli ollut arvattavissa, että henkilön kerrotusta menettelystä voi tarttua toiselle osapuolelle HIV-infektio.

Lääkärien A ja B kertoman mukaan sairaalasta oli annettu sairastuneille ohjeita, näin ollen myös vastaajalle, joka oli ollut Auroran sairaalan potilaana. Ohjeissa oli ollut informaatiota tartuntatavoista ja ehkäisykeinoista. Muun muassa SETA:n informaatiolehtistä oli jaettu sairaalasta vastaanotolla käyneille. Lehtisessä oli tähdennetty kondomin käyttöä ja mainittu nimenomaan anaaliyhdyntä ilman kondomia vaaralliseksi. Lääkärintodistuksen mukaan S ei ollut 9.7.1987 tapahtuneessa lääkärintarkastuksessa halunnut antaa mitään sex-anamneesia mahdollisesta tartuntalähteestä. S oli kertonut, että hänellä oli ollut kaksi sittemmin AIDS:iin kuollutta seksikumppania.

Todistaja L on kertonut, että S oli hänelle ilmoittanut saaneensa tartunnan käsityksensä mukaan seksuaalisessa kanssakäymisessä joko Helsingistä tai ulkomailta.

S:n, joka oli henkilökohtaisesti saanut informaatiota sairaalasta, oli myös asiaa koskevien julkaisujen lukuisuus huomioon ottaen täytynyt tietää menettelynsä vaarallisuus. Tätä tuki myös S:n todistajalle ilmoittama oma tartuntatapansa ja lääkärintodistuksen lausuma kahdesta kuolleesta seksikumppanista. Kun vastaaja oli siitä huolimatta useita kertoja ollut anaaliyhteydessä asianomistajaan, hänen oli täytynyt ymmärtää, että asianomistaja menettelyn seurauksena voi saada vakavaksi sairaudeksi luokiteltavan HIV-infektion.

HIV-infektio oli uusi tauti. Todistaja A oli kesällä 1983 pannut Suomessa vireille HIV-tutkimuksen. HIV-negatiivinen henkilö sai tartunnan ja oli sen jälkeen HIV-positiivinen. Tartunnan saantiin vaikuttivat monet eri tekijät. Vastaanottavuutta lisäsivät esimerkiksi saajan infektiot ynnä muut sellaiset. Tartunnan saannin jälkeen tauti eteni eri ihmisissä eri tavoin. Tällä hetkellä katsottiin, että taudin keskimääräinen itämisaika oli jo yli 12 vuotta. Tilaston mukaan seitsemän vuoden kuluttua tartunnasta 30 prosenttia tartunnan saaneista oli jo edennyt AIDS-vaiheeseen. Tällöin ennuste jäljellä olevasta eliniästä oli 18 – 20 kuukautta. 15 vuoden kuluttua 78 – 100 prosenttia oli edennyt AIDS-vaiheeseen. Tautia voitiin pitää vaarallisena, tappavana tautina, mihin ei ollut parantavaa hoitoa.

Joillakin tauti eteni nopeasti, virus tuhosi auttajasolut. Tällöin potilas kuoli tautiin nopeasti. Tämänhetkisen käsityksen mukaan ylivoimaisesti suurin osa, jos ei kaikki, HIV-tartunnan saaneista sairastui myöhemmin vakavasti. Ei voitu kuitenkaan sanoa, että kaikki kuolivat AIDS:iin. Sen sijaan kaikki AIDS-vaiheeseen tulleet henkilöt kuolivat tautiin.

Useissa eri aikakausi- ja sanomalehdissä oli vuodesta 1983 lähtien ollut kirjoituksia HIV:stä ja AIDS:sta. Kirjoituksista kävi ilmi taudin vaarallisuus. Kirjoituksissa oli puhuttu jopa hysteriasta taudin suhteen.

Ajan kulumisen myötä ennuste HIV-infektion etenemisestä AIDS-asteelle oli muuttunut. Vuoden 1985 SETA:n esitteessä oli lausuttu, että osa viruksen saaneista ei saanut mitään oireita, osa sai ajoittain lieviä oireita ja vain pieni vähemmistö sairastui AIDS:iin. Samalta vuodelta olevassa lääkintöhallituksen ryhmäkirjeessä joka kotiin oli todettu, että vain osa, 5 – 20 prosenttia tartunnan saaneista sai AIDS:n.

Edellä mainitun perusteella voi päätellä, että HIV-infektio tapahtuma-aikaisen tietämyksen mukaan saattoi johtaa AIDS:iin ja sen jälkeen uhrin kuolemaan. Tämä oli runsaan lehtikirjoittelun johdosta ollut yleisesti tiedossa. Vastaajan tietämystä arvioitaessa oli otettava huomioon, että vastaajan kaksi omaa seksikumppania oli kuollut AIDS:iin.

Vastaaja ei ollut kertonut omasta HI-virustartunnastaan asianomistajalle. Sairaalasta jaetuissa informaatiolehtisissä oli tähdennetty, että HIV-positiivisuudesta tuli kertoa seksikumppaneille.

Vastaajan oli menetellessään kerrotuin tavoin täytynyt pitää jo tapahtuma-aikanakin olleen tietämyksen perusteella verraten todennäköisenä, että asianomistaja HIVinfektion seurauksena sairastui AIDS:iin. Vastaaja oli menettelyllään osoittanut piittaamattomuutta asianomistajan henkeä kohtaan. Asianomistajan kertoman mukaan vastaaja oli asianomistajan kertoessa tartunnastaan todennut siihen tapaan, että niin hänelläkin oli HIVinfektio, entäs sitten, elämä jatkui. Vastaajan välinpitämätöntä suhtautumistapaa osoitti myös se, että vastaaja oli todistaja G:n kertoman mukaan aiheuttanut osaltaan myös todistajan HIV-infektion. Lisäksi HIVinfektio oli todettu ainakin kahdella muulla vastaajan seksikumppanilla.

Jälkiteot

Vastaaja oli useita eri kertoja ollut homoseksuaalisessa sukupuoliyhteydessä asianomistajan kanssa. Todistaja lääkäri B:n kertoman mukaan tartuntariski oli selvästikin kumulatiivinen. Mitä useampia yhdyntöjä oli, sitä suurempi mahdollisuus oli, että tartunta tapahtui, jos se ei ollut tapahtunut jo alussa. Kuitenkin todistaja A:n mukaan riski oli joko 0 tai 100 prosenttia.

Raastuvanoikeus on katsonut, ettei vastaaja ollut menettelyllään syyllistynyt erikseen rangaistaviin yrityksiin, koska oli mahdollista, että tartunta oli tapahtunut jo ensimmäisessä yhdynnässä. Jälkimmäisiä tekoja olisi näet tässä tapauksessa pidettävä rankaisemattomina jälkitekoina.

Asianomistajan myötävaikutus

Myöskään asianomistaja ei ollut yhdynnöissä käyttänyt kondomia. Lääkärien B ja A kertoman mukaan HIV-infektio ei näkynyt testeissä heti tartunnan saamisen jälkeen, jos todettavia vasta-aineita ei ollut vielä ehtinyt muodostua. Suurimmalla osalla ne olivat todettavissa kahden kuukauden kuluttua tartunnasta. Kuitenkin tartunnan saanut oli tartuntavaarallinen jo ennen vastaaineiden muodostumista.

Asianomistaja, joka ei ollut huolehtinut itse kondomin käytöstä eikä vaatinut vastaajaa käyttämään kondomia, oli osaltaan myötävaikuttanut tapahtumaan.

Teon rikosoikeudellinen arviointi

Vastaaja oli edellä kerrotulla menettelyllään tahallaan aiheuttanut asianomistajalle vakavan sairauden syyllistyen siten pahoinpitelyyn. Pahoinpitelyä oli huomioon ottaen edellä selostetut rikokseen johtaneet ja siitä ilmenevät seikat kokonaisuudessaan pidettävä törkeänä. Vastaaja oli lisäksi, kun asianomistaja oli tämän vakavan sairauden johdosta kuollut, varomattomuudellaan aiheuttanut asianomistajan kuoleman. Rikokset oli tehty yhdellä teolla.

Rikoslain 34 luvun 15 §:n 1 momentissa oli säädetty rangaistus sille, joka tahallaan levitti tavaraa, johon oli pantu vaarallista ainetta. Sanotun pykälän 3 momentissa oli säädetty rangaistus samanlaisesta tuottamuksellisesta toiminnasta. Edelleen rikoslain 34 luvun 16 §:n 1 momentissa oli säädetty rangaistus sille, joka tahallaan levitti ihmisiin kulkutautia. Mainitun pykälän 3 momentissa oli kriminalisoitu ohjeen tai määräyksen rikkominen, joka ihmisissä liikkuvan kulkutaudin estämiseksi sekä ehkäisemiseksi oli annettu. Mainittujen lainsäännösten soveltaminen tuli kysymykseen silloin, kun kohteena oli suuri määrä henkilöitä. Syytteessä mainittu menettely puolestaan kohdistui yksilöön ja oli sellaisena rangaistava henkeen ja terveyteen kohdistuvana, rikoslain 21 luvussa säänneltynä rikoksena.

Vastaaja oli väittänyt, että asianomistajan terveydentilan huonontumiseen olivat saattaneet vaikuttaa sen jälkeen saadut HI-virustartunnat. Todistaja lääkäri C:n mukaan tutkimuksissa oli todettu, että jos seksuaalisesti aktiiviset ihmiset, jotka olivat jo saaneet yhden tartunnan, saivat uusia virustartuntoja niin heidän ennusteensa olisi huonompi. Raastuvanoikeus on katsonut, ettei sillä seikalla, oliko asianomistaja vastaajan väitteen mukaisesti saanut uusia tartuntoja, ollut asian ratkaisun kannalta merkitystä, kun jo tartunta vastaajalta olisi verraten todennäköisesti johtanut asianomistajan kuolemaan.

Vahingonkorvausvelvollisuus

Vahingonkorvauslain 5 luvun 2 §:n nojalla sillä, jolle oli aiheutettu ruumiinvamma tai muu henkilövahinko, oli oikeus saada korvaus muun muassa kivusta ja särystä sekä siihen verrattavasta henkisestä kärsimyksestä. Kolmannen henkilön oikeus saada korvausta tuolla perusteella oli vallitsevan oikeuskäytännön mukaan poikkeuksellista. Asianomistajan äiti ei ollut esittänyt perustetta tällaiselle poikkeukselliselle korvausvelvollisuudelle.

Raastuvanoikeus on pitänyt esitettyjä vahingonkorvausvaatimuksia sinänsä määriltään kohtuullisina.

Korvausten sovitteluun oli kuitenkin erityisiä syitä ottaen huomioon, että asianomistaja oli edellä kerrotuin tavoin omalla menettelyllään myötävaikuttanut seurauksen syntymiseen. Tämän vuoksi vahingonkorvauksia on soviteltu kolmeen neljäsosaan täydestä korvauksesta.

Edellä mainituilla perusteilla raastuvanoikeus on, hyläten vaatimukset enemmälti, rikoslain 21 luvun 6 §:n 1 momentin ja 9 §:n sekä 7 luvun 1 §:n nojalla tuominnut S:n yksin teoin tehdyistä törkeästä pahoinpitelystä ja kuolemantuottamuksesta 2 vuodeksi vankeuteen. Lisäksi S on velvoitettu suorittamaan Petri K:n oikeudenomistajille, korvauksia vahingonkorvauslain 6 luvun 1 §:n nojalla sovitellen, yhteisesti korvaukseksi Petri K:lle aiheutuneesta pysyvästä viasta ja haitasta 75 000 markkaa 16 prosentin korkoineen 21.9.1987 lukien sekä hautauskuluista 8 843,10 markkaa samoin 16 prosentin korkoineen vaatimuksen esittämispäivästä 15.1.1991 lukien. Vielä S on velvoitettu suorittamaan Petri K:n oikeudenomistajille korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista 30 000 markkaa 16 prosentin korkoineen 1.10.1991 lukien.

Raastuvanoikeus on vielä määrännyt, että jutun oikeudenkäyntiaineisto sovellettuja lainkohtia ja tuomiolauselmaa sekä jutun asiakirjoihin liitettävää perustelujen tiivistelmää lukuunottamatta oli pidettävä kokonaisuudessaan salassa 10 vuoden ajan raastuvanoikeuden päätöksen julistamisesta lukien.

Helsingin hovioikeuden päätös 12.6.1992

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi virallinen syyttäjä, Petri K:n oikeudenomistajat ja S olivat valittamalla saattaneet jutun, on, toimitettuaan asiassa suullisen käsittelyn ja hylättyään S:n hovioikeudessa esittämän pyynnön saada todistelutarkoituksessa tietoonsa erinäisiä sairauskertomuksia, päätöksessään lausunut seuraavaa:

Päätösperusteet

Hovioikeus on todennut, että Petri K:n ja S:n kertomukset poikkesivat toisistaan sen suhteen, kauanko suhde oli kestänyt, montako kertaa he olivat olleet yhdynnässä ja oliko yhdynnöissä käytetty tartunnanehkäisykeinoja. Suoranaista näyttöä tältä osin ei ollut saatavissa. Ratkaisu oli sen vuoksi perustettava sille, miten uskottavana Petri K:n kertomusta oli pidettävä asiassa annetun muun selvityksen valossa.

Suhteen kesto

Asiakirjoista saatavan selvityksen mukaan Petri K oli kertonut suhteestaan johdonmukaisesti eikä hänen kertomustaan ollut voitu osoittaa virheelliseksi. Hovioikeudessakin todistajana kuullun lääkäri A:n lausuman mukaan Petri K oli heti ensi käynnillään lokakuussa 1987 kertonut asiat loogisesti ja hänen käsityksensä mukaan luotettavasti. Ainoa seikka, jonka Petri K oli todistaja A:lle myöhemmin oikaissut, oli koskenut suhteen kestoa tammikuun 1987 jälkeen. Petri K oli oikeudessa ilmoittanut, että sairauskertomuksen tartunta-ajankohtaa tarkoittavasta merkinnästä ”infektoitunut kesän 1986 ja 1/1987 välillä” johtui, ettei hän ollut halunnut kertoa lääkärilleen suhteen jatkuneen vielä tartunnan saamisen jälkeen. Todistaja A:n saaman käsityksen mukaan Petri K oli ollut tavallaan hyvin kokematon ja lapsellinen, mutta myös avoin ja rehellinen. A on ilmoittanut, että myöhemmin Petri K oli kertonut ihan luonnollisena asiana, että kyllä heillä oli ollut tammikuun 1987 jälkeenkin yhdyntöjä, mutta että kiihkeämpi vaihe oli tuolloin ollut ohi.

Kuten raastuvanoikeuden päätöksessä oli kerrottu, todistajanlausunnot suhteen kestosta olivat yhdensuuntaiset ja tukivat Petri K:n asiassa kertomaa. Huomioon ottaen toisaalta tämä Petri K:n puolesta esitetty selvitys ja toisaalta se, että S oli kieltäytynyt Petri K:n eläessä ja muutoinkin raastuvanoikeudessa henkilökohtaisesti vastaamasta hänelle esitettyihin kysymyksiin, hovioikeus on katsonut, että Petri K:n kertomusta suhteen kestosta kesäkuusta 1986 syyskuuhun 1987 saakka oli pidettävä luotettavana.

Tartunnan ehkäiseminen

Petri K:n mukaan yhdynnöissä ei ollut käytetty ehkäisyvälinettä. S oli, myöntäen kolme tai neljä kertaa olleensa anaaliyhdynnässä Petri K:hon, väittänyt itse käyttäneensä kondomia.

Todistajana kuultu G oli kertonut tavanneensa S:n ja tämän asuinkumppanin H:n vappuna 1990, jolloin S ja hän olivat harjoittaneet anaalista yhdyntää todistajan ollessa vastaanottavana osapuolena. S ei ollut käyttänyt kondomia. G oli ollut suojaamattomassa sukupuoliyhteydessä myös H:n kanssa. S tai H eivät olleet kertoneet todistajalle HIV-tartunnastaan. Todistajalla oli 18.6.1990 todettu HIV. Raastuvanoikeuden päätöksessä myös mainittu todistaja D oli hovioikeudessa kertonut, tuossa päätöksessä selostettua kertomustaan täydentäen, että hänen ja S:n välisissä sukupuolikontakteissa ei ollut käytetty kondomia, koska he eivät olleet harrastaneet anaalista yhdyntää. Mainittu S:n asuinkumppani H oli 16.1.1990 todistajana kertonut, että kondomia oli hänen ja S:n välisessä sukupuolisessa kanssakäymisessä käytetty. S ja todistaja H olivat todistajan mukaan olleet varovaisempia HIV:n toteamisen jälkeen ja luonnollisesti koko ajan. Myös todistaja H:lla oli todettu HIV.

Vaikkakaan todistaja G ei ollut voinut kertoa S:n sukupuolikäyttäytymisestä vuosina 1986 ja 1987, hänen kertomansa tuki Petri K:n kertomusta. Samalla G:n lausuma saattoi S:n asuinkumppani H:n todistajankertomuksen varovaisesta sukupuoliseurustelusta sekä S:n sairauskertomuksesta 18.2. ja 13.3.1986 ilmenevät lääkäreille esitetyt vakuuttelut vastuuntuntoisuudestaan taudin leviämisen suhteen epäuskottaviksi. Ottaen huomioon, että Petri K oli tältäkin osin johdonmukaisesti pysynyt alkuperäisessä, jo vuonna 1987 lääkärille antamassaan kertomuksessa, oli katsottava selvitetyn, että S ei ollut yhdynnöissä Petri K:hon käyttänyt kondomia.

Taudin tartuntalähteestä

S oli myöntänyt anaaliyhdynnät Petri K:n kanssa ja myös siten, että tämä oli ollut vastaanottavana osapuolena. Asiassa esitetyn lääketieteellisen selvityksen mukaan tällainen yhdyntä kondomia käyttämättä merkitsi ylivoimaisesti suurinta HIV-tartuntariskiä verensiirron ohella. S:lla oli jälkikäteen todettu olleen HIV-infektio jo lokakuussa 1984 ja hän oli käynyt tartunnan vuoksi ensimmäisen kerran hovioikeudessa kuullun lääkäri N:n luona 18.2.1986. Petri K:lla oli todettu HIV-positiivisuus 2.9.1987 suoritetun lääkärintarkastuksen yhteydessä, mistä hän oli saanut tiedon 21.9.1987. Petri K oli johdonmukaisesti pysynyt kertomuksessaan sukupuolisuhteistaan, jota kertomusta raastuvanoikeuden päätöksessä selostetut todistajien lausumat tukivat. Petri K:n ilmoituksen mukaan S oli ollut ainoa mahdollinen tartunnan aiheuttaja. Tätä väitettä tuki vielä hovioikeudessa kuullun todistaja O:n lausuma siitä, että S oli hänelle jouluna 1987 kertonut ilmeisesti tartuttaneensa Petri K:n.

Asiassa ei ollut voitu saattaa todennäköiseksi, että suhteen alkaessa 19-vuotiaalla Petri K:lla olisi ennen tartunnan toteamista ollut muita kuin mainitsemansa sukupuolisuhteet, joista hän ei raastuvanoikeuden päätöksessä kerrotun selvityksen mukaan ollut voinut saada tartuntaa. Lääketieteellisin keinoin ei ollut mahdollista osoittaa, mistä tartunta oli saanut alkunsa. Kokonaisuutena katsoen selvitystä siitä, että Petri K oli saanut tartunnan S:ltä, oli pidettävä riittävän varmana.

S:n tahallisuudesta

Kuten raastuvanoikeuden päätöksessä kerrottiin, oli useissa aikakausi- ja sanomalehdissä jo vuodesta 1983 lukien ollut kirjoituksia HIV:stä ja AIDS:sta sekä taudin tartuntatavoista. S oli hovioikeudessa kertonut, että hän oli jo ennen ensimmäistä lääkärissäkäyntiään lukenut lehtikirjoituksia taudista ja että pelko kuolemisesta AIDS:iin oli tuolloin ollut yleinen. S oli vuosina 1986 – 1987, sen jälkeen kun hänet oli todettu HIV-positiiviseksi, tavannut Auroran sairaalassa ainakin kahdeksaa eri lääkäriä, jotka asiassa esitetyn selvityksen mukaan olivat kukin kertoneet taudin luonteesta ja sen tartuntatavoista. Lääkäri A oli ilmoittanut kertoneensa anaaliyhdynnän vaarallisuudesta ja varoittaneensa jokaisesta suojaamattomasta anaaliyhdynnästä. Lääkärien N ja A sairauskertomukseen tekemien merkintöjen mukaan S tunsi tartuntatavat ja oli ilmoittanut olevansa vastuuntuntoinen ihminen. S oli hovioikeudessa itse kertonut, että hän oli saanut tietää toisen raastuvanoikeuden päätöksessä mainitun AIDS:iin kuolleen sukupuolikumppaninsa kuolemasta tämän kuolinpäivänä, joka oli ollut – S:n ilmoittamasta ajankohdasta joulukuu 1987 poiketen – 27.12.1986.

S:lla oli siten tekoajankohtana ollut tietoa ja omakohtaista kokemusta, jonka perusteella hänen oli täytynyt ymmärtää, että suojaamaton anaaliyhdyntä saattoi aiheuttaa Petri K:lle HIV-tartunnan. Laiminlyömällä kertoa Petri K:lle omasta infektiostaan ja suojata tätä tartunnalta S oli osoittanut välinpitämättömyyttä Petri K:n terveyttä kohtaan.

Menettelyn rikosoikeudellinen arviointi

HIV-tartunta levisi lähes yksinomaan sellaisen käyttäytymisen tai toiminnan välityksellä, joka oli yksilön itsensä säädeltävissä. Tällainen vakavaan sairauteen johtavan viruksen tartuttaminen täytti pahoinpitelyn objektiivisen tunnusmerkistön. Taudin tutkiminen Suomessa oli alkanut vuonna 1983 ja 1980-luvun puolivälin jälkeisen tietämyksen mukaan vain osa, 5 – 20 prosenttia, HIV-tartunnan saaneista sairastui AIDS:iin ja kuoli. Taudin keskimääräinen itämisaika oli vuoden 1990 tietämyksen mukaan jo yli 12 vuotta.

Oikeuskäytännössä tahallisuuden oli katsottu ulottuvan uhrin kuolemaan asti, kun tekijän oli pitänyt ymmärtää tällaisen seuraamuksen mahdollisuus tai kun hän teon tehdessään oli suhtautunut välinpitämättömästi uhrin henkeen (ks. KKO 1978 II 24, 1981 II 81, 1985 II 172, 1986 II 70, 1991:171).

Huomioon ottaen tapahtuma-ajankohtana annettu informaatio taudin leviämisestä ja odotettavissa ollut lääketieteen kehitys ei voitu katsoa, että hengen menettämisen vaara HIV-infektion seuraamuksena olisi yleisen elämänkokemuksen mukaan ollut suuri. Myöskin mahdollisen seuraamuksen ajalliseen etäisyyteen nähden oli pidettävä epätodennäköisenä, että S olisi mieltänyt menettelynsä johtavan Petri K:n kuolemaan tai että hän olisi voinut noissa olosuhteissa pitää tämän kuolemaa edes menettelynsä todennäköisenä seuraamuksena. S:n tahallisuuden ei siten voitu katsoa ulottuvan Petri K:n kuolemaan asti.

Asiassa esitetyn selvityksen mukaan lisätartunnat HIVinfektion toteamisen jälkeen saattoivat nopeuttaa taudin kulkua, mutta niillä ei ollut lopullisen kuolinsyyn suhteen merkitystä. Petri K:n väitetyillä syksyn 1989 ja talven 1990 aikaisilla sukupuolisuhteilla ei siten ollut S:n syyllisyyttä vähentävää vaikutusta.

Todennäköisyys HIV-infektion saamiseen kasvoi yhdyntöjen lukumäärän suhteessa. Koska tartunnan saamisen mahdollisuus oli sama jokaisessa suojaamattomassa anaaliyhdynnässä eikä tartunnan ajankohtaa tässä tapauksessa ollut voitu tarkemmin selvittää, voitiin S:n syyksi lukea vain yksi Petri K:n hengen menetykseen johtanut rikollinen teko. Edellä ja raastuvanoikeuden päätöksessä kerrotuin perustein S oli syyllistynyt törkeään pahoinpitelyyn, jonka seuraus oli ollut Petri K:n kuolema. Kun S oli saamastaan informaatiosta huolimatta laiminlyönyt käyttää tartunnan ehkäisevää suojavälinettä, hän oli osoittanut törkeää huolimattomuutta. Kuolemantuottamusta oli sen vuoksi pidettävä törkeänä.

Vahingonkorvausvelvollisuus

S ei ollut kertonut Petri K:lle tartunnastaan. Tämän ei siten ollut katsottava omalla menettelyllään myötävaikuttaneen seuraamusten syntymiseen eikä vahingonkorvauksia ollut soviteltava. HIV-tartunnan toteamisen jälkeen 2.9.1987 Petri K oli kuollut 7.11.1990. Kohtuullisena korvauksena Petri K:lle hänen loppuelämäkseen aiheutuneesta pysyvästä viasta ja haitasta oli pidettävä vaadittua 100 000 markkaa. Petri K:n hautauskulut olivat olleet 10 423,40 markkaa, mistä oli täysi korvaus tuomittava.

Petri K:n äidille vaaditun korvauksen osalta ei ollut syytä raastuvanoikeuden päätöksen muuttamiseen.

Päätöslauselma

Raastuvanoikeuden päätöstä on muutettu siten, että S on raastuvanoikeuden hänen syykseen lukemien rikosten ja niistä tuomitun rangaistuksen asemesta raastuvanoikeuden soveltamien lainkohtien nojalla tuomittu yksin teoin tehdyistä törkeästä pahoinpitelystä ja törkeästä kuolemantuottamuksesta 4 vuodeksi vankeuteen. Lisäksi S on velvoitettu suorittamaan Petri K:n oikeudenomistajille korvaukseksi Petri K:lle aiheutuneesta pysyvästä viasta ja haitasta 100 000 markkaa 16 prosentin korkoineen 21.9.1987 lukien sekä hautauskuluista 10 423,40 markkaa 16 prosentin korkoineen vaatimuksen esittämispäivästä 15.1.1991 lukien. Vielä S on velvoitettu korvaamaan Petri K:n oikeudenomistajien oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa 14 000 markalla 16 prosentin korkoineen 12.6.1992 lukien.

Vangitseminen

S tuomittiin ehdottomaan vankeusrangaistukseen rikoksesta, josta oli säädetty lievempi rangaistus kuin kaksi vuotta vankeutta, mutta siitä säädetty ankarin rangaistus oli enemmän kuin vuosi vankeutta. S:n käyttäytymisestä, tilapäisistä työsuhteista ja muista olosuhteista ilmenneen perusteella sekä tuomitun vankeusrangaistuksen pituus huomioon ottaen oli todennäköistä, että S karttoi rangaistuksen täytäntöönpanoa. Vangitseminen oli sen vuoksi tarpeen rangaistuksen täytäntöönpanon turvaamiseksi.

Asian laatuun nähden vangitseminen ei ollut kohtuutonta. S:n terveydentilan tai hänen muiden henkilökohtaisten olojensa suhteen ei myöskään ollut ilmennyt sellaisia seikkoja, joiden perusteella vangitseminen muutoinkaan olisi kohtuutonta.

S on pakkokeinolain 1 luvun 3 ja 8 §:n nojalla määrätty tavattaessa vangittavaksi.

Oikeudenkäyntiaineiston julkisuus

Raastuvanoikeuden päätöksessä mainittu samoin kuin hovioikeudessa kertynyt oikeudenkäyntiaineisto on hovioikeuden päätöstä lukuunottamatta määrätty pidettäväksi salassa 10 vuotta raastuvanoikeuden määräämästä ajankohdasta 1.10.1991 lukien.

MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA

Korkein oikeus on 6.10.1992 myöntänyt viralliselle syyttäjälle ja S:lle valitusluvan. Muulta osalta kysymys valitusluvan myöntämisestä on siirretty ratkaistavaksi valitusten käsittelyn yhteydessä.

Syyttäjä on valituksessaan vaatinut S:n tuomitsemista rangaistukseen taposta ja hänelle tuomitun rangaistuksen korottamista sekä S häntä vastaan ajetun syytteen hylkäämistä.

Korkein oikeus on valituksia käsitellessään 18.3.1993 myöntänyt myös Petri K:n oikeudenomistajille valitusluvan. Petri K:n oikeudenomistajat ovat valituksessaan vaatineet S:n tuomitsemista rangaistukseen rikoksesta, joka käsittää tapon yrityksiä ja tapon, ja joka tapauksessa tuomitun rangaistuksen korottamista. Lisäksi he ovat vaatineet S:n velvoittamista suorittamaan Petri K:n äidille korvaukseksi kärsimyksestä tai kipuun ja särkyyn rinnastettavasta järkytyksestä 30 000 markkaa laillisine korkoineen sekä oikeudenkäyntikulujensa korvaamista Korkeimmassa oikeudessa samoin laillisine korkoineen.

Syyttäjä ja Petri K:n oikeudenomistajat ovat vastanneet S:n ja S syyttäjän sekä Petri K:n oikeudenomistajien muutoksenhakemuksiin. Petri K:n oikeudenomistajat ovat muutoksenhaulle säädetyn määräajan jälkeen 9.3.1993 toimittaneet Korkeimpaan oikeuteen kirjoituksen liitteineen.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 30.6.1993

Käsittelyratkaisu

Petri K:n oikeudenomistajien määräajan jälkeen 9.3.1993 saapunut kirjoitus jätetään huomiotta, koska sen huomioon ottamiseen ei ole oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 18 §:ssä tarkoitettua erityistä syytä.

Pääasiaratkaisu

Perustelut

S on sekä ennen hänen ja Petri K:n sukupuolisuhteen alkamista että sen aikana saanut hovioikeuden mainitsemista lähteistä tietoa HIV-tartunnan tapahtumistavoista. Annetussa informaatiossa on korostettu erityisesti suojaamattoman anaaliyhdynnän vaarallisuutta. Kuitenkaan S:n ei ole selvitetty saaneen syksyyn 1987 mennessä, jolloin hänen suhteensa Petri K:hon päättyi, mitään täsmällistä luotettavaa tietoa HIV-tartunnan todennäköisyydestä suojaamattomassa anaaliyhdynnässä. Luultavasti tuollaisia tietoja ei ollut saatavillakaan. Jutussa on viitattu erääseen lääketieteelliseen selvitykseen, jossa oli todettu, että suojaamattomassa anaaliyhdynnässä vastaanottavan osapuolen tartuntatodennäköisyys on vähintään 10 prosenttia. S on ollut suojaamattomassa anaaliyhdynnässä Petri K:n kanssa useita kertoja, jolloin tartunnan todennäköisyys on ollut suurempi. S on siten tiennyt voivansa aiheuttaa Petri K:lle HIV-tartunnan.

Viimeaikaisessa rikosoikeudellisessa käytännössä (KKO 1988:8, 1988:21, 1988:73, 1992:28, 1993:5 ja 1993:26) on yleensä lähdetty siitä, että surmaaminen tai terveyden vahingoittaminen on tahallista, jos tekijä on tarkoittanut seurauksen syntymistä tai hänen on täytynyt käsittää sen syntyminen tekonsa varmaksi tai varsin todennäköiseksi seuraukseksi.

S:n ei ole näytetty tarkoittaneen tartuttaa mainittua infektiota Petri K:hon. Ottaen huomioon hänen käytettävissään tekojen aikaan olleet tiedot tartuntamahdollisuuden suuruudesta ei myöskään ole perusteita olettaa, että S olisi pitänyt tartunnan tapahtumista anaaliyhdynnän varmana tai varsin todennäköisenä seurauksena. S:n ei siten voida katsoa aiheuttaneen Petri K:n HIVtartuntaa tahallaan vaan tuottamuksesta. S on myös tiennyt, että HIV-tartunta voi johtaa immuunikatoon eli AIDS-sairauden puhkeamiseen ja että viimeksi mainittu saattaa johtaa kuolemaan. S on siten tuottamuksellisesti aiheuttanut Petri K:n kuoleman. S on HIV-tartunnasta saamiensa tietojen perusteella ymmärtänyt, että tartuntamahdollisuus suojaamattomassa anaaliyhdynnässä, sairastumismahdollisuus tartunnan seurauksena ja kuoleman vaara sairauden johdosta ovat olleet vähäistä suuremmat. Tämän tiedon ja suojaamattomien anaaliyhdyntöjen lukuisuuden vuoksi S:n tuottamus Petri K:n kuolemaan on törkeä.

Lainkohta

Rikoslaki 21 luku 9 §

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöstä muutetaan siten, että S tuomitaan hovioikeuden hänen syykseen lukemien rikosten ja niistä määräämän rangaistuksen asemesta törkeästä kuolemantuottamuksesta 3 vuodeksi vankeuteen. Muutoin hovioikeuden päätös jää pysyväksi.

Jutussa kertynyt oikeudenkäyntiaineisto on tätä päätöstä lukuunottamatta pidettävä salassa 10 vuotta raastuvanoikeuden päätöksessä määrätystä ajankohdasta 1.10.1991 lukien.

Ratkaisuun osallistuneet: oikeusneuvokset Portin, Tulenheimo-Takki, Krook, Raulos ja Pellinen (eri mieltä)

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Vanhempi oikeussihteeri Turunen: Petri K:n oikeudenomistajien määräajan jälkeen 9.3.1993 saapunut kirjoitus jätettäneen huomiotta, koska sen huomioon ottamiseen ei ole oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 18 §:ssä tarkoitettua erityistä syytä. Itse asian osalta Korkein oikeus lausunee perusteluina seuraavaa:

Päinvastoin kuin perinteisen pahoinpitely- ja henkirikoksen toteuttavan teon kohdalla ei kyseisenlaisten tekojen, sukupuolisen kanssakäymisen eri muotojen, tarkoituksena tavallisesti ole niiden kohteena olevien henkilöiden vahingoittaminen, vaan yleensä mielihyvän aiheuttaminen molempien osapuolten tahdon mukaisesti. Näin ollen sellaiseen yleiseen elämänkokemukseen perustuvaan tietoon, jota perinteisestä pahoinpitely- ja henkirikoksesta epäillyllä tämän kiistäessä syytteen voidaan usein jo pelkän teon perusteella olettaa olevan toimintansa tarkoituksesta ja sen seurauksista, ei ole mahdollista nojautua. Lisäksi kyseisenlaiset teot samoin kuin ylipäänsäkin voimakkaiden tunnetilojen alaisena tehdyt teot tapahtuvat usein otollisen tilanteen kehittymisen myötä ilman etukäteisharkintaa. Mainitut seikat ovat omiaan vaikeuttamaan tekijän tahallisuuden sisältöä ja ulottuvuutta koskevaa arviointia, joka tässäkin tapauksessa näin ollen jää sen varaan, mitä tekijän on tekohetkellä näytetty tienneen HIV-tartunnasta ja sen seurauksista sekä oman menettelynsä merkityksestä tartunnan aiheuttajana.

HIV-tartunta seurauksineen on vielä vuonna 1986 ollut verrattain uusi asia. Ensimmäiset kirjoitukset Suomessa todetuista tartunnoista ovat olleet lehdissä kesällä 1983 ja virallinen tiedottaminenkin asiasta on esitetyn selvityksen mukaan aloitettu vasta 1980-luvun puolivälin tienoilla. Tietoa HIV-tartunnasta ja sen seurauksista on vuosina 1986 – 1987 ollut saatavissa lähinnä lehdistön ja viranomaistiedotteiden välityksellä. HIVtartunnan saaneille on tietoa lisäksi annettu heitä hoitaneiden lääkäreiden toimesta. HIV-potilaiden hoito on Suomessa alusta alkaen keskitetty Auroran sairaalaan, jossa myös S:n terveydentilaa on seurattu. Auroran sairaalan sisätautiosaston ylilääkäri B on raastuvanoikeudessa todistajana kuultuna kertonut, että HIVtartunnan saaneille annettiin ensimmäisten käyntien yhteydessä lääkärien toimesta henkilökohtaisesti tarvittava informaatio. Lisäksi heille annettiin luettavaksi kyseistä aihetta koskevaa kirjallista aineistoa, muun muassa AIDS-tukikeskuksen julkaisema materiaali. S:n tiedontasoa arvioitaessa on merkitystä lähinnä sillä hänen tietoonsa tulleella informaatiolla, jota asianomaiset viranomaiset ovat antaneet ja erityisesti niillä tiedoilla, joita hän on henkilökohtaisesti lääkäreiltä saanut.

S:n HIV-tartunta on todettu hänestä 11.10.1985 verenluovutuksen yhteydessä otetusta verinäytteestä ja S on saanut tiedon tartunnastaan puhelimitse 7.2.1986 Suomen Punaisen Ristin lääkäriltä, joka on myös tilannut hänelle ajan Auroran sairaalan sisätautien poliklinikalle. S on käynyt Auroran sairaalassa ensimmäisen kerran 18.2.1986 ja sen jälkeen muun muassa 13.3.1986. Ensimmäisen käynnin yhteydessä vastaanottavana lääkärinä on ollut hovioikeuden suullisessa käsittelyssä todistajana kuultu lääkäri N. Mainitusta käynnistä on sairauskertomukseen muun muassa merkitty, että S ”sanoo olevansa vastuuntuntoinen ihminen ja tietää tartuntatavat”. N on hovioikeudessa kertonut, ettei hän muistanut sitä, millaista informaatiota hän oli S:lle antanut. Seuraavan 13.3.1986 tapahtuneen käynnin yhteydessä lääkärinä on ollut raastuvanoikeudessa ja hovioikeuden suullisessa käsittelyssä todistajana kuultu lääkäri A. A on hovioikeudessa kertonut, että hänen tapanaan oli ollut antaa jokaiselle potilaalle perusteellinen informaatio. S oli kuitenkin ollut haluton keskustelemaan asiasta ja vakuuttanut tietävänsä, mistä oli kysymys. A oli kertomansa mukaan tullut vakuuttuneeksi siitä, että S:lla oli tarpeelliset tiedot ja että tämä suhtautui vastuuntuntoisesti asiaan. S on lisäksi käynyt Auroran sairaalassa useiden muidenkin lääkäreiden vastaanotoilla. Sairauskertomukseen tehtyjen merkintöjen mukaan käynneillä on tehty havaintoja hänen terveydentilastaan. Siitä, millaista informaatiota käynneillä on mahdollisesti annettu, ei sairauskertomuksessa ole merkintöjä eikä asianomaisia lääkäreitä ole kuultu jutussa todistajina. S itse on myöntänyt tutustuneensa SETA:n julkaisuun ”Turvallinen seksi” muistamatta, milloin se oli tapahtunut. S:n diagnoosi on 9.7.1987 saakka ollut ”oireeton”. Kyseisenä päivänä on tehty merkintä niin sanottuun LAS-vaiheeseen siirtymisestä.

Edellä mainittu SETA:n julkaisu on ilmestynyt ensimmäisen kerran tammikuussa 1985 ja sisältynyt siihen materiaaliin, joka Auroran sairaalasta on HIV-potilaille annettu. Mainitussa julkaisussa todetaan muun muassa: ”Virustartunta voidaan todeta verestä löytyvien vastaaineiden perusteella. Vasta-ainetesti ei kuitenkaan kerro sitä, miten hyvin elimistö on torjunut viruksen. Todennäköisesti suurelle osalle vasta-aineita kantavista ei kehity AIDS:ia. Osalla tartunnan saaneista imurauhaset suurentuvat ja heidän veressään todetaan tiettyjä muutoksia. Näistä ns. LAS-potilaista noin 10 – 20 prosentille on todettu kehittyvän lopulta AIDS. Osalla veriarvot normalisoituvat ajan myötä ilman hoitoa”. Edelleen todetaan, että jokainen tartunnan saanut saattoi kantaa ja tartuttaa edelleen virusta sekä että tämän selvittäminen vaati lisätutkimuksia, joihin vastaaineen kantajan kumppanin osallistuminen oli erittäin tärkeää. Vielä todetaan muun muassa, ettei AIDS:iin vielä ollut löydetty parantavaa hoitoa, että kehon puolustusjärjestelmää voitiin mahdollisesti ennaltaehkäisevästi tukea AIDS:ia vastaan ja että mahdollisen rokotteen kehittämistyö oli vielä kesken. Tehokkainta ennaltaehkäisyä oli mainitun julkaisun mukaan tieto riskeistä ja vastuullinen käyttäytyminen.

Myös muu virallinen tiedottaminen on tuolloin ollut samansuuntaista. Helsingin kaupungin terveysviraston tiedotteessa ”Tietoa kaikille AIDS:ista” todetaan muun muassa, että tiedotteen tarkoituksena oli osaltaan korjata virheellistä tietoa ja poistaa aiheetonta pelkoa sekä antaa neuvoja taudin leviämisen estämiseksi. Rokotetta tautia vastaan ei ollut tiedotteen mukaan vielä onnistuttu kehittämään eikä parannuskeinoa tiedetty. Tartunnasta todetaan, että kaikki tartunnan saaneet eivät sairastuneet tautiin, vaan valtaosa heistä jäi oireettomiksi, vaikkakin he kantoivat virusta elimistössään lopun ikäänsä. Kyseisen tiedotteen mukaan tartunnan saaneista ilmeisesti 5 – 20 prosenttia sairastui AIDS:iin 2 – 5 vuoden kuluessa. Lisäksi jotkut sairastuivat taudin esiasteeseen, jonka seurauksena esimerkiksi imusolmukkeet suurenivat, mutta tuntemattomasta syystä saattoivat parantua itsestään. Yleistä vastustuskykyä alentavat lääkkeet ja myös huono yleiskunto saattoivat edesauttaa oireettoman taudin puhkeamista AIDS:ksi. AIDS-potilaan ennuste todetaan huonoksi, koska parantavaa hoitoa ei tunnettu. Ohjeeksi tartunnan saaneille annetaan muun muassa se, että sukupuolikumppanille tuli tiedottaa asiasta niin, että hän ymmärsi olevansa tartuntavaarassa.

Jutun aineistoon myöskin sisältyvässä lääkintöhallituksen ryhmäkirjeessä vuodelta 1986 todetaan samoin, että vain osalle (5 – 20 prosentille) tartunnan saaneista kehittyi varsinainen AIDS-tauti ja että alkuvaiheessa infektion kulku ihmisen elimistössä saattoi pysähtyä itsestään. Auroran sairaalasta potilaille annetuissa ohjeissa kehotetaan noudattamaan muun muassa seuraavia ohjeita:

– Kerro tartunnasta kumppanillesi ja ehdota, että hänkin kävisi tutkimuksissa – Käytä yhdynnässä aina kondomia – Huolehdi terveydestäsi ja vältä muita tartuntatauteja, koska ne alentavat puolustuskykyäsi virusta vastaan.

Kaikissa mainituissa tiedotteissa todetaan suojaamaton anaaliyhdyntä HIV-tartunnan kannalta vaarallisimmaksi sukupuolikäyttäytymisen muodoksi ja niin sanotun anaalipassiivisen osapuolen olevan suurimmassa tartuntavaarassa. Kun edellä mainittuja julkaisuja laadittaessa maan parhaat asiantuntijat, muun muassa jutussa todistajana kuultu lääkäri A, ovat olleet käytettävissä, ei ole oletettavaa, että lääkärien henkilökohtaisesti antama informaatio olisi poikennut niiden sisältämistä tiedoista.

Jutussa esitetystä selvityksestä ilmenee, että käsitykset HIV-tartunnan seurauksista ovat tiedon lisääntyessä koko ajan muuttuneet. Raastuvanoikeudessa ja hovioikeuden suullisessa käsittelyssä todistajina kuullut asiantuntijat ovat kertoneet, että nykyisen käsityksen mukaan 10 – 15 prosenttia tartunnan saaneista etenee AIDS-vaiheeseen noin 3 vuoden kuluessa tartunnan saamisesta, 30 prosenttia 7 vuoden kuluessa tartunnan saamisesta ja 78 – 100 prosenttia 15 vuoden kuluessa tartunnan saamisesta. Keskimääräinen aika tartunnan ja AIDSvaiheen välillä on yli 12 vuotta. Kaikki tartunnan saaneet sairastuvat ennemmin tai myöhemmin vakavasti. Ylilääkäri B on kertonut, että erään tutkimuksen mukaan suojaamattomassa yhdynnässä anaalipassiivisella osapuolella on vähintään 10 prosentin riski saada tartunta. Asiantuntijat ovat korostaneet sitä, ettei prosenttiluvuilla ollut merkitystä, koska mahdollisuus saada tartunta on jokaisessa suojaamattomassa yhdynnässä käytetystä tekniikasta riippumatta olemassa. Tartunnan saamisen riski on jokaisella kerralla joko 0 tai 100 prosenttia.

Käsitykset siitä, miten suuri osa tartunnan saaneista myöhemmin sairastuu vakavasti, ovat siis 1980-luvun puolivälistä suuresti muuttuneet. Kun aikaisemmin tartunnan arveltiin 5 – 20 prosentilla sen saaneista johtavan AIDS:iin ja osalla tartunnan saaneista taudin etenemisen pysähtyvän itsestään, nykykäsityksen mukaan kaikki tartunnan saaneet sairastuvat ennemmin tai myöhemmin vakavasti eikä taudin eteneminen yhdenkään tartunnan saaneen kohdalla pysähdy, kuten aiemmin on luultu. Käsitys anaaliyhdynnästä vaarallisimpana tartuntaan johtavana seksuaalitekniikkana ei sen sijaan ole muuttunut. Tieto tartuntariskistä on kuitenkin täsmentynyt koska sen suuruutta on tutkimusten perusteella pyritty arvioimaan.

Esitetyn selvityksen perusteella voidaan katsoa, että S on mieltänyt Petri K:n vakavan sairauden ja jopa kuoleman menettelynsä mahdollisiksi seurauksiksi. Tapahtumaolosuhteista ja itse tekoja koskevasta tai muustakaan selvityksestä ei sen sijaan ole tehtävissä ainakaan yksiselitteisiä päätelmiä S:n tahdon suhtautumisesta näihin hänen mahdollisiksi mieltämiinsä seurauksiin. Erityisesti sellaisissa tapauksissa, joissa tekojen luonteen vuoksi ei ole ollut mahdollista tehdä päätelmiä tekijän tahallisuuden sisällöstä ja ulottuvuudesta tekohetkellä, on tahallisuusarvio oikeuskäytännössä perustettu siihen, mitä tekijän on tekohetkellä täytynyt käsittää syntyneen seurauksen todennäköisyydestä. Tahalliseksi teko on yleensä katsottu vasta silloin, kun tekijä on pitänyt sitä menettelynsä varsin todennäköisenä seurauksena.

Kyseisenlaisissa tapauksissa myös seurauksen todennäköisyyden arvioimisessa on omat vaikeutensa. Todistajina kuultujen asiantuntijoiden mukaan tartuntatodennäköisyys on joko 0 tai 100 prosenttia eli jokainen yksittäinen seksuaalikontakti saattaa yhtä hyvin johtaa kuin olla johtamatta tartuntaan. Riskin toteutuminen tai sen suuruus yksittäisessä yhdynnässä ei ole tekijän ennakoitavissa tai määrättävissä eikä tartunnan saamisen jälkeen enää ole mahdollista ehkäistä sen seurauksia. Näiden seikkojen riittävä tiedostaminen yhdistyneenä oikeaan ja täsmälliseen tietoon HIV-tartunnasta puhuu sen puolesta, että tahallisuus ainakin sen perusteella, mitä HIV-tartunnasta ja sen seurauksista nykyisin tiedetään, olisi olemassa etenkin silloin, kun suojaamattomia yhdyntöjä on ollut useita. Kun kuitenkin edellä esitetyn perusteella on kyseenalaista, onko S:lla ollut kyseisten tekojen tapahtuessa riittävästi tietoa ja edellytyksiä arvioida menettelyään kaikista mainituista lähtökohdista ja kun käsitys tartunnan vaarallisuudesta ja lopullisuudesta on myöhemmin huomattavastikin muuttunut, Korkein oikeus katsonee jääneen näyttämättä, että S:n tahallisuus Petri K:n pahoinpitelyyn tai kuolemaan olisi näytetty toteen. S:n viaksi näin ollen jäänee se, että hän on tuottamuksellaan aiheuttanut Petri K:n kuoleman. Tuottamusta pidettäneen törkeänä, koska S on jättänyt kertomatta Petri K:lle tartunnastaan ja huolehtimatta asianmukaisesta suojautumisesta aiheuttaen toistuvasti tällä piittaamattomalla suhtautumisellaan Petri K:lle vaaran saada HIV-tartunta siitä aiheutuvine seurauksineen.

Edellä mainituilla ja muutoin alempien oikeuksien päätöksistä ilmenevillä perusteilla Korkein oikeus harkinnee oikeaksi siten muuttaa hovioikeuden päätöstä, että S rikoslain 21 luvun 9 §:n nojalla tuomitaan hovioikeuden hänen syykseen lukemien rikosten ja niistä määräämän rangaistuksen asemesta törkeästä kuolemantuottamuksesta 3 vuodeksi vankeuteen. Muutoin hovioikeuden päätös jäänee pysyväksi.

Jutussa kertynyt oikeudenkäyntiaineisto määrättäneen tätä päätöstä lukuunottamatta pidettäväksi salassa 10 vuotta raastuvanoikeuden päätöksessä määrätystä ajankohdasta 1.10.1991 lukien.

Oikeusneuvos Pellinen: S on ollut ehkäisyvälinettä käyttämättä useita kertoja anaalisessa yhdynnässä Petri K:n kanssa siten, että viimeksi mainittu on ollut yhdynnän passiivinen osapuoli. S on tiennyt omasta HIVtartunnastaan, ja hän on lääkäreiltä henkilökohtaisesti saamansa informaation perusteella ollut selvillä suojaamattoman anaaliyhdynnän vaarallisuudesta. S on myös tiennyt, että eräs henkilö, jonka kanssa hänellä oli ollut homoseksuaalinen suhde, oli kuollut AIDS:iin 27.12.1986.

Jutussa kuultujen asiantuntijatodistajien mukaan jokainen suojaamaton sukupuoliyhdyntä HIV-positiivisen henkilön kanssa saattaa yhtä hyvin johtaa kuin olla johtamatta HIV-tartuntaan. Tartunnan saaminen ei siten ole ennakoitavissa. Kun yhdyntäkertoja on useita, kasvaa tartunnan saamisen mahdollisuus vastaavasti. Arvioitaessa S:n rikosoikeudellista vastuuta on erityistä painoa pantava sille, että hänen ja Petri K:n suhde on jatkunut pitkään ja että yhdyntäkertoja on ollut lukuisia. S ei ole voinut jatkuvasti lähteä siitä, ettei yhdynnöistä aiheudu Petri K:lle tartuntaa, vaan hänen on päinvastoin täytynyt ymmärtää, että toistuvat suojaamattomat yhdynnät varsin todennäköisesti aiheuttavat Petri K:lle HIV-tartunnan. Näin ollen S on tahallaan aiheuttanut Petri K:lle vakavana sairautena pidettävän HIV-infektion.

Käsitykset siitä, miten suuri osa HIV-tartunnan saaneista sairastuu AIDS:iin, ovat 1980-luvun puolivälistä olennaisesti muuttuneet. Tuolloin vallalla olleen käsityksen mukaan 5 – 20 prosenttia tartunnan saaneista sairastui ja osalla tartunnan saaneista taudin eteneminen saattoi pysähtyä itsestään. Kuitenkin tuolloinkin oltiin selvillä siitä, että AIDS:iin sairastuminen johti kuolemaan. Näin ollen S:lla on hänellä olleen tiedon perusteella ollut syytä varoa, että Petri K saattaa HIV-tartunnan saatuaan sairastua ja kuolla AIDS:iin. S on siten menettelyllään syyllistynyt myös kuolemantuottamukseen, mutta edellä selostetut seikat huomioon ottaen hänen ei voida katsoa törkeällä varomattomuudella aiheuttaneen Petri K:n kuolemaa.

Näillä ja hovioikeuden päätöksestä muutoin ilmenevillä perusteilla sekä ottaen lisäksi huomioon rikoslain muuttamisesta 19.4.1991 annetun lain (697/91) voimaantulosäännöksen katson, ettei ole syytä muuttaa hovioikeuden päätöstä muulla tavalla kuin että tuomitsen S:n rikoslain 21 luvun 6 §:n 1 momentin ja 9 §:n nojalla törkeästä pahoinpitelystä ja kuolemantuottamuksesta 3 vuoden yhteiseen vankeusrangaistukseen.

Käsittelyratkaisun, oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuuden, avustajanpalkkion ja salassapidon osalta olen samaa mieltä kuin Korkeimman oikeuden enemmistö.