KKO:2003:58

Väärennys

A oli valmistanut älykortteja tallentamalla piirilevylle kiinnitettyyn mikropiiriin X Oy:n satelliittiteitse välittämien suojattujen televisiolähetysten katselemiseen tarvittavat tiedot. Älykorttia, jonka tarkoitus oli purkaa salaus vastaanottolaitteen vastaanottamasta lähetyksestä, ei voitu pitää sellaisena rikoslain 33 luvun 6 §:ssä tarkoitettuna todistuskappaleena, jota käytetään tai voidaan käyttää oikeudellisesti merkityksellisenä todisteena, joten syyte väärennyksestä hylättiin.

RL 33 luku 1 §
RL 33 luku 6 §

ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA

Syyte Oulun käräjäoikeudessa

Virallinen syyttäjä vaati A:lle rangaistusta muun ohella törkeästä väärennyksestä sillä perusteella, että A oli valmistanut 1996 – 17.11.1997 Oulussa 100 – 150 kappaletta vääriä todistuskappaleita (automaattiseen tietojenkäsittelyyn soveltuva tallenne) käytettäväksi harhauttavina todisteina. A oli automaattista tietojenkäsittelyä hyväksi käyttäen valmistanut ilman X Oy:n lupaa niin sanottuja älykortteja tallentamalla piirilevylle kiinnitettyyn mikropiiriin mainitun yhtiön välittämien maksullisten satelliittitelevisiolähetysten katselemiseen tarvittavat tiedot, muun muassa ohjelmantarjoajan identiteetin (PPID), katseluoikeustiedot ja salauksenpurkuohjelman. Ohjelmantarjoajan yksilöllinen identiteetti osoitti muun muassa älykortin alkuperän. Katseluoikeustietojen tarkoituksena oli osoittaa, että televisiolähetysten vastaanottaja oli oikeutettu katselemaan X Oy:n välittämiä televisiolähetyksiä eli että katselija oli tehnyt ohjelmapalvelusopimuksen X Oy:n kanssa ja suorittanut sopimuksenmukaiset katselumaksut. Salauksenpurkuohjelma muutti salattuna lähetettävän televisiokuvan katselukelpoiseksi.

Väärennys oli törkeä, koska väärentämiseen oli käytetty väärennysrikosten tekemistä varten hankittua ja valmistettua atk-laitteistoa ja sitä oli toiminnan laajuus ja ammattimaisuus huomioon ottaen pidettävä myös kokonaisuutena törkeänä.

X Oy yhtyi syytteeseen.

A kiisti syytteen. A tunnusti menetelleensä syytteessä mainitulla tavalla, mutta katsoi, että menettely ei täyttänyt syytteessä tarkoitetun rikoksen tunnusmerkistöä.

Käräjäoikeuden tuomio 31.1.2000

Käräjäoikeus lausui, että A oli internetistä hankkimiensa ja vapaasti saatavilla olevien tietojen perusteella ohjelmoinut ostamiensa älykorttien mikropiireihin asianomistajan luvatta sellaisen sisällön, että näin valmistettuja kortteja saattoi käyttää asianomistajan maksullisten ja suojattujen satelliittiteitse lähettämien televisiolähetysten seuraamiseen katselumaksua asianomistajalle maksamatta. A oli markkinoinut ja myynyt tekemiään piraattikortteja ja tarvittaessa päivittänyt niitä eri maksua vastaan, kun asianomistaja oli muuttanut suojauskoodia.

Satelliittilähetysten vastaanottamiseen tarvittiin normaalisti satelliittiantenni, dekooderi ja televisiovastaanotin. Dekooderi muunsi satelliittiantenniin tulevan signaalin katsottavaksi televisiokuvaksi. Jos lähettäjä oli suojannut lähetyksensä muuttamalla signaalin kuvajuovien järjestystä, näkyi lähetys epäselvänä eli katsomiskelvottomana.

Tässä tapauksessa asianomistajayhtiö oli suojannut lähetyksensä ja myynyt erikseen suojausohjelman poistokoodit asiakkaalle, joka oli tehnyt yhtiön kanssa tilaussopimuksen ja maksoi lähetyksen katselemisesta sovitun hinnan. Suojatun lähetyksen voi muuntaa normaaliksi televisiokuvaksi asianomistajan antamalla ja dekooderiin pantavalla älykortilla. Se toimi, kunnes asianomistaja muutti suojauskoodin. Muutettuaan koodinsa asianomistaja toimitti maksavalle asiakkaalle uuden koodin joko uudella kortilla tai päivittämällä vanhan kortin uudelleen. Jos vanha kortti oli niin sanottu itsestään päivittyvä kortti, sen voi päivittää radiosignaalilla ilman, että päivittäjän tarvitsi saada päivitettävä kortti fyysisesti haltuunsa.

Käräjäoikeus lausui, että kysymyksessä olevat A:n erikseen edellä kerrotulla tavalla valmistamat älykortit olivat vääriä, koska ne antoivat erehdyttävän kuvan alkuperästään ja siitä, että kortin katseluoikeustiedot olisivat asianomistajan hyväksymät. Erehdyttävän kuvan kortti antoi tekniselle järjestelmälle, jonka asianomistaja oli rakentanut voidakseen periä maksun lähettämiensä ohjelmien katsojilta. Nämä älykortit olivat rikoslain 33 luvun 6 §:ssä tarkoitettuja automaattiseen tietojenkäsittelyyn soveltuvia tallenteita, joita voitiin käyttää merkityksellisinä todisteina oikeudesta katsella maksullista radiolähetystä. Ne sisälsivät myös tiedon merkityksellisistä tosiasioista kuten edellä mainituista tallenteen alkuperätiedosta ja katseluoikeustiedosta. Vääriä älykortteja voitiin myös käyttää edellä kerrottua suojattua järjestelmää harhauttamaan. Harhautuminen ei aiheutunut siitä, että asianomistaja olisi lähettänyt erehdyksessä lähetyksensä väärälle henkilölle, kun lähetys sinänsä tapahtui olipa vastaanottoon asianomistajan lupaa tai ei, vaan siitä, että asianomistaja ei osannut laittoman suojauksen purun onnistuttua periä palvelustaan hintaa.

Sillä seikalla, että A ei ollut itse suunnitellut suojauksenpurkulaitteen ohjelmaa, ei ollut rikoksen tekemisen kannalta ratkaisevaa merkitystä, koska A oli, vaikkakin ehkä ymmärtämättä purkuohjelman sisältöä syvällisesti, kuitenkin sellaisen valmistanut ymmärtäen, että internetistä kopioitu ohjelma purki lähetyksen suojauksen.

Käräjäoikeuden mukaan sillä seikalla, että käräjäoikeuden edellä vääräksi määrittelemä A:n tekemä älykortti ei ollut ulkonäöltään tai tekniseltä sisällöltään täysin asianomistajan oman älykortin kaltainen, ei ollut merkitystä, koska väärä kortti kykeni osaltaan poistamaan teknisen suojauksen, kuten sen valmistajan tarkoitus oli ollutkin. Myöskään sillä seikalla, että väärien älykorttien ostajia ei ollut harhautettu väittämällä väärää älykorttia oikeaksi, ei ollut merkitystä, koska syytteessä oli kyse nimenomaan asianomistajan tietoisuudesta. Liioin ei väärennyksen tunnusmerkistön kannalta ollut merkitystä sillä seikalla, että älykortti ei ollut tulostettavissa selväkieliseksi, koska kysymyksessä oli nimenomaan atk-tallenne.

Käräjäoikeus katsoi A:n tienneen rikkovansa lakia valmistaessaan piraattiälykortteja. Sillä seikalla, että A ei ehkä ollut mieltänyt syyllistyvänsä väärennykseen vääriä älykortteja valmistaessaan, ei käräjäoikeuden mielestä ollut merkitystä, koska pääsäännön mukaan henkilö kantoi riskin siitä, ettei tuntenut rangaistussäännöksen sisältöä, ja toisaalta A oli toiminut saadakseen taloudellista hyötyä ja tiennyt saavansa sitä toisen kustannuksella rikoksella. Soveltamiserehdyksen olemassaolon mahdollisuuteen viittasi sinänsä se, että Telehallintokeskus ei ollut tiedotteessaan kesällä 1996 ilmoittanut piraattiälykortin valmistamisen voivan olla väärennys.

Väärien älykorttien tekemiseen oli käytetty tavallisia tietokoneita ja niihin liittyviä tavanomaisia tarvikkeita, joita pääosin käytettiin laillisiin tarkoituksiin. Käräjäoikeus katsoi, että laitteet olivat lähinnä nykyaikaisia kirjoituskoneita eivätkä väärentämiseen erityisesti hankittua teknistä laitteistoa. Tämän vuoksi käräjäoikeus hylkäsi vaatimuksen A:n tuomitsemisesta rangaistukseen törkeästä väärennyksestä.

Käräjäoikeus tuomitsi A:n, paitsi muusta, rikoslain 33 luvun 1 §:n nojalla väärennyksestä ehdolliseen vankeusrangaistukseen.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Keijo Siljander sekä lautamiehet.

Rovaniemen hovioikeuden tuomio 12.6.2001

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi virallinen syyttäjä, X Oy ja A asian saattoivat, totesi rikoslain 33 luvun 1 §:ssä säädettävän, että joka valmistaa väärän asiakirjan tai muun todistuskappaleen tai väärentää sellaisen käytettäväksi harhauttavana todisteena taikka käyttää väärää tai väärennettyä todistuskappaletta tällaisena todisteena, on tuomittava väärennyksestä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. Saman luvun 6 §:n mukaan todistuskappaleena pidetään asiakirjaa ja sen näköisjäljennöstä, merkkiä, leimaa, rekisterikilpeä, ääni- tai kuvatallennetta, piirturin, laskimen tai muun vastaavan teknisen laitteen tuottamaa tallennetta sekä automaattiseen tietojenkäsittelyyn soveltuvaa tallennetta, jos sitä käytetään tai voidaan käyttää oikeudellisesti merkityksellisenä todisteena oikeuksista, velvoitteista tai tosiasioista. Todistuskappale on väärä, jos se todisteena käytettäessä on omiaan antamaan erehdyttävän kuvan alkuperästään tai antajansa henkilöllisyydestä. Todistuskappale on väärennetty, jos sen sisältöä on oikeudettomasti muutettu jonkin todistelun kannalta merkityksellisen tiedon osalta.

Lain säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen (HE66/1988 vp) mukaan todisteena käyttämisellä ymmärrettäisiin todistuskappaleen käyttämistä todistuskeinona jonkin oikeudellisesti merkityksellisen seikan selvittämiseksi, toisin sanoen todistuskappaleeseen tallennetun tiedon esittämistä oikeudellisesti merkityksellisessä yhteydessä. Edelleen todistuskappaleen käyttämisen olisi määrä tähdätä siihen, että sen vastaanottaja todella erehtyi luulemaan todistuskappaletta oikeaperäiseksi tai väärentämättömäksi ja että vastaanottaja juuri tällä perusteella, siis todistuskappaleen aitoutta koskevan erehdyksen harhauttamana, saataisiin tekemään tai tekemättä jättämään jotakin.

Hovioikeus katsoi, että edellä mainittu lain sanamuoto ja lain valmisteluasiakirjat eivät selvästi osoittaneet, että todistuskappaleella olisi rikoslain 33 luvun 1 §:ssä tarkoitettu syytteissä kuvattua automaattista tietojenkäsittelyä hyväksi käyttäen valmistettua älykorttia. Rikosoikeudessa noudatettava laillisuusperiaate edellytti tältä osin, että rikossäännöksen tunnusmerkistöä tulkittiin sen sanamuotoon perustuen ja että sitä ei tulkittu laajentavasti syytetyn vahingoksi. Oikeuskäytännöstä ei ollut saatavissa johtoa siihen, voitiinko syytteessä kuvatulla tavalla älykortin valmistaneen henkilön katsoa syyllistyneen rikoslain 33 luvun 1 §:ssä rangaistavaksi säädettyyn väärennysrikokseen.

Hovioikeus lausui, että perustuslain 8 §:n mukaan ketään ei saa pitää syyllisenä rikokseen eikä tuomita rangaistukseen sellaisen rikoksen perusteella, jota ei tekohetkellä ole laissa säädetty rangaistavaksi. Tältä osin laillisuusperiaate edellyttää ennakoitavuutta niin, että yksilön on voitava luottaa siihen, että lain puitteissa toimiessaan hän ei joudu odottamattomien seuraamusten kohteeksi tai tuomituksi sinänsä rangaistavaksi säädetyn teon johdosta ankarampaan rangaistukseen kuin tekohetkellä on säädetty. Radiolain (517/1988) 7 §:n 2 momentissa on kielletty sellaisen laitteen hallussapito, jonka käyttötarkoituksena on poistaa sellaisen radiolähetyksen suojaus, joka on tarkoitettu jonkun tai muiden kuin asianomaisen itsensä vastaanotettavaksi. Telehallintokeskuksen 1.8.1996 antamassa tiedotteessa on todettu, että piraattiälykorttien kaupanpito, myynti ja käyttö sekä muu hallussapito on radiolain 20 §:n ja teletoimintalain 26 a §:n (676/1997) mukaan rangaistavaa. Telemarkkinalain (396/1997) 25 §:n 1 momentissa puolestaan säädetään, että suojauksen purkujärjestelmän oikeudeton hallussapito, käyttö, valmistus, maahantuonti, kaupanpito ja myynninedistäminen on kielletty.

Euroopan parlamentti ja Euroopan unionin neuvosto olivat 20.11.1998 antaneet direktiivin (98/84/EY) ehdolliseen pääsyyn perustuvien tai ehdollisen pääsyn sisältävien palvelujen oikeussuojasta. Direktiivillä on tarkoitus yhdenmukaistaa jäsenvaltioiden lainsäädäntöä suojattujen palvelujen ja suojattuihin palveluihin pääsyn mahdollistavien laitteiden ja tietokoneohjelmien osalta. Lisäksi direktiivillä on muun muassa tarkoitus edesauttaa sitä, että kukin palveluntarjoaja saa maksun tarjoamastaan palvelusta. Mainitun direktiivin antamisen jälkeen on Suomen hallitus antanut eduskunnalle esityksensä (HE 146/2000 vp) laeiksi tietoyhteiskunnan palvelujen suojasta sekä rikoslain 38 luvun ja eräiden viestintälakien muuttamisesta. Hallituksen esityksessä esitetään suojauksen purkujärjestelmärikoksena rangaistavaksi muun muassa ansiotarkoituksessa tapahtuva suojauksenpurkujärjestelmän oikeudeton hallussapito, käyttö, valmistus, kaupanpito ja levittäminen sekä rangaistusseuraamukseksi suojauksen purkujärjestelmärikoksesta sakkoa tai enintään vuosi vankeutta. Esityksellä on tarkoitettu pantavaksi täytäntöön edellä mainittu direktiivi. Direktiivi ja mainittu hallituksen esitys eivät ole ristiriidassa sen hovioikeuden käsityksen kanssa, että rikoslaissa ei nykyisin ole säädetty rangaistavaksi suojauksen purkujärjestelmien oikeudetonta valmistamista tai muita vastaavia purkujärjestelmiin kohdistuvia toimia.

Näillä perusteilla hovioikeus katsoi, että A menetellessään syytteessä kuvatulla tavalla ei ollut syyllistynyt siihen väärennysrikokseen, josta hänelle oli vaadittu rangaistusta.

Hovioikeus hylkäsi syytteen väärennyksestä.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Simo Simola, Ritva Supponen ja Helinä Haataja. Esittelijä Anne Niemi.

MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA

Viralliselle syyttäjälle ja X Oy:lle myönnettiin valituslupa. Syyttäjä ja X Oy vaativat, että A tuomitaan rangaistukseen törkeästä väärennyksestä.

A vastasi syyttäjän ja X Oy:n valituksiin.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU

Perustelut

A:han kohdistettu syyte törkeästä väärennyksestä on perustunut siihen, että hän on ilman X Oy:n lupaa automaattista tietojenkäsittelyä hyväksi käyttäen valmistanut väärinä todistuskappaleina pidettäviä älykortteja käytettäväksi harhauttavina todisteina tallentamalla piirilevylle kiinnitettyyn mikropiiriin yhtiön välittämien maksullisten satelliittitelevisiolähetysten katselemiseen tarvittavat tiedot, muun muassa ohjelmantarjoajan identiteetistä (PPID) ja katseluoikeustiedoista, ja salauksenpurkuohjelman. Syytteen mukaan ohjelmantarjoajan yksilöllinen identiteetti osoittaa muun muassa älykortin alkuperän. Katseluoikeustietojen tarkoituksena on osoittaa, että televisiolähetysten vastaanottaja on oikeutettu katselemaan yhtiön välittämiä televisiolähetyksiä eli että katselija on tehnyt sopimuksen yhtiön kanssa ja suorittanut sopimuksenmukaiset katselumaksut.

Rikoslain 33 luvun 1 §:n mukaan väärennyksestä on tuomittava se, joka valmistaa väärän asiakirjan tai muun todistuskappaleen käytettäväksi harhauttavana todisteena. Sanotun luvun 6§:n 1 momentin mukaan todistuskappaleena pidetään asiakirjaa ja sen näköisjäljennöstä, merkkiä, leimaa, rekisterikilpeä, ääni- ja kuvatallennetta, piirturin, laskimen tai muun vastaavan teknisen laitteen tuottamaa tallennetta sekä automaattiseen tietojenkäsittelyyn soveltuvaa tallennetta, jos sitä käytetään tai voidaan käyttää oikeudellisesti merkityksellisenä todisteena oikeuksista, velvoitteista tai tosiasioista. Pykälän 2 momentin mukaan todistuskappale on väärä, jos se todisteena käytettäessä on omiaan antamaan erehdyttävän kuvan alkuperästään tai antajansa henkilöllisyydestä.

Niin kuin lain säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessäkin (HE 66/1988 vp s. 109) on todettu, väärennysrikokset ovat luonteeltaan lähinnä todistelurikoksia, jotka loukkaavat tai vaarantavat todistelutarkoituksessa tapahtuvan tiedonvälityksen luotettavuutta oikeuselämässä. Todistelulla tarkoitetaan tilanteita, joissa on kysymys tietyn tosiasian vahvistamisesta jonkin todistuskappaleen avulla.

Siihen, mitä tarkoitetaan yhtäältä todistuskappaleella ja toisaalta todistuskappaleen todisteena käyttämisellä, saadaan johtoa mainitusta hallituksen esityksestä (s. 112, 118 ja 119).

Todistuskappaleella tarkoitetaan esinettä, jota sille tallennetun tai siitä muutoin ilmenevän tiedon takia käytetään tai voidaan käyttää oikeudellisesti merkityksellisenä todisteena oikeuksista, velvollisuuksista tai tosiasioista. Lakiin otettu todistuskappaleen määritelmä on tarkoitettu tyhjentäväksi. Todisteiksi katsotaan myös automaattiseen tietojenkäsittelyyn soveltuvat, teknisellä menetelmällä aikaansaadut konekieliset tallenteet.

Todisteena käyttämisellä ymmärretään todistuskappaleen käyttämistä nimenomaan todistuskeinona jonkin oikeudellisesti merkityksellisen seikan selvittämiseksi, toisin sanoen todistuskappaleeseen tallennetun tiedon esittämistä oikeudellisesti merkityksellisessä yhteydessä. Edelleen todistuskappaleen käyttämisen olisi määrä tähdätä siihen, että sen vastaanottaja todella erehtyisi luulemaan todistuskappaletta oikeaperäiseksi tai väärentämättömäksi ja että vastaanottaja todistuskappaleen aitoutta koskevan erehdyksen harhauttamana saataisiin tekemään tai tekemättä jättämättä jotakin.

Arvioitaessa sitä, onko syytteessä kuvattua älykorttia pidettävä edellä tarkoitettuna todistuskappaleena, on tarkasteltava älykortin toimintaa ja mitä tarkoitusta varten se on valmistettu.

Satelliittiteitse lähetetty radiosignaali on periaatteessa kenen tahansa satelliitin vaikutusalueella olevan vastaanottolaitteiston haltijan vastaanotettavissa. Tämän vuoksi lähetystoimintaa kaupallisessa tarkoituksessa harjoittavat yhtiöt suojaavatkin lähetyksensä tekemällä ne katselukelvottomiksi ja luovuttavat suojauksen purkamiseen tarvittavan älykortin katsojille, jotka ryhtyvät sopimussuhteeseen niiden kanssa.

Edellä kerrottuun vastaanottolaitteistoon kuuluvat tässä tapauksessa satelliittiantenni, satelliittivastaanotin ja televisiovastaanotin. Satelliittivastaanottimen yhteydessä olevan dekooderin tarkoituksena on purkaa suojatun lähetyksen suojaus ja muuttaa signaali katseltavaan muotoon. Satelliittivastaanottimeen liitettävä älykortti, joka sisältää suojauksen purkamiseen tarvittavan tietokoneohjelman ja muita tietoja, ohjaa dekooderin toimintaa. Jotta vastaanottolaitteisto voisi muuttaa kulloisenkin lähetyksen katselukelpoiseen muotoon, älykortin tulee olla asianmukaisesti ohjelmoitu. A on ohjelmoinut välittämiään älykortteja internetistä ja muista yleisesti käytettävissä olevista lähteistä saamiensa tietojen perusteella.

Kuten edeltä ilmenee, vastaanottolaitteisto tietokoneohjelmineen on tekninen kokonaisuus, jonka tehtävänä on vastaanottaa radiosignaaleja ja purkaa lähetyksen salaus. Laitteisto tai sen osat, jotka ovat tavallisesti vastaanottajan hallinnassa, eivät kuitenkaan ole yhteydessä lähetystoiminnan harjoittajaan. Laitteiston avulla vastaanottaja on tosin voinut saada katseltavakseen ja kuultavakseen radiosignaaleina lähetettyjä ohjelmia ilman, että vastaanottajalla on ollut siihen lähetystoiminnan harjoittajan lupaa. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että älykortin avulla erehdytettäisiin lähetystoiminnan harjoittajaa. Älykortti ei vaikuta ohjelman lähettämiseen tai teknisen salausjärjestelmän toimintaan. Kysymys on vastaanottolaitteiston eri osien välisestä sähköisestä toiminnasta eikä siitä, että älykorttia käytettäisiin oikeudellisesti merkityksellisenä todisteena.

Tämän vuoksi syytteessä tarkoitettuja älykortteja, joiden tarkoituksena siis on ollut poistaa salaus vastaanottolaitteen vastaanottamasta lähetyksestä, ei voida pitää sellaisina rikoslain 33 luvun 6 §:ssä tarkoitettuina todistuskappaleina, joita käytetään tai voidaan käyttää oikeudellisesti merkityksellisinä todisteina. A ei siten ole menettelyllään syyllistynyt väärennykseen.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Erkki-Juhani Taipale, Gustaf Möller, Kari Kitunen, Liisa Mansikkamäki ja Juha Häyhä. Esittelijä Jukka-Pekka Salonen.