Korkein oikeus KKO:1998:110

Konkurssirikos

Maksukyvyttömän osakeyhtiön puolesta oli alihintaisella kaupalla luovutettu yhtiön koko vaihto- ja käyttöomaisuus läheisyhtiölle. Kysymys siitä, oliko teosta aiheutunut yhtiön maksukyvyttömyyden oleellinen paheneminen, ratkaistiin siltä pohjalta, missä määrin luovutus alihintaisuutensa vuoksi oli heikentänyt yhtiön kykyä maksaa velkojaan ottaen erityisesti huomioon sen velan maksuun vapaasti käytettävissä olleet varat.

RL 39 luku 1 §

ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA

Alavuden käräjäoikeuden tuomio 20.12.1995

Virallisen syyttäjän syytteestä, johon Vaasan lääninverovirasto asianomistajana oli yhtynyt, käräjäoikeus katsoi tuomion 1 kohdassa selvitetyksi, että A oli toiminut X Oy:n toimitusjohtajana ja hallituksen jäsenenä sekä B yhtiön hallituksen puheenjohtajana. Yhtiön jo ollessa maksukyvytön ja vararikkotilassa he olivat 6.10.1993 Alavudella hävittäneet yhtiön koko vaihto- ja käyttöomaisuuden myymällä sen samana päivänä päivätyllä kauppakirjalla 60 000 markan kauppahinnasta Y Oy:lle, jonka hallituksen jäsenenä ja toimitusjohtajana A oli myös toiminut. Myyjän puolesta oli kauppakirjan allekirjoittanut B ja ostajan puolesta A. Tilinpäätöksessä 31.3.1993 pelkästään käyttöomaisuuden arvo oli ollut 105 508,10 mk. Käräjäoikeus arvioi myydyn omaisuuden käyväksi arvoksi kaupantekohetkellä 90 000 markkaa ja piti kauppaa alihintaisena. X Oy oli 23.11.1993 hakenut itsensä konkurssiin, mutta konkurssi oli rauennut varojen puutteeseen velkojen ollessa pesäluettelon mukaan 2 438 890,70 markkaa varoja suuremmat. Vaihto- ja käyttöomaisuuden hävittäminen oli siten aiheuttanut konkurssimenettelyn raukeamisen varojen puutteeseen ja myös oleellisesti pahentanut yhtiön maksukyvyttömyyttä.

Tuomion 3 kohdassa käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että A oli toiminut Z Oy:n hallituksen puheenjohtajana ja C hallituksen jäsenenä. Yhtiön oltua jo pitkään taloudellisessa kriisitilanteessa he olivat 9.12.1993 Alavudella hävittäneet yhtiön koko vaihto- ja käyttöomaisuuden myymällä sen 50 000 markalla Å Oy:lle, jonka hallituksen puheenjohtajana oli ollut C ja hallituksen jäsenenä A. Kauppakirjan oli allekirjoittanut myyjän puolesta A ja ostajan puolesta C. Kauppa oli ollut lahjanluontoinen ja kauppahinta oli käräjäoikeuden arvion mukaan alittanut käyvän arvon ainakin 50 000 markalla. Arvionsa käräjäoikeus oli perustanut muun muassa todistajankertomukseen, jonka mukaan käyttöomaisuus oli myyty noin neljäsosalla kirjanpidollisesta arvostaan. A ja C olivat tienneet toimien vahingoittavan Z Oy:n velkojien taloudellisia etuja ja vaihto- ja käyttöomaisuuden hävittämisen oleellisesti pahentavan yhtiön maksukyvyttömyyttä tai johtavan sen konkurssitilaan.

Käräjäoikeus luki rikoslain 39 luvun 1 §:n 1 ja 2 kohdan sekä 7 §:n nojalla tuomionsa 1 ja 3 kohdassa kerrotut teot A:n syyksi velallisen epärehellisyyksinä ja tuomitsi hänet näistä rikoksista sekä kahdesta velkojansuosinnasta rangaistukseen. Käräjäoikeus tuomitsi samojen lainkohtien nojalla B:n 1 kohdan osalta rangaistukseen velallisen epärehellisyydestä. Käräjäoikeus luki myös C:n syyksi 3 kohdan osalta velallisen epärehellisyyden ja tuomitsi hänet sanottujen lainkohtien nojalla tästä rikoksesta ja kahdesta velkojansuosinnasta rangaistukseen.

Asian ovat ratkaisseet laamanni Suokas, herastuomari Koskela sekä lautamiehet Tolppanen ja Soini.

Vaasan hovioikeuden tuomio 7.2.1997

A, B ja C valittivat hovioikeuteen, joka lausui tuomion 1 kohdan osalta, että velallisen epärehellisyysrikoksen tunnusmerkistö edellytti, että velallisesta teon johdosta tuli maksukyvytön tai, että jos velallinen oli jo tekohetkellä maksukyvytön, hän teollaan oleellisesti pahensi maksukyvyttömyyttään.

A ja B olivat tienneet X Oy:n olevan maksukyvytön tehdessään käräjäoikeuden tuomiossa selostetun kaupan. Yhtiö oli pian kyseisen kaupan jälkeen joutunut konkurssiin, joka oli rauennut varojen puutteeseen.

Käräjäoikeus oli arvioinut myydyn vaihto- ja käyttöomaisuuden arvoksi 90 000 markkaa. Jutussa ei ollut täysin luotettavasti käynyt ilmi mitä ja minkälaatuista omaisuutta kyseisellä kaupalla oli myyty. Kauppakirjan mukaan kaupan kohteena oli ollut yhtiön koko vaihto- ja käyttöomaisuus. Tilinpäätöksen mukaan pelkästään käyttöomaisuuden arvo oli ollut 105 508,10 markkaa. Näin ollen ja kun muuta ei ollut esitetty hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden arvion myydyn omaisuuden arvosta. Yhtiö oli saanut vastikkeena omaisuudesta 60 000 markkaa. Hovioikeus katsoi, että yhtiön saama vastike oli ollut niin paljon pienempi kuin luovutetun omaisuuden arvo, että kauppaa voitiin pitää alihintaisena.

Kyseisen omaisuuden arvon ja siitä saadun vastikkeen hinnanero oli ollut 30 000 markkaa. Pesäluettelon mukaan yhtiön velat olivat konkurssiinasettamishetkellä olleet 2 438 890,70 markkaa varoja suuremmat. Edellä selostetuin tavoin yhtiö oli ollut kaupantekohetkellä maksukyvytön ja kauppa oli tehty alihintaan. Ottaen huomioon edellä mainittu hinnanero 30 000 markkaa ja yhtiön velkojen määrä konkurssiinasettamishetkellä A:n ja B:n tekemä kauppa ei ollut oleellisesti pahentanut yhtiön maksukyvyttömyyttä. Näin ollen A ja B eivät olleet myöskään syyllistyneet heidän syykseen luettuun velallisen epärehellisyyteen.

Tuomion 3 kohdan osalta hovioikeus lausui, että A ja C olivat tienneet Z Oy:n olevan maksukyvytön heidän tehdessään käräjäoikeuden tuomiossa selostetun kaupan. Yhtiö oli pian kyseisen kaupan jälkeen asetettu konkurssiin hakemuksesta, joka oli heidän tietensä jätetty oikeudelle jo ennen tuota kauppaa.

Kauppakirjan mukaan kaupan kohteena oli ollut yhtiön koko vaihto- ja käyttöomaisuus. Hovioikeus katsoi kuten käräjäoikeuskin, että yhtiön kauppahintana saama vastike 50 000 markkaa oli käräjäoikeuden tuomiossa selostetuin tavoin ollut selvästi alle yhtiön kirjanpitoon merkityn omaisuuden arvon ja se on alittanut myydyn omaisuuden käyvän arvon ainakin 50 000 markalla. Näin ollen hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden arvion myydyn omaisuuden arvosta ja katsoi, että yhtiön saama vastike oli ollut niin paljon pienempi kuin luovutetun omaisuuden arvo, että kauppa oli tehty alihintaan.

Ottaen kuitenkin huomioon edellä mainittu hinnanero verrattuna siihen, että pesäluettelon mukaan yhtiön velkojen määrä konkurssiinasettamishetkellä oli ollut 2 449 378,84 markkaa varoja suurempi, A:n ja C:n tekemä kyseinen kauppa, vaikkakin he olivat tienneet sen voivan vahingoittaa velkojien taloudellisia etuja, ei ollut oleellisesti pahentanut yhtiön maksukyvyttömyyttä. Näin ollen A ja C eivät olleet myöskään syyllistyneet heidän syykseen luettuun velallisen epärehellisyyteen.

Hovioikeus hylkäsi syytteet velallisen epärehellisyydestä sekä vapautti A:n, B:n ja C:n heille näiltä osin tuomituista rangaistuksista.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Hagman, Silvennoinen ja Eklund. Esittelijä Jari Rönkkö.

MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA

Viralliselle syyttäjälle ja lääninverovirastolle myönnettiin valituslupa. A, B ja C antoivat vastauksen.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 30.9.1998

Perustelut

Alempien oikeuksien toteamin tavoin A ja B ovat 1 kohdassa 6.10.1993 päivätyllä kauppakirjalla X Oy:n puolesta sekä A ja C 3 kohdassa 9.12.1993 päivätyllä kauppakirjalla Z Oy:n puolesta ilman hyväksyttävää syytä myyneet heidän tietensä maksukyvyttömien yhtiöiden koko vaihto- ja käyttöomaisuuden kahdelle läheisyhtiölle, ensin mainitun yhtiön osalta 60 000 markalla ja toisena mainitun osalta 50 000 markalla. Kauppahinnat ovat alittaneet luovutetun omaisuuden käyvän arvon, edellinen 30 000 ja jälkimmäinen 50 000 markalla. Molemmat yhtiöt on kohta kauppojen jälkeen asetettu konkurssiin, X Oy 23.11.1993 omasta hakemuksestaan ja Z Oy 20.12.1993 erään velkojan 7.12.1993 tekemästä hakemuksesta.

X Oy:n pesäluettelon mukaan sen varat ovat konkurssiinasettamishetkellä olleet 39 369,99 markkaa ja velat 2 478 260,71 markkaa eli 2 438 890,72 markkaa varoja suuremmat. Z Oy:n pesäluettelon mukaan sen varat ovat konkurssiinasettamishetkellä puolestaan olleet 3 480 416,45 markkaa, joista suurin varallisuuserä on ollut 3 358 156,98 markan panttivakuutena ollut valuuttatalletus, ja velat 5 929 795,29 markkaa eli 2 449 378,84 markkaa varoja suuremmat.

Rikoslain 39 luvun 1 §:n 2 kohdan mukaisen velallisen epärehellisyysrikoksen tunnusmerkistön täyttyminen edellyttää, että velallinen, joka tietää jo olemassaolevien tai odotettavien taloudellisten vaikeuksiensa perusteella tekonsa voivan vahingoittaa velkojiensa taloudellisia etuja, ilman hyväksyttävää syytä lahjoittaa tai muuten luovuttaa omaisuuttaan ja siten aiheuttaa maksukyvyttömäksi tulemisensa tai oleellisesti pahentaa maksukyvyttömyyttään.

Keskeinen kysymys asiassa koskee sitä, toteuttavatko edellä mainitut alihintaiset, osaksi vastikkeettomat omaisuuden luovutukset tunnusmerkistötekijän, jonka täyttyminen edellyttää, jos velallinen jo luovutushetkellä on maksukyvytön, teosta aiheutuvan maksukyvyttömyyden oleellisen pahenemisen. Avainasemassa kysymykseen vastattaessa on oleellisuusvaatimuksen ja maksukyvyttömyyskäsitteen sisältö.

Mainittua oleellisuusvaatimusta on lain esitöissä (HE 66/1988 s. 163) perusteltu seuraavasti: ”Jotta aivan vähäiset, velkojien kannalta sinänsä merkityksettömät teot eivät tulisi rangaistaviksi velallisen ollessa jo maksukyvytön, tunnusmerkistössä on edellytetty, että teko pahentaa velallisen maksukyvyttömyyttä oleellisesti. Maksukyvyttömyyden aiheuttamisen yhteyteen ei tällaista lisärajoitusta ole otettu, koska maksukyvyttömyyden aiheuttava teko säännönmukaisesti pahentaa velallisen varallisuusasemaa oleellisesti.” Oleellisuusvaatimuksen tarkoituksena näyttää siten olleen pikemminkin vähäisten, velkojien kannalta merkityksettömien tekojen jättäminen kriminalisoimatta kuin erityisen ankarien sovellutusedellytysten asettaminen.

Konkurssioikeudellisen käsitteenmuodostuksen mukaisesti maksukyvyttömyydellä tarkoitetaan myös tässä yhteydessä sitä, että velallinen muuten kuin tilapäisesti on kykenemätön maksamaan velkojaan niiden erääntyessä. Maksukyvyttömyyttä arvioitaessa ei oteta huomioon vain velallisen varoja ja velkoja, vaan myös hänen mahdollisuutensa hankkia tuloja ja muuta varallisuutta sekä saada luottoa.

Tältä pohjalta oleellisuusarviointi näyttää itse asiassa koskevan lähinnä sitä, missä määrin omaisuuden luovutus vastikkeettomuutensa tai muun vahingollisuutensa vuoksi heikentää velallisen kykyä maksaa velkojaan -ottaen huomioon hänen varansa sekä ansio- ja luotonsaantimahdollisuutensa – eikä niinkään sitä, mikä luovutuksen vastikkeettoman osuuden arvo on suhteessa velallisen velkojen ja varojen erotukseen eli tämän ylivelkaisuuteen. Näin on asia etenkin kun otetaan huomioon, että ratkaisun tekeminen pääasiallisesti vastikkeettomuuden ja ylivelkaisuuden määrien vertailun perusteella merkitsisi sitä, että huomattavatkin lahjanluontoiset luovutukset voisivat jäädä esillä olevan säännöksen sovellutusalan ulkopuolelle velallisen ollessa varoihinsa nähden runsaasti velkaantunut. Tällainen tulkinta ei ole hyväksyttävä, ei oleellisuusvaatimuksen tarkoituksen valossa eikä muutoinkaan.

Nyt omaksutun tulkinnan mukaisesti on ilmeistä, että yhtiöiden edellä kuvatut alihintaiset omaisuuden luovutukset etenkin ottaen huomioon yhtiöiden velan maksuun vapaasti käytettävissä olleet varat täyttävät velallisen epärehellisyyden sen tunnusmerkistötekijän, joka edellyttää teon aiheuttavan velallisen maksukyvyttömyyden oleellista pahenemista.

Ilmeistä on myös, että A:n, B:n ja C:n yhtiöiden johtoon kuuluneina – A X Oy:n toimitusjohtajana ja hallituksen jäsenenä ja Z Oy:n hallituksen puheenjohtajana, B edellisen yhtiön hallituksen puheenjohtajana ja C jälkimmäisen yhtiön hallituksen jäsenenä – on luovutukset tehdessään täytynyt tietää, että ne ovat edellä todetuin tavoin olleet alihintaiset ilman hyväksyttävää syytä ja osaksi vastikkeettomina voineet vahingoittaa heidän tietensä jo tuolloin maksukyvyttömien yhtiöiden velkojien taloudellisia etuja ja aiheuttaa yhtiöiden maksukyvyttömyyden oleellisen pahenemisen.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan siltä osalta kuin A:ta, B:tä ja C:tä vastaan ajetut syytteet velallisen epärehellisyydestä on hylätty. Asia jätetään tältä osalta käräjäoikeuden tuomion varaan.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Haarmann, Krook, Wirilander, Palaja ja Krogerus. Esittelijä Juhani Walamies (mietintö).

Esittelijän mietintö

Esittelijäneuvos Walamies: Mietintö oli Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen sen kysymyksen osalta, oliko tuomion 1 ja 3 kohdassa kerrotuilla teoilla oleellisesti pahennettu velallisyhtiöiden maksukyvyttömyyttä. A:n, B:n ja C:n tahallisuuden osalta mietinnössä lausuttiin seuraavaa.

Velallisen epärehellisyys on tahallinen rikos, jolla velallinen huonontaa taloudellista asemaansa velkojiensa vahingoksi. Tuomion 1 kohdassa tarkoitetusta kaupasta saadut varat on ohjattu myyjäyhtiön Alavuden Säästöpankissa olleelle miinussaldoiselle luotolliselle shekkitilille. Tuomion 3 kohdassa kauppahinta taas on käytetty Alavuden Osuuspankin täysin omistaman kiinteistöyhtiön myyjäyhtiöltä olevien vuokrasaamisten maksamiseen. Mainitut pankit ovat yrityskiinnityksen haltijoina antaneet suostumuksensa kysymyksessä oleviin kauppoihin ja rahoittaneet ne. Kaupat ovat liittyneet neuvotteluihin, joita oli käyty suurimpien velkojien kanssa myyjäyhtiöiden velkojen järjestelemiseksi. Näissä olosuhteissa on todennäköistä, että kauppahinnat ovat keskeisesti määräytyneet sen mukaan, kuinka paljon varoja oli tarvittu neuvotteluosapuolina olleiden pankkien saatavien välittömään maksamiseen. Näiden tosiseikkojen valossa sekä huomioon ottaen A:n, B:n ja C:n henkilökohtaiset takausvastuut myyjäyhtiöiden veloista on jäänyt näyttämättä, että he olisivat menettelyllään tarkoittaneet tahallaan huonontaa myyjäyhtiöiden taloudellista asemaa ja siten syyllistyneet velallisen epärehellisyyteen.

Näillä perusteilla mietinnössä esitettiin, ettei hovioikeuden tuomion lopputulosta muuteta.