KKO:2003:53

Murha Murhan yritys
Tappo Tapon yritys
Rikoksen yritys
Yleisvaarallinen rikos Tuhotyö Törkeä tuhotyö
Tahallisuus
Rangaistuksen mittaaminen

A oli aamuyöllä kuljettanut B:n autolla noin 100 kilometrin matkan D:n asuinkerrostalon pysäköintialueen läheisyyteen. Heillä oli ollut mukanaan pommi, jota B oli ryhtynyt A:n antamien ohjeiden mukaisesti asentamaan D:n vaimon E:n omistaman, mutta pääasiassa D:n käytössä olleen henkilöauton alle siten, että pommi räjähtäisi lähdettäessä autolla liikkeelle. Pommi oli kuitenkin räjähtänyt auton alla B:n sitä asentaessa, jolloin mainittu auto ja sen lähellä olleet kolme muuta autoa olivat vaurioituneet ja B oli saanut vakavia vammoja. Asiassa vaadittiin A:lle ja B:lle rangaistusta törkeästä tuhotyöstä ja, paitsi D:hen, myös E:hen kohdistuneesta murhan yrityksestä, koska oli ollut mahdollista, että D:n ohella myös E olisi voinut olla mukana autossa sen räjähtäessä.

Katsottiin, että A ja B olivat syyllistyneet tuhotyöhön ja yritykseen murhata D mutta ei E:tä.

Kysymys myös rangaistuksen mittaamisessa huomioon otettavista seikoista.

RL 21 luku 2 §
RL 34 luku 1 §
RL 34 luku 3 §
RL 6 luku 1 §
RL 6 luku 3 § 3 kohta
RL 6 luku 4 §
RL 4 luku 1 § 1 mom

ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA

Syyte Espoon käräjäoikeudessa

Virallinen syyttäjä vaati A:lle, B:lle ja C:lle rikoslain 34 luvun 3 §:n 1 momentin ja 21 luvun 2 §:n nojalla rangaistusta törkeästä tuhotyöstä ja kahdesta murhan yrityksestä.

Syytteen mukaan C oli lauantaina 3.2.2001 X:llä pyytänyt A:ta asentamaan C:n samana päivänä A:n autotalliin tuoman pommin Y:ssa asuinkerrostalon pysäköintialueella E:n omistaman ja pääasiassa D:n käytössä olleen henkilöauton alle räjäyttämistarkoituksessa, mihin A oli suostunut. A oli aamuyöllä 4.2.2001 tuonut B:n autollaan Karakallioon ja antanut B:lle ohjeet pommin asentamisesta. B:lle oli tullut käsitys, että hänelle maksettaisiin asiasta palkkio. B oli A:n ohjeiden mukaisesti laittanut räjähdysainepaketin ja akun sisältäneen muovikassin auton alle kuljettajan istuimen kohdalle ja tulitikkurasiaan rakennetun laukaisimen oikean etupyörän taakse. Autoa peruutettaessa olisivat tulitikkurasiaan liimatut johtimet yhdistyneet ja laukaisseet räjähteen. B:n liittäessä kello 4 aikaan akun ja laukaisimen johtoja toisiinsa oli toisen johdon suojaamaton pää koskettanut toista jo kytkettyä johtoa, jolloin oli tapahtunut räjähdys. Räjähdyksen seurauksena E:n henkilöauto oli tuhoutunut ja pysäköintialueella olleet kolme muuta autoa vaurioituneet sekä B saanut vakavia vammoja.

Sadan metrin säteellä räjähdyspisteestä ihmiset olivat olleet vakavassa hengen tai terveyden vaarassa. Räjähdyspaikalta oli matkaa kerrostaloon 30 metriä. Tuhotyötä oli pidettävä törkeänä, koska pommin räjäyttämisellä oli aiheutettu pysäköintialueella suurelle ihmismäärälle vakavaa hengen tai terveyden vaaraa, ja rikos oli myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

A, B ja C olivat kerrotuin tavoin yksissä tuumin yrittäneet tappaa D:n ja E:n. D oli 3.2.2001 kertonut usealle henkilölle, mahdollisesti myös C:lle, aikomuksestaan lähteä aamulla 4.2.2001 kello 8 jälkeen tapaamaan ystäväänsä Mikkelin lääninvankilaan. A, B ja C olivat suhtautuneet täysin hyväksyvästi tai välinpitämättömästi siihen mahdollisuuteen, että autossa voi sen räjähtäessä olla D:n lisäksi myös E. Teko oli tehty vakaasti harkiten ja vakavaa yleistä vaaraa aiheuttaen ja rikos oli myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

E yhtyi syytteeseen.

Vastaukset

A myönsi syyllistyneensä avunantoon tuhotyöhön, mutta kiisti syytteen muilta osin. A oli C:n pyynnöstä kuljettanut B:n X:ltä Y:hyn. A ei ollut osallistunut pommin rakentamiseen eikä ollut antanut B:lle ohjeita pommin asettamisesta. A:n käsitys oli ollut, että C halusi ainoastaan rikkoa D:n auton. Teko oli jäänyt henkirikoksen osalta valmistelun asteelle.

B myönsi syyllistyneensä menettelyllään tuhotyöhön ja kiisti kahta murhan yritystä koskevat rangaistusvaatimukset. B ei ollut mieltänyt, että auton räjäyttämisellä olisi pyritty henkilövahinkojen aiheuttamiseen. B ei ollut tiennyt räjähdysaineen laatua eikä määrää. B ei ollut tuntenut lainkaan D:tä eikä hänellä ollut ollut mitään syytä tätä vahingoittaa. Kysymys oli myös vasta teon valmistelusta eikä rikoksen yrityksestä.

C kiisti syytteen.

Käräjäoikeuden tuomio 15.6.2001

Käräjäoikeus totesi riidattomiksi seikoiksi, että A ja B olivat aamuyöllä 4.2.2001 tulleet A:n omistamalla ja kuljettamalla autolla X:ltä Y:hyn. Heillä oli ollut mukanaan peltilevylle koottu pommi, joka oli käsittänyt noin kilon räjähdysainetta ja 9,6 voltin akun. Akun napoihin oli juotettu kaksi johtoa, joista ainakin toinen oli kytketty pommipakkauksessa olleeseen nalliin. Lisäksi B:n hallussa oli ollut tulitikkurasiasta tehty laukaisin. B oli ollut asettamassa pommia pysäköintipaikalla E:n omistaman ja D:n käytössä olleen auton alle, kun pommi oli räjähtänyt. B oli ehtinyt laittaa räjähteen maahan kuljettajan istuimen alapuolelle ja vetää akusta lähtevät johdot oikean etupyörän alle. B oli ottanut pois akkuun liitettyjen johtojen eristeenä olleet teipit ja hän oli aikonut kytkeä akusta lähtevät johdot yksitellen laukaisimen johtoihin. Räjähdys oli aiheutunut ilmeisesti siitä, että akun johdon pää oli osunut toiseen jo kytkettynä olleeseen johtoon.

Asiassa oli edelleen riidatonta, että C oli tullut A:n asuntoon lauantaina 3.2.2001 ennen puoltayötä ja poistunut sieltä kotipaikkakunnalleen Kotkaan ennen kuin A ja B olivat lähteneet Y:hyn.

Käräjäoikeus totesi, että näyttö A:n, B:n ja C:n mahdollisesta osuudesta tekoon perustui suurelta osin heidän kertomuksiinsa. C:tä vastaan esitetty näyttö perustui pääosin A:n kertomukseen. A oli 9.4.2001 päättyneessä esitutkinnassa kiistänyt syyllistyneensä mihinkään rikoksiin. Hän oli 5.5.2001 eli sen jälkeen kun esitutkinta-aineisto oli toimitettu syyttäjälle syyteharkintaa varten, antanut uuden kertomuksen, jossa hän oli kertonut C:n osallisuudesta tekoon. A:ta koskeva näyttö perustui B:n antamaan kertomukseen ja siihen, että A oli tunnustanut vieneensä B:n ja pommin Karakallioon.

Vastaajien kertomukset olivat keskenään täysin erilaiset. A:n mukaan C oli 3.2.2001 myöhään illalla tuonut pommin A:n asunnolle X:llä. A:n käsitys oli ollut se, että B ja C olivat tuolloin rakentaneet laukaisimen ja viimeistelleet pommin. A oli kertomansa mukaan lähtenyt viemään B:tä Y:hyn, koska C oli joutunut lähtemään Kotkaan hakemaan naisystäväänsä työstä. A oli tiennyt, että B asentaisi pommin D:n auton alle, mutta ei ollut tiennyt tappamistarkoituksesta.

B:n mukaan A oli lauantai-iltana 3.2.2001 rakentanut laukaisimen ja pyytänyt häneltä apua juotosten teossa. Aamuyöllä A oli pyytänyt B:n mukaan ajelulle ja vasta matkan aikana kertonut tarkoituksesta asettaa pommi D:n auton alle. A oli Karakalliossa antanut ohjeet pommin asentamisesta. B:llä ei ollut tietoa, että C:llä olisi ollut osuutta asiaan. B oli tosin esitutkinnassa kertonut luulevansa, että C oli tuonut pommin, mutta ei pystynyt täsmentämään, mihin olettamus perustui.

C oli puolestaan kertonut olleensa kyseisenä lauantaina saunomassa A:n luona ja lähteneensä sieltä kello 24 jälkeen hakemaan tyttöystäväänsä töistä. C ei ollut nähnyt pommia eikä hänellä ollut muutakaan tietoa asiasta.

Räjähdyksen seurauksista kuultu asiantuntijatodistaja oli arvioinut räjähdysaineen painoksi 0,5 – 1 kiloa. Pommin tekeminen oli edellyttänyt vain vähäisiä sähkönkulkua ja sähkönallien toimintaa koskevia tietoja. Pommin räjähtäessä ylipainevaikutus oli aiheuttanut vaaraa runsaan puolen metrin säteellä. Vaarallisin vaikutus oli ollut sinkoutuvilla auton kappaleilla, jotka olivat voineet aiheuttaa vaaraa muutaman kymmenen metrin etäisyydellä.

Käräjäoikeus piti asiantuntijatodistajan, tuhoutuneesta autosta otettujen valokuvien ja auton vieressä olleen B:n vammojen perusteella ilmeisenä, että autossa kuljettajan paikalla istunut henkilö olisi räjähdyksen seurauksena kuollut. B oli räjähdyksessä saanut vakavia vammoja. Häneltä oli poistettu perna ja osa toista keuhkoa ja hän oli menettänyt kuulon toisesta korvasta. Toinen käsi oli osittain toimintakyvytön. Hän oli jäänyt henkiin tukevarakenteisen auton suojaavan vaikutuksen johdosta.

Teon motiivin osalta käräjäoikeus lausui, että B ei ollut tuntenut D:tä eikä hänellä ollut ollut mitään syytä vahingoittaa D:tä tai tämän omaisuutta. A oli matkan aikana käsimerkein antanut ymmärtää, että B saisi pommin asentamisesta palkkion.

Asiassa ei ollut ilmennyt, että myöskään C:llä olisi ollut syytä vahingoittaa D:tä, joka oli ilmoittanut pitävänsä C:tä ystävänään. Syyttäjän väitteen mukaan C:llä olisi ollut tekoon motiivi D:n eräässä televisio-ohjelmassa antamien lausumien vuoksi. A oli kertonut saaneensa C:n lausumista käsityksen, että D olisi ollut velkaa C:lle tai tämän ystäville. Asiassa esitetty muu näyttö ei tukenut tätä käsitystä. Mainitun televisiohaastattelun perusteella ei ollut mahdollista tehdä oletuksia mahdollisesta motiivista.

A:n osalta mahdollisena motiivina oli viitattu noin viisi vuotta aikaisemmin tapahtuneeseen ryöstöön, josta eräs henkilö oli tuomittu vankeusrangaistukseen. D:n mukaan A oli antanut kyseiselle henkilölle vihjeen ryöstömahdollisuudesta, mutta oli myöhemmin vienyt saaliin itse ja ilmiantanut tekijät. D oli myös kertonut, että eräs nimeltä mainitsematon henkilö oli pyytänyt häntä tappamaan A:n. D oli C:n kautta ilmoittanut A:lle, ettei hänellä ollut tällaista aikomusta.

Motiivi oli siten jäänyt epäselväksi. Vastaajista A oli ainoa, jonka motiivista oli edes jonkinlaisia aihetodisteita edellä kerrotun surmaamispyynnön vuoksi.

Syyttäjän syyte C:tä vastaan perustui väitteeseen, että C oli tuonut räjähteen X:lle A:n kotiin ja pyytänyt A:ta asentamaan sen D:n auton alle. A:n kertoman mukaan C:n tullessa myöhään illalla 3.2.2001 A:n luo C:llä oli ollut mukanaan pommi, jonka hän oli vienyt autotalliin. A:n mukaan C:n hallussa oli ollut pommi jo ennen nyt kyseessä olevia tapahtumia. C oli 22.1.2001 ostanut lelun kaukosäätimen ja purkanut sen A:n keittiön pöydällä. Noin 1 – 2 viikkoa ennen nyt kyseessä olevia tapahtumia A oli C:n pyynnöstä kaksi kertaa hakenut kaukosäätimellä räjäytettävän pommin pois D:n auton alta. Pommin toimimattomuuden syy oli jäänyt epäselväksi.

Myös todistaja F, joka oli tapahtumahetkellä asunut ja ollut kihloissa A:n kanssa, oli kertonut C:n purkaneen kaukosäädintä keittiön pöydän ääressä muutama viikko ennen nyt kysymyksessä olevia tapahtumia. Hän oli myös kertonut nähneensä myöhemmin pesuhuoneessa pommin ja kaukosäätimen, jotka B oli väittänyt C:n tuoneen.

Siitä, että C olisi pyytänyt A:ta tai B:tä viemään pommin D:n auton alle, ei ollut muuta selvitystä kuin A:n väite. Todistaja F:n kuulemassa keskustelussa C oli luetellut katujen nimiä ja antanut ohjeita. Näistä ei voitu päätellä, että keskustelu olisi liittynyt nimenomaan syytteessä kerrottuihin tapahtumiin.

Asiassa ei ollut ilmennyt syytä pitää A:n kertomusta luotettavampana kuin B:n kertomusta. A:n kertomuksen luotettavuutta heikensi sekin, että hänen osallisuutensa tekoon olisi olennaisesti vähäisempi, jos rikos olisi tapahtunut kolmannen henkilön toimeksiannosta. B:n asemaan ei tällä seikalla ollut olennaista merkitystä.

C:n osallisuudesta ei A:n kertomuksen lisäksi ollut esitetty mitään merkityksellistä todistelua.

A:n osallisuudesta käräjäoikeus totesi, ettei ollut ilmennyt syytä, miksi B olisi perusteettomasti kertonut A:n antaneen toimeksiannon pommin asentamiseen. Ilmeistä oli, ettei B ollut toiminut oma-aloitteisesti, vaan saanut ohjeet muulta henkilöltä. Muu selvitys tuki B:n kertomusta. B oli asunut A:n omakotitalossa A:n ollessa vankilassa. B:n kertomuksista kuvastui, että A:lla oli häneen voimakas vaikutusvalta. Selvitystä ei ollut siitä, että B olisi toiminut C:n käskyläisenä. B oli kertonut A:n osuudesta jo häntä ensimmäisen kerran kuultaessa sairaalassa. Ei ollut perusteltua syytä epäillä, etteikö A olisi antanut ohjeet pommin asentamisesta.

Arvioidessaan B:n tahallisuutta käräjäoikeus totesi, että B:n oli saamiensa ohjeiden ja tiedossaan olleen pommin toimintatavan perusteella täytynyt ymmärtää, että laukaisin räjähtäisi auton etupyörän siirtyessä tulitikkurasian päälle. Teko oli sen vuoksi tahallinen.

Oikeudellisessa arvioinnissaan käräjäoikeus katsoi ensinnäkin, että teko oli aiheuttanut vakavaa vaaraa autossa ja sen välittömässä läheisyydessä oleville, mutta että kauempana vaara olisi voinut kohdistua sattumanvaraisesti yksittäisiin henkilöihin. Ilmeistä oli, että tällaisessa paikassa auton läheisyydessä olisi voinut olla enintään muutamia ihmisiä. Koska rikoslain 34 luvun 3§:n mukaisen törkeän tuhotyön edellytyksenä oli vaaran kohdistuminen edellistä huomattavasti suurempaan ihmisjoukkoon eli kymmeniin ihmisiin, ei kysymyksessä ollut sanottu rikos. A ja B olivat pommin räjäyttämisellä syyllistyneet tuhotyöhön.

Valmistelun ja yrityksen rajasta käräjäoikeus totesi, että teko on edennyt yritysasteelle, jos sen täytäntöönpanotoimi on alkanut ja teolla on aiheutettu konkreettista vaaraa rikoksen toteutumisesta. Teko oli edennyt yritysasteelle, kun B oli alkanut asentaa pommia auton alle. Yritysasteelle jääminen oli johtunut B:n huolimattomuudesta johtuneesta pommin ennenaikaisesta räjähtämisestä. Yritys ei ollut kelvoton, koska pommi asennettuna olisi ollut toimintakuntoinen.

Tapon kvalifioinnin osalta käräjäoikeus totesi, että rikoksentekijä tuomitaan murhasta mm. silloin, kun tappo tehdään vakaasti harkiten tai vakavaa yleistä vaaraa aiheuttaen. Vakaa harkinta voi ilmetä esimerkiksi huolellisesta etukäteissuunnittelusta. Yleinen vaara kohdistuu joukkoon ihmisiä ja käsitteen sisältö on samanlainen kuin tuhotyössä. Oikeuskäytännössä oli katsottu, että tappaminen lähettämällä pommi postin välityksellä oli tapahtunut vakaasta harkinnasta ja yleistä vaaraa aiheuttavalla tavalla (KKO 1981 II 32). Pommi olisi auton lähtiessä liikkeelle aiheuttanut vaaraa ainakin auton välittömässä läheisyydessä oleville ihmisille ja siten rikoslain 21 luvun 2 §:ssä tarkoitettua yleistä vaaraa. A ja B olivat ajaneet noin 100 kilometriä teon toteuttaakseen. Ottaen myös huomioon sen, mitä pommin asentamisesta oli lausuttu, käräjäoikeus katsoi, että teko oli tehty vakaasta harkinnasta.

Syyttäjä oli vaatinut rangaistusta kahdesta murhan yrityksestä. Asiassa ei ollut ilmennyt, että A ja B olisivat tarkoittaneet tappaa E:n. Asiassa ei ollut esitetty selvitystä siitä, että A:n ja B:n tiedossa olisi ollut tai että heidän olisi täytynyt pitää varsin todennäköisenäkään, että myös E olisi ollut lähdössä autolla sunnuntaiaamuna. A ja B olivat syyllistyneet teollaan yhteen murhan yritykseen.

Seuraamusharkinnassaan käräjäoikeus totesi ensinnäkin, että B:n asema oli ollut yleensäkin alisteinen A:han nähden. Toisaalta ei ollut ilmennyt, että B:tä olisi painostettu tekoon. B:n syyllisyyttä lisäsi se, että hänelle oli luvattu teostaan palkkio eikä hänellä ollut ollut tekoon omaa motiivia. Tämän vuoksi käräjäoikeus katsoi, että A:n ja B:n syyllisyyttä oli pidettävä yhtä suurena.

B oli teon yhteydessä saanut edellä mainittuja pysyviä vammoja. Rikoslain 6 luvun 4 §:n mukaan rangaistusta mitattaessa on otettava huomioon tekijälle rikoksesta aiheutuva muu seuraus, joka johtaisi rangaistuksen kanssa kohtuuttomaan tulokseen. Käräjäoikeus katsoi, että säännöstä voidaan sinänsä soveltaa tilanteessa, jossa tekijä loukkaantuu vakavasti rikoksen yhteydessä. Säännös oli tarkoitettu poikkeussäännökseksi ja tässä tapauksessa oli kyse tahallisesta vakavaa yleistä vaaraa aiheuttaneesta henkirikoksen yrityksestä. Käräjäoikeus katsoi, etteivät B:n teon yhteydessä saamat vammat olleet sellainen rikoslain 6 luvun 4 §:ssä tarkoitettu seuraus, joka yhdessä pitkänkään vankeusrangaistuksen kanssa johtaisi rikoksen laatuun nähden kohtuuttomaan tulokseen.

Näillä perusteilla käräjäoikeus hylkäsi syytteet C:tä vastaan ja tuomitsi A:n ja B:n kummankin rikoslain 34 luvun 1 §:n, 21 luvun 2 §:n ja 4 luvun 1 §:n nojalla tuhotyöstä ja murhan yrityksestä 9 vuoden vankeusrangaistukseen.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Jussi Heiskanen sekä lautamiehet Henrik Ahokainen, Seija Töyrylä ja Aija Malmberg.

Helsingin hovioikeuden tuomio 19.4.2002

Virallinen syyttäjä, E, A ja B hakivat muutosta.

Hovioikeus, joka toimitti asiassa pääkäsittelyn, totesi riidattomaksi käräjäoikeuden toteamin tavoin, että A oli 4.2.2001 kuljettanut B:n X:ltä Y:hyn ja että heillä oli tuolloin ollut mukanaan räjäytettäväksi tarkoitettu pommi. Pommi oli B:n sitä asentaessa kuitenkin räjähtänyt ennenaikaisesti. Riidatonta oli edelleen se, että C oli tullut A:n kotiin X:lle 3.2.2001 ennen puoltayötä ja poistunut sieltä kotipaikkakunnalleen Kotkaan ennen kuin A ja B olivat lähteneet Y:hyn.

C:n syyllisyyttä tukeva näyttö perustui lähinnä A:n ja todistaja F:n kertomuksiin. Ottaen huomioon näiden kertomusten uskottavuutta heikentävät seikat ja se, ettei B ollut kertonut C:n osallisuudesta, eivät mainitut kertomukset ja niitä välillisesti tukevat muut kertomukset riittäneet osoittamaan, että C olisi syyllistynyt syytteessä tarkoitettuihin tekoihin.

Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden tekemät johtopäätökset A:n ja B:n osallisuudesta.

Hovioikeus totesi räjähdysaineasiantuntijana kuullun poliisin kertoneen hovioikeudessa, että pommin vaarallisuus aiheutui ylipainevaikutuksesta ja räjähdyksen seurauksena sinkoilevista kappaleista. Räjähdyksestä olisi aiheutunut hengenvaaraa sekä autossa liikkeelle lähdettäessä että auton läheisyydessä oleville henkilöille. Sekä auton kuljettaja että kuljettajan vieressä istuva matkustaja olisivat saaneet räjähdyksessä surmansa. Räjähdys oli siten aiheuttanut kuoleman vaaran enemmän kuin yhdelle henkilölle. Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden johtopäätöksen siitä, että teko onnistuessaan olisi aiheuttanut vakavaa yleistä vaaraa hengelle tai terveydelle.

Räjähdyksessä läheisestä talosta ei ollut rikkoutunut yhtään ikkunaa. Mainitun todistajan mukaan sinkoutuvat osat eivät olleet aiheuttaneet konkreettista vaaraa pysäköintialueen lähellä sijaitsevan talon asukkaille. Koska tekoajankohta oli ollut aamuyö sunnuntaina, ei todistajan määrittelemällä 100 metrin varoalueella sanottuna ajankohtana ollut ollut kuin enintään muutamia ihmisiä. Räjähdys ei sen vuoksi ollut aiheuttanut vakavaa hengen tai terveyden vaaraa suurelle ihmismäärälle, vaan teko oli ollut omiaan aiheuttamaan yleistä hengen tai terveyden vaaraa. Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden johtopäätökset rikoksen lukemisesta A:n ja B:n syyksi tuhotyönä.

Valmistelun ja yrityksen välisen rajanvedon osalta hovioikeus totesi oikeuskirjallisuuden mukaan olevan ratkaisevaa, milloin valmisteluvaihe päättyy ja yritysvaihe alkaa. Toiminnan arvioiminen yrityksenä edellytti, että jo suoritetut toimet olivat aiheuttaneet konkreettista vaaraa tunnusmerkistön toteutumisesta. Jos konkreettisen vaaran syntymättä jääminen johtui satunnaisista syistä, oli riittävä vaara ollut käsillä. B:n toiminta oli keskeytynyt syystä, jota A tai B eivät olleet ottaneet etukäteen huomioon. Mitään estettä ei ollut ollut sille, etteikö B olisi saanut pommia räjähdyskuntoon. Tapahtumain kulku oli ollut ennalta arvaamaton, mikä ei poistanut rangaistusvastuuta henkirikoksen yritykseen.

Murhan kvalifiointiperusteita oli muutettu 1.9.1995 voimaan tulleella lainmuutoksella (578/1995). Aikaisempi sanonta ”yleistä vaaraa aiheuttavalla tavalla” oli muutettu muotoon ”vakavaa yleistä vaaraa aiheuttaen”. Hallituksen esityksessä (94/1993 s. 93) oli todettu, että muutokset olivat kielellisiä. Muutoksilla ei ollut tarkoitettu muuttaa tulkintakäytäntöä, vaan oli haluttu korostaa yleisen vaaran laatua vaatimalla, että tällaisen vaaran piti olla vakavaa erona vaarantamiskriminalisointien vaatimukseen yleisestä vaarasta. Murhan tunnusmerkistön täyttyminen edellytti enemmän kuin pelkkää yleistä vaaraa, kuten esimerkiksi vaaraa liikenneturvallisuudelle. Ilmaisulla ei tarkoitettu tietyn tekotavan, esimerkiksi räjähteen käyttämistä, vaan sitä, että surmaaminen aiheutti vakavaa yleistä vaaraa.

A:n ja B:n syyksi oli luettu tuhotyö, joka onnistuessaan olisi aiheuttanut vakavaa yleistä vaaraa, vaikkakaan vaara ei olisi aiheutunut suurelle ihmismäärälle. Tapon yritys oli siten tehty vakavaa yleistä vaaraa aiheuttaen.

A:n motiivi D:n surmaamiseksi oli jäänyt selvittämättä. A ei välttämättä ollut murhan yrityksen varsinainen toimeenpanija. Selvittämättä oli kuitenkin jäänyt, kuka henkilö taustalla oli. A oli rakentanut laukaisinta ja kuljettanut B:n ja pommin Y:hyn. A oli suostutellut B:n mukaansa. A oli ajanut yöaikaan noin 100 kilometrin matkan. Suunnitelmaa oli alettu toteuttaa, kunnes se oli arvaamattomasta syystä keskeytynyt. A:n toiminta osoitti hänen toimineen vakaasta harkinnasta. Lisäksi teko oli suoritettu vakavaa yleistä vaaraa aiheuttaen ja rikos oli myös tekotapa huomioon ottaen kokonaisuutena arvostellen törkeä. A oli syyllistynyt murhan yritykseen.

B:n osalta hovioikeudessa ei ollut tullut esille mitään motiivia surmata D. B:n rooli täytäntöönpanotoimen suorittajana oli ollut pikemminkin avustaja. B oli kertonut A:n ilmoittaneen hänelle pommin asentamisen syyksi auton rikkomisen. Ottaen huomioon tekotapa ja auton sijainti siten, että sillä ei ollut päässyt liikkeelle muuten kuin peruuttamalla, B:n oli tekohetkellä täytynyt ymmärtää, että pommin asentamisen seurauksena kuljettajan kuolema olisi varsin todennäköinen. Hovioikeus piti epäuskottavana B:n kertomusta siitä, ettei ajomatkan aikana olisi ollut kyse pommin asentamisesta suoritettavasta palkkiosta. Ei ollut myöskään uskottavaa, että tällaiseen toimeen ryhdyttäisiin ilman palkkiota. Vaikka B ei ollut toiminut vakaasti harkiten, oli hänen tekoaan, koska se oli tehty vakavaa yleistä vaaraa aiheuttaen, kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeänä. B oli syyllistynyt murhan yritykseen.

Seuraamusharkinnassaan hovioikeus katsoi, että B:n syyllisyys oli vähäisempi kuin A:n. Arvioidessaan rikoslain 6 luvun 4 §:n soveltamista hovioikeus lausui, että hallituksen esityksen (125/1975 s. 15 – 16) mukaan on säännöksen perusajatuksena se, että rangaistuksen oikeudenmukaisuuden arvioinnissa otetaan huomioon myös se kokonaiskärsimys, joka rikoksentekijälle muodostuu rikoksen poikkeuksellisen raskaista välittömistä vaikutuksista. Säännös on poikkeusluonteinen eivätkä sen piirin kuulu rikokseen ja rangaistukseen säännönmukaisesti liittyvät seuraamukset. B:n tapauksessa oli kyse itse teosta hänelle aiheutuneista vammoista. Lääkärinlausunnon mukaan räjähdyksestä hänelle aiheutuneet vammat olivat olleet laaja-alaiset ja hengenvaralliset. B:lle oli jouduttu suorittamaan hoitotoimenpiteitä vielä yli vuosi teon jälkeen. Ottaen huomioon B:lle rikoksesta johtuneiden seurausten vakavuus ja A:han nähden vähäisempi syyllisyys, B:lle tuomittua rangaistusta oli alennettava.

Hovioikeus pysytti muutoin käräjäoikeuden tuomion, mutta alensi B:lle tuomitun rangaistuksen 6 vuodeksi 6 kuukaudeksi vankeutta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Torsti Hyrkäs, Maija-Leena Tuukkanen ja Eero Arvo. Esittelijä Anu Juho.

MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA

Viralliselle syyttäjälle, E:lle, A:lle ja B:lle myönnettiin valituslupa.

Virallinen syyttäjä toisti valituksessaan vaatimuksensa B:n ja C:n tuomitsemisesta rangaistukseen törkeästä tuhotyöstä ja kahdesta murhan yrityksestä.

E vaati A:n, B:n ja C:n tuomitsemista rangaistukseen häneen kohdistuneesta murhan yrityksestä.

A vaati häntä vastaan ajettujen syytteiden hylkäämistä tai ainakin rangaistuksen lieventämistä.

B vaati häntä vastaan murhan yrityksestä ajetun syytteen hylkäämistä ja teon katsomista enintään tapon yritykseksi sekä ainakin rangaistuksen alentamista.

Syyttäjä vastasi A:n ja B:n valituksiin. B ja C vastasivat syyttäjän ja E:n valituksiin. A vastasi E:n valitukseen.

Suullinen käsittely

Korkein oikeus on toimittanut suullisen käsittelyn valmisteluistunnon ja suullisen käsittelyn.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU

Perustelut

1. Riidattomat tapahtumatiedot

Asiassa on riidatonta, että A on 4.2.2001 aamuyöllä kuljettanut autolla B:n noin 100 kilometrin matkan X:ltä Y:hyn. Heillä on tuolloin ollut mukanaan käräjäoikeuden tuomiossa kerrotulla tavalla rakennettu pommi. B:n asentaessa pommia asuinkerrostalon pysäköintialueella E:n omistaman ja pääasiassa D:n käytössä olleen henkilöauton alle ja yhdistäessä tällöin laukaisinta ja pommiin kuulunutta akkua sähköjohdoilla toisiinsa pommi on räjähtänyt. Räjähdyksen seurauksena B on loukkaantunut vakavasti sekä mainittu auto ja sen läheisyydessä olleet kolme muuta autoa ovat vaurioituneet.

2. Osallisuus rikoksiin

Kysymys on ensisijaisesti siitä, onko C ollut osallinen pommin räjäyttämiseen, ja millä tavoin A on tekoon osallistunut.

A on Korkeimmassa oikeudessa lausunut, että hänen syyllisyytensä on arvioitu asiassa väärin. Hänen osuutensa oli rajoittunut siihen, että hän oli C:n pyynnöstä toiminut autonkuljettajana ja kuljettanut B:n, jonka C oli komentanut asentamaan pommin D:n auton alle, X:ltä Y:hyn ja jättänyt B:n siellä asettamaan pommin auton alle. Sen jälkeen hänen olisi pitänyt tuoda B takaisin. A on edelleen katsonut, että hänen tahallisuutensa on ulottunut enintään avunantoon tuhotyöhön. C on kiistänyt osallistuneensa mitenkään rikoksiin.

Osallisuutta koskeva näyttö perustuu lähinnä A:n, B:n ja C:n sekä todistajana kuullun A:n entisen morsiamen F:n kertomuksiin. Korkeimman oikeuden suullisessa käsittelyssä asianosaisten ja todistajan kertomukset eivät ole ratkaisevilta osiltaan poikenneet siitä, mitä ilmenee alempien oikeuksien tuomioista.

Yleisenä havaintona voidaan todeta, että A on kertonut asiassa eri tavalla kuin B ja C. Kertomusten eroavuus koskee ennen kaikkea keskeisiä kysymyksiä eli sekä C:n osallisuutta tekoon että sitä, millaisilla toimilla A oli siihen osallistunut.

B:n kertomuksesta voidaan todeta, että se on esitutkinnan ensimmäisestä kuulustelusta 26.2.2001 alkaen pysynyt ratkaisevissa kohdissaan samanlaisena. Korkeimmassa oikeudessa B:n kertomus asioista oli selvästi välttelevä, mutta kertomus ei olennaisissa kohdissa muuttunut aikaisemmasta. Kertomusta rasittavat alempien oikeuksien tuomioissakin mainitut ristiriitaisuudet, mutta niitä ei voida pitää asian ratkaisemisen kannalta merkityksellisinä. B on C:n osuudesta esitutkinnassa maininnut ensin luulleensa ja myöhemmin olettaneensa C:n tuoneen pommin. B ei ollut nähnyt, kuka pommin oli tuonut. Korkeimmassa oikeudessa B kertoi lausuman siitä, että C olisi tuonut pommin, olleen hänen sen hetkinen mielipiteensä. B kertoi Korkeimmassa oikeudessa, ettei hänellä ollut mitään syytä pelätä C:tä. Kokonaisuudessaan B:n varsin johdonmukaisesta ja yksityiskohtaisesta kertomuksesta on pääteltävissä, ettei C olisi ollut millään tavalla osallinen rikoksiin, kun taas A olisi ollut se henkilö, joka oli pyytänyt B:n mukaansa ja neuvonut hänelle, miten pommi tuli asettaa.

A on esitutkinnassa ensimmäisen kerran vasta 5.5.2001 kertonut, että C oli ollut osallinen asiaan. Todistelusta ilmenee, että hän on jo 17.2.2001 kertonut asian tutkijalle omasta sekä B:n ja C:n osallisuudesta tekoon samalla tavoin kuin sitten 5.5.2001 esitutkinnassa ja sen jälkeen. Korkeimmassa oikeudessa A on kertonut halunneensa vielä 17.2.2001 miettimisaikaa siihen, ottaako hän kaikki syyt niskoilleen vaiko ei. A on kertonut alkaneensa pelätä C:tä, koska tämä oli alkanut käyttäytyä arvaamattomasti ryhtyessään käyttämään huumeita ja leikkimään aseilla. A oli pelännyt D:tä ja myös C:tä siitä, mitä tämä tulisi tekemään. A oli lopulta halunnut kertoa C:n osuudesta, jotta D saisi tietää totuuden asiasta.

Myös todistajana kuultu F on vasta 4.5.2001 esitutkinnassa ensimmäisen kerran kertonut C:n osuudesta asiaan. F on kuitenkin jo ensimmäisen 9.2.2001 toimitetun esitutkintakuulustelun jälkeen 10.2.2001 kertonut tuntemalleen todistajana kuullulle poliisille käsityksensä asiasta. Todistajan mukaan F oli vaikuttanut tuolloin hätääntyneeltä. F:n käyttäytymisestä ja hänen todistajankertomuksestaan Korkeimmassa oikeudessa voidaan epäilyksittä päätyä siihen, että F pelkäsi vakavasti C:tä. Pelkotilansa K on kertonut johtuvan siitä, että hän tunsi C:n vaarallisena miehenä, ja siitä, että tämä oli ottanut lukuisia kertoja yhteyttä F:ään räjähdyksen jälkeen. Yhteydenottojen tarkoitus on F:n mielestä ollut vain se, ettei hän puhuisi asiasta. Toisaalta F:n mukaan C ei ollut koskaan käyttäytynyt häntä kohtaan väkivaltaisesti.

Asiassa on erityisesti syyttäjä korostanut sitä, että sekä A että todistaja F olivat jo varhaisessa vaiheessa kertoneet poliisille myös C:stä, sekä sitä, että nämä pelkäsivät C:tä. Korkein oikeus toteaa tämän johdosta, että A ja F ovat, paitsi jo aikanaan esitutkinnassa, erityisesti kaikissa oikeusasteissa toimitetuissa suullisissa kuulusteluissa voineet vapaasti kertoa asioista. Kysymys onkin näin ollen A:n ja todistaja F:n sekä myös B:n ja C:n kertomusten uskottavuuden arvioimisesta, jonka ensisijaisena perustana ovat nimenomaan oikeudessa annetut kertomukset.

B on, niin kuin jo edellä on todettu, kertonut asiasta ratkaisevissa kohdin varsin johdonmukaisesti ja yksityiskohtaisesti. Vastoin A:n väitettä voidaan Korkeimmassa oikeudessa esitetyn suullisen todistelun perusteella päätyä siihen, että B:n suhde on ollut läheisempi A:han kuin C:hen. B:n kertomuksen perusteella voidaan päätellä, että A:lla on ollut häneen merkittävä vaikutusvalta. Asiassa ei ole ilmennyt merkityksellistä syytä sen tueksi, että B olisi kertonut perättömästi yhtäältä omista tekemisistään ja toisaalta A:n sekä C:n tekemisistä. A:n kertomuksen uskottavuutta rasittavat taas ne epäjohdonmukaisuudet ja ristiriitaisuudet, jotka on mainittu jo alempien oikeuksien tuomioissa. Nämä epäjohdonmukaisuudet ja ristiriitaisuudet myös verrattuna muiden kertomuksiin liittyvät sekä räjähdystä edeltäneisiin että sen jälkeisiin tapahtumiin. F:n todistajankertomus viittaa siihen, että myös C olisi ollut A:n väittämällä tavalla osallinen tekoihin. Todistaja F:n kertomusta arvioitaessa on kuitenkin merkitystä sillä, että hän on tapahtuma-aikana asunut ja ollut kihloissa A:n kanssa. Arvioidessaan todistaja F:n kertomusta Korkein oikeus lähtee siitä, ettei hän ole tietoisesti kertonut asioista totuudesta poikkeavasti, mutta koska F:n tietämys asioista on perustunut pääosin hänen A:lta saamiinsa tietoihin ja hänen niistä sekä noihin tietoihin yhdistämistään havainnoista tekemiin päätelmiin, on hän saattanut päätyä virheellisiin johtopäätöksiin.

Koska edellä mainituista syistä ei voida pelkästään A:n esittämän väitteen ja sitä tukevan F:n todistajankertomuksen perusteella katsoa näytetyksi, että myös C olisi ollut osallinen pommin räjäyttämiseen, on huomiota kiinnitettävä siihen, onko asiassa esitetyssä muussa todistelussa ilmennyt sellaisia yksittäisiä seikkoja, joiden voidaan katsoa liittävän C:n tekoihin. Asiassa on esitetty selvitystä tapahtumista ennen räjähdystä ja sen jälkeen sekä mahdollisista motiiveista tekoihin.

A ja todistaja F ovat kertoneet, että C oli 22.1.2001 ostanut Kouvolassa lelun, jonka kaukosäädintä C oli sitten purkanut A:n ja F:n asunnon keittiössä. Kuten hovioikeuskin on todennut, voidaan sanotuista kertomuksista ja kirjallisista todisteista päätellä, että C on ollut sanottuna aikana Kouvolassa ja voinut tehdä leluostoksen.

A:n mukaan C oli ostanut lelun saadakseen siitä kaukosäätimen pommia varten. A on kertonut hakeneensa C:n pyynnöstä edellä mainitulta samalta pysäköintialueelta D:n auton alta kaukosäätimellä räjäytettävän pommin ensin 23.1.2001 noin kello 7 – 8 ja toisen kerran 25.1.2001 noin kello 11. A ei ole tiennyt, milloin pommi kummallakin kerralla oli asetettu auton alle. A:n noutaessa pommia C oli ollut autossa muutaman metrin päässä. A:n oli pitänyt noutaa pommi auton alta sen vuoksi, että E oli tuntenut C:n mutta ei häntä. Jälkimmäisellä kerralla pommi oli A:n mukaan unohtunut Y:ssä hänen autoonsa, ja hän oli vienyt pommin asuinrakennuksensa pesuhuoneeseen. Todistaja F on puolestaan kertonut nähneensä pesuhuoneessa kolmiomuotoisen paketin, jonka hän oli päätellyt olevan pommi. F on kertonut, että A oli hänelle maininnut pommin noutamisesta. F:n mielestä B oli maininnut hänelle, että C oli tuonut pommin sinne. A:n ja todistaja F:n kertomuksista voidaan päätellä, että he ovat tarkoittaneet samaa pommia. Kertomukset ovat kuitenkin olleet ristiriitaiset. C on kiistänyt kokonaan mainitun tapahtumainkulun. Korkein oikeus katsookin hovioikeuden tavoin, että A:n kertomus pommin hakemisesta on epäuskottava, eikä se ainakaan ole riittävä näyttö siitä, että nimenomaan C olisi ollut osallinen pommin asentamiseen D:n auton alle.

A on kertonut tavanneensa C:n 3.2.2001 iltapäivällä X:n x-huoltoasemalla, jossa C olisi pyytänyt A:ta viemään pommin D:n auton alle Y:hyn. C on kiistänyt tämän tapaamisen, eivätkä todistaja F:n ja B:n kertomukset sanotun päivän tapahtumista tue A:n kertomusta.

Riidatonta sen sijaan on, että C on saapunut 3.2.2001 hieman ennen puolta yötä A:n asuintalolle ja poistunut sieltä yöllä Kotkaan ennen kuin A ja B ovat lähteneet Y:hyn. A on kertonut pommiin liittyvistä tapahtumista samalla tavoin kuin käräjäoikeuden tuomioon on kirjattu. Sitä vastoin B on kertonut, että A oli jo ennen C:n tuloa rakentanut pommin sytytintä keittiön pöydällä tinaamalla johtoja yhteen ja liimaamalla johtoja tulitikkuaskiin. B oli johdoista kiinni pitämällä auttanut A:ta tässä työssä. B ei ollut nähnyt C:n olevan tekemisissä pommin kanssa. B:n mukaan A oli vasta C:n lähdettyä pyytänyt häntä mukaansa Y:hyn. Todistaja F on kertonut kuulleensa talon makuuhuoneeseen, jonne hänet oli käsketty, miesten keskustelevan keittiössä, ja kuulleensa myös puhuttavan hänelle vieraista katujen nimistä. Tämän havainnon merkitys jää kuitenkin vähäiseksi. Sekä todistaja F että A ovat kertoneet C:lle tulleesta puhelinsoitosta, mutta kertomuksissa on ristiriitaisuutta. A:n mukaan soittaja olisi ollut C:n tyttöystävä G ja että puhelinsoiton johdosta C ei ollut voinut lähteä kuljettamaan B:tä Y:hyn, koska hän oli joutunut lähtemään Kotkaan noutamaan G:tä tämän työpaikalta. C ja G ovat kiistäneet G:n soittaneen kyseisenä aikana C:lle. Hovioikeuden tuomiossa mainitut teletunnistetiedot eivät myöskään tue sitä, että A:n väittämä puhelinsoitto olisi tapahtunut.

A on kertonut käyneensä räjähdyksen jälkeen varhain aamulla 4.2.2001 tapaamassa C:tä, jolloin G oli avannut asunnon oven. A:n mukaan hän oli C:n kanssa keskustellut räjähdyksestä ja siitä, miten asiaan tuli jatkossa suhtautua. Sekä G että C ovat kiistäneet A:n käynnin.

Korkeimmassa oikeudessa on vielä tullut A:n ja todistaja F:n kertomana esiin räjähdyksen jälkeinen tapahtuma, jolloin C oli ollut A:n ja F:n luona lähdössä tapaamaan D:tä. C:llä oli kertomusten mukaan tällöin ollut mukanaan nahkatakkinsa taskussa Beretta-merkkinen pistooli.

Edellä mainitut ja myös muut alempien oikeuksien tuomioissa mainitut seikat, joiden voidaan katsoa viittaavan C:n osallisuuteen, perustuvat ratkaisevasti A:n kertomukseen. A:n kertomus on edellä todetulla tavalla osoittautunut useassa yksityiskohdassa epäuskottavaksi. Arvioidessaan kokonaisuudessaan A:n kertomuksen uskottavuutta Korkein oikeus toteaa, ettei Korkeimmassa oikeudessa toimitetussa suullisessa käsittelyssä ole ilmennyt seikkoja, joiden johdosta asiassa tältä osin tulisi päätyä toiseen lopputulokseen kuin mihin alemmat oikeudet ovat päätyneet. Asiassa on siten vahvoja perusteita epäillä A:n kertomuksen uskottavuutta. Muu C:n osallisuuteen viittaava todistelu on jäänyt asiassa varsin vähäiseksi. C:n osallisuutta tukevina seikkoina voitaisiin pitää lelun kaukosäätimen purkamista, mikä viittaisi C:n yhteyteen A:n kertomaan kaukosäätimellä toimineeseen pommiin, ja vierailua räjähdystä edeltäneenä iltayönä A:n luona samoin kuin sitä, että C oli todennäköisesti tiennyt D:n lähtevän varhain aamulla 4.2.2001 asunnostaan Mikkeliin.

Syy pommin asettamiseen on jäänyt myös Korkeimman oikeuden suullisessa käsittelyssä epäselväksi. D:n kertomuksesta ilmenee, että teon taustalla voi olla toimeksiantaja, joka saattaisi olla C. Teon motiivia koskevien arveluiden tueksi ei ole kuitenkaan esitetty uskottavaa selvitystä.

Mainituilla perusteilla, ja ottaen erityisesti A:n kertomukseen nähden vastapainona huomioon B:n kertomuksen, myös Korkein oikeus katsoo, etteivät C:n syyllisyyden tueksi esitetyt seikat kokonaisuudessaan ole niin vakuuttavia, että niiden perusteella voitaisiin katsoa C:n osallisuus rikoksiin näytetyksi.

A ja B:n osallisuuden osalta Korkein oikeus tekee samat johtopäätökset kuin alemmat oikeudet. Asiassa on B:n kertomuksen ja todistaja F:n keittiön pöydällä olevista tulitikuista ja revityistä tulitikkuaskeista tekemän havainnon perusteella selvitetty, että A on rakentanut pommin laukaisimen illalla 3.2.2001 ja että B on avustanut laukaisimen rakentamisessa sekä asettanut pommin auton alle A:n ohjeiden perusteella. A:n osallisuutta tekoon voidaan pitää alusta alkaen teon toteuttamiseen nähden niin määrätietoisena ja merkityksellisenä, että häntä ei voida katsoa ainoastaan avunantajaksi rikoksiin. B:n on puolestaan täytynyt ymmärtää pommin räjähtävän, kun autolla lähdettäisiin liikkeelle.

3. Tuhotyö vai törkeä tuhotyö

Rikoslain 34 luvun 1 §:n 2 kohdan nojalla tuhotyöstä tuomitaan se, joka räjäyttää jotakin siten, että teko on omiaan aiheuttamaan yleistä hengen tai terveyden vaaraa taikka että siitä on yleistä erittäin huomattavaa taloudellisen vahingon vaaraa. Luvun 3 §:n 1 kohdan mukaan, jos tuhotyö tehdään aiheuttaen suurelle ihmismäärälle vakavaa hengen tai terveyden vaaraa, ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä tuhotyöstä.

Niin kuin rikoslain 34 luvun 1 §:ää koskevissa esitöissäkin todetaan (HE 94/1993 s. 119), vaaraa voidaan pitää yleisenä silloin, kun vaara uhkaa määrältään tai muilta ominaisuuksiltaan määrittelemätöntä ennalta rajoittamatonta ihmisjoukkoa. Vaaran ollessa yleinen ei voida etukäteen tietää, keiden henki tai terveys on uhattuna tai muuten vaaralle alttiina. Arvioitaessa räjäytyksen aiheuttaman vaaran yleisyyttä voidaan katsoa olevan tyypillistä, että teko uhkaa sitä ihmisryhmää, joka sattuu räjähdyksen aikana olemaan sen vaikutusalueella. Luvun 3 §:ssä tarkoitetun vakavan yleisen vaaran tulee puolestaan olla konkreettinen. Suuren ihmismäärän tulee todella olla vaarallisen teon mahdollisten vaikutusten piirissä. Ilmaisun suuri ihmismäärä voidaan katsoa tarkoittavan jo sanamuotonsakin mukaan ja verrattuna myös 1 §:n mukaiseen yleistä vaaraa koskevaan edellytykseen vähintään kymmeniä henkilöitä, joihin teon konkreettisen vaaran tulee siis kohdistua. Vaaran vakavuus edellyttää puolestaan sekä vahinkojen suurta todennäköisyyttä että mahdollisten vahinkojen vakavuutta.

Todistajana kuullun räjähdysaineasiantuntijan kertomuksesta on ilmennyt, että pommin vaarallisuus aiheutuu yhtäältä ylipainevaikutuksesta ja toisaalta räjähdyksen seurauksena sinkoilevista kappaleista. Alue, jolla välitön vakavan loukkaantumisen tai kuoleman vaara on ollut olemassa, on ollut suojaavista esteistä riippuen säteeltään noin 20 metriä, ja varoalue on tällaisessa tapauksessa noin 100 metriä. Todistajan kertomuksesta on ilmennyt edelleen, että sekä auton kuljettaja että kuljettajan vieressä istunut matkustaja olisivat saaneet surmansa räjähdyksessä.

Tämän vuoksi Korkein oikeus katsoo, että teko on ollut omiaan aiheuttamaan yleistä hengen tai terveyden vaaraa. Niin kuin hovioikeuden tuomiossa on todettu, räjähdyksen vaikutuksesta ei läheisestä asuintalosta ollut rikkoutunut ikkunoita, eivätkä sinkoilleet esineet olleet aiheuttaneet konkreettista vaaraa talon asukkaille. Varhaisena tekoajankohtana aamuyöllä sunnuntaina ei räjähdyksestä aiheutuneella vaaravyöhykkeellä ole ollut kuin enintään muutama ihminen. Näin ollen räjähdyksen ei voida katsoa aiheuttaneen vakavaa hengen tai terveyden vaaraa suurelle ihmismäärälle.

Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo alempien oikeuksien tavoin, että A ja B eivät ole teollaan syyllistyneet törkeään tuhotyöhön, vaan heidän syykseen jää tuhotyö.

4. Tappamisen yritys vai valmistelu

B on valituksessaan katsonut, että hänen menettelynsä on jäänyt rankaisemattoman valmistelun tasolle, koskei pelkästä pommin asettamisesta auton alle vielä ollut aiheutunut yrityksen edellyttämää konkreettista välitöntä vaaraa autossa olevalle henkilölle, vaikka autoa olisi peruutettukin. Tällaisen vaaran syntyminen olisi edellyttänyt pommin virittämistä eli johtojen kiinnittämistä yhteen ja laukaisimena toimineen tulitikkulaatikon asettamista auton renkaan alle. Kumpaakaan näistä teoista B ei ollut ehtinyt tehdä. B on edelleen kertonut, että A oli ilmoittanut hänelle pommin asentamisen tarkoitukseksi auton rikkomisen.

Ottaen huomioon pommin sisältämän räjähdysaineen suuri määrä, mikä B:nkin on pommia käsitellessään täytynyt havaita, ja tarkoitettu pommin asettamistapa auton alle räjähdyksen aikaansaamiseksi, on sekä A:n että B:n täytynyt tekohetkellä ymmärtää, että pommin räjähtämisen seurauksena auton kuljettaja varsin todennäköisesti kuolisi.

Rikoksen etenemisen yritysasteelle voidaan katsoa edellyttävän yhtäältä, että rikoksen tekeminen on aloitettu siten, että se olisi välittömästi johtamassa rikoksen täyttymiseen, ja toisaalta, että jo tehdyillä toimilla on aiheutettu huomioon otettava vaara rikoksen täyttymisestä. Rangaistavan yrityksen voidaan katsoa olevan kysymyksessä myös silloin, kun teosta ei ole jälkikäteen arvioituna aiheutunut sanotunlaista vaaraa rikoksen täyttymisestä, mutta vaara on vältetty vain satunnaisista syistä.

B on asettanut pommin sisältäneen pussin auton alle. Hänen tarkoituksenaan on ollut toimia A:n antamien ohjeiden mukaan siten, että pommi tulee auton alle kuljettajan puoleisen istuimen kohdalle ja laukaisin auton etupyörän alle. B ei ole ehtinyt aloittaa varsinaista pommin asentamista, joten laukaisin ei ole vielä ollut yhteydessä sytyttimeen ja räjähdysaineena käytettyyn dynamiittiin, kun pommi on räjähtänyt johtojen kosketettua toisiaan. Pommin asentamisesta suunnitellulla tavalla olisi kuitenkin aiheutunut välittömästi vaara pommin räjähtämisestä autoa peruutettaessa. Kerrotulla menettelyllään B on aloittanut rikoksen täytäntöönpanotoimen, eikä estettä ole ollut sille, etteikö hän olisi saanut asennettua pommia räjähdysvalmiiksi. Korkein oikeus katsoo hovioikeuden tavoin, ettei se että B:n toiminta on keskeytynyt ennalta-arvaamattomaan pommin räjähtämiseen, poista A:n ja B:n syyllisyyttä henkirikoksen yritykseen.

5. Voidaanko A:n ja B:n syyksi lukea kaksi tappamisen yritystä

Asiassa on vaadittu, että A ja B tuomitaan rangaistukseen myös E:hen kohdistuneesta murhan yrityksestä.

A:n ja B:n ei ole väitetty tarkoittaneen tappaa E:tä. Asiassa on myös jäänyt näyttämättä, että A:n tai B:n tiedossa olisi ollut tai että heidän olisi täytynyt pitää varsin todennäköisenä sitä, että myös E olisi ollut autossa lähdettäessä sillä liikkeelle. B:n ei ole näytetty edes tienneen E:stä.

Tämän vuoksi ja koska pelkästään sillä perusteella, että E olisi voinut olla D:n mukana autossa lähdettäessä sillä liikkeelle, ei voida katsoa A:n ja B:n tahallaan yrittäneen tappaa myös E:n, ei heidän syykseen voida lukea yritystä tappaa E. Heidän syykseen luetaan yritys tappaa D.

6. Murhan vai tapon yritys

Rikoslain 21 luvun 2 §:n mukaan rikoksentekijä on tuomittava murhasta muun muassa silloin, jos tappo tehdään vakaasti harkiten tai vakavaa yleistä vaaraa aiheuttaen ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

A:n ja B:n syyksi luettu pommin räjäyttäminen asuinkerrostalon pysäköintialueella olisi onnistuessaan epäilyksittä aiheuttanut tekotapansa ja -paikkansa sekä suunnitellun tekoajankohdan johdosta vakavaa hengen ja terveyden vaaraa monille ihmisille. Tapon yritys on siten tehty vakavaa yleistä vaaraa aiheuttaen.

Niin kuin edellä on lausuttu, A:n motiivi tekoon on jäänyt selvittämättä. A:n toiminta – laukaisimen rakentaminen, B:n ja pommin kuljettaminen yöllä autolla X:ltä Y:hyn sekä B:n neuvominen pommin saattamiseksi räjähdysvalmiiksi etukäteen aiotulla tavalla – osoittaa kuitenkin suunnitelmallisuutta ja määrätietoista pyrkimystä suunnitellun teon toteuttamiseksi. Tämän vuoksi Korkein oikeus katsoo A:n toimineen vakaasti harkiten.

B:n osalta ei ole ilmennyt mitään motiivia tekoon. Korkein oikeus katsoo, kuten hovioikeuskin, että B:n asema rikosta tehtäessä on ollut täyttää A:n antama tehtävä. Kuten edellä on lausuttu, B:n on kuitenkin täytynyt ymmärtää, että pommin asentamisen seurauksena auton kuljettajan kuolema tulisi olemaan hänen tekonsa varsin todennäköinen seuraus. B on myös käräjäoikeudessa tunnustanut ymmärtäneensä saavansa pommin asentamisesta jotakin taloudellista hyötyä. Vaikka B on sittemmin ilmaissut palkkion osalta toisenlaisiakin ajatuksia ja on Korkeimmassa oikeudessa ilmoittanut, että hän olisi asentanut pommin A:n kehotuksesta joka tapauksessa ja ettei mahdollisella palkkiolla ollut ollut hänelle merkitystä, voidaan teon vakavuus huomioon ottaen pitää ilmeisenä, että ajomatkallakin esille tulleella palkkiomahdollisuudella on ollut vaikutusta tekoon ryhtymiseen. Huolimatta siitä, että palkkiomahdollisuus houkuttimena viittaa myös vakaaseen harkintaan, ei mainittujen seikkojen ja myös B:stä suullisessa käsittelyssä saadun näkemyksen perusteella voida kuitenkaan päätellä, että B olisi tehnyt tekonsa vakaasti harkiten.

Silloin kun tappamista yritetään räjäyttämällä pommi niin, että räjähdys suunnitellulla tavalla toteutuessaan aiheuttaisi vakavaa yleistä vaaraa, ovat käsillä lähtökohtaisesti niin erityisen raskauttavat olosuhteet, että vain poikkeustapauksessa voidaan teon kokonaisarvostelun katsoa johtavan siihen, että tekoa pidettäisiin lievempänä kuin murhan yrityksenä. Tällaisia poikkeuksellisia seikkoja ei A:n eikä myöskään B:n kohdalla ole ilmennyt. Kummankin syyksi luetaan siten murhan yritys.

7. Rangaistusseuraamukset

Valitusten johdosta kysymys on siitä, onko A:lle tuomittua yhdeksän vuoden vankeusrangaistusta alennettava ja onko B:lle tuomittua kuuden vuoden kuuden kuukauden vankeusrangaistusta korotettava tai alennettava.

Asiassa on myös kysymys rikoslain 6 luvun rangaistuksen mittaamisperusteiden osalta siitä, voidaanko rangaistusta mitattaessa ottaa huomioon B:n osalta luvun 4 §:ssä tarkoitettu rangaistusta alentava peruste sekä hänen ja A:n osalta luvun 3 §:n 3 kohdassa tarkoitettu lieventämisperuste.

Rikoslain 6 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta mitattaessa on otettava huomioon kaikki asiaan vaikuttavat rangaistusta koventavat ja lieventävät perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen sekä rikoksesta ilmenevään tekijän syyllisyyteen. Luvun 3 §:n 3 kohdan mukaan rangaistuksen lieventämisperusteena on tekijän oma-aloitteinen pyrkimys estää tai poistaa rikoksensa vaikutuksia taikka edistää rikoksensa selvittämistä. Luvun 4 §:n mukaan jos tekijälle on rikoksesta johtunut tai hänelle tuomiosta aiheutuu muu seuraus, joka yhdessä luvussa mainittuja perusteita soveltaen määrättävän rangaistuksen kanssa johtaisi rikoksen laatuun nähden kohtuuttomaan tulokseen, tällainen seikka on rangaistusta mitattaessa otettava kohtuuden mukaan huomioon.

A ei ole esittänyt perusteita rikoslain 6 luvun 3 §:n 3 kohdan lieventämisperusteen soveltamiseen.

B:n osalta voidaan todeta, että hän on osaltaan pyrkinyt jo esitutkinnassa selvittämään asiaa. Todistajana kuullun tutkinnanjohtajan mukaan B:n kertomus on ollut itse räjähdyksen selvittämisen kannalta merkittävä. Kysymys on kuitenkin ollut tilanteesta, jossa B:n osallisuus tekoon on ollut jo alusta alkaen selvillä, jolloin hän on joutunutkin kohdaltaan selvittämään asiaa. Hänen ei voida katsoa näissä olosuhteissa oma-aloitteisesti pyrkineen edistämään rikoksensa selvittämistä sillä tavoin kuin mainitussa rikoslain 6 luvun 3 §:n 3 kohdassa tarkoitetaan.

Rikoslain 6 luvun 4 §:n soveltamisen perusajatus on, että rangaistuksen oikeudenmukaisuuden arvioinnissa otetaan huomioon myös se kokonaiskärsimys, joka rikoksentekijälle muodostuu rikoksen poikkeuksellisen raskaista välittömistä vaikutuksista ja rikoksen johdosta määrättävistä muistakin seuraamuksista kuin varsinaisesta rangaistuksesta. Säännös on poikkeusluonteinen, eivätkä sen piiriin kuulu rikokseen ja rangaistukseen säännönmukaisesti liittyvät seuraamukset. Näitä näkökohtia on painotettu myös säännökseen johtaneissa esitöissä (HE 125/1975 II vp. s. 8 ja 15 – 16). Korkein oikeus katsoo pommin räjäyttämällä tehdyn tuhotyön ja murhan yrityksen olevan rikoksina niin vakavia, että rikosten laatuun nähden lainkohdassa tarkoitettua rikoksesta tekijälle aiheutunutta muuta haitallista seuraamusta ei lähtökohtaisesti tule rangaistusta mitattaessa ottaa huomioon. Tässä tapauksessa on kysymys B:lle itse teosta aiheutuneista vakavista vammoista. Esitetyn selvityksen mukaan räjähdyksestä aiheutuneet B:n vammat ovat olleet laaja-alaiset ja hengenvaaralliset ja osa vammoista jää pysyviksi. B:ltä on jouduttu poistamaan perna ja osa toisesta keuhkosta, hän on menettänyt kuulonsa toisesta korvasta ja hänen toinen kätensä on jäänyt lähes toimintakyvyttömäksi.

B:lle teosta aiheutuneiden vammojen poikkeuksellinen vakavuus huomioon ottaen Korkein oikeus päätyy hovioikeuden tavoin siihen, että hänen loukkaantumisensa voidaan ottaa kohtuuden mukaan huomioon rangaistusta mitattaessa.

A:n ja B:n syyksi luettu vakavaa yleistä vaaraa aiheuttanut rikollinen menettely on vaarallisuutensa ja vahingollisuutensa johdosta erittäin moitittavaa. Korkein oikeus katsoo, ettei A:n osalta ole aihetta poiketa siitä rangaistuksen mittaamisesta, mihin alemmat oikeudet ovat päätyneet. B:n osalta Korkein oikeus ottaa hovioikeuden tavoin huomioon hänen A:han nähden vähäisemmän syyllisyytensä ja rikoslain 6 luvun 4 §:n nojalla hänelle rikosten johdosta aiheutuneet poikkeuksellisen vakavat seuraukset ja päätyy rangaistuksen mittaamisessa hänenkin osaltaan samaan lopputulokseen kuin hovioikeus.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Anja Tulenheimo-Takki, Gustaf Möller, Eeva Vuori, Kari Kitunen ja Mikko Könkkölä. Esittelijä Markku Vuorela.