Korkein oikeus KKO:2004:58

Veropetos
Oikeudenkäyntimenettely Oikeudenmukainen oikeudenkäynti Oikeudenkäynnin kesto

A oli vuonna 1998 tuonut Suomeen Ruotsissa ostamansa käytetyn auton ja käyttänyt sitä täällä liikenteessä tekemättä autoveroilmoitusta. A kiisti asiassa nostetun syytteen veropetoksesta ja esitetyt korvausvaatimukset katsoen tulliviranomaisen tekemän autoveropäätöksen EY-oikeuden vastaiseksi. Kysymys autoveron määrään liittyvien epäselvyyksien ja oikeudenkäynnin keston vaikutuksesta A:n rikosoikeudelliseen vastuuseen.

RL 29 luku 1 § 3 kohta

IhmisoikeusSop 6 art. 1 kappale

ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA

Kemin käräjäoikeuden tuomio 15.6.2001

Käräjäoikeus katsoi virallisen syyttäjän syytteestä selvitetyksi, että A oli huhtikuussa 1998 Kemissä tuonut tullaamatta maahan Ruotsista ostamansa ja siellä rekisteröidyn henkilöauton ja käyttänyt sitä liikenteessä, vaikka hän asui vakinaisesti Suomessa, ja siten aiheuttanut maahantuontiverojen eli 74 287 markan määräisten autoveron ja arvonlisäveron määräämättä jättämisen.

Käräjäoikeus lausui, että autoverolain 1 §:n nojalla henkilöautosta on ennen ajoneuvon rekisteröintiä tai käyttöönottoa Suomessa suoritettava valtiolle autoveroa siten kuin autoverolaissa säädetään. Lain 2 §:n mukaan käyttöönotolla Suomessa tarkoitetaan ajoneuvon käyttöä liikenteeseen Suomen alueella myös silloin kun ajoneuvoa ei ole rekisteröity Suomessa. Lain 4 §:n mukaan velvollinen suorittamaan autoveroa on ensisijaisesti ajoneuvon maahantuoja. Mikäli ajoneuvon maahantuojaa ei voida osoittaa, muun muassa ajoneuvon käyttöönottaja on verovelvollinen.

Autoverolain 7 §:n mukaan käytettynä maahantuodusta ajoneuvosta kannettavan autoveron perusteena käytetään vastaavan uuden ajoneuvon veroa alennettuna 0,6 prosentin määrällä käyttökuukautta kohden kultakin ensimmäiseltä sadalta käyttökuukaudelta ja tämän jälkeisiltä sadalta käyttökuukaudelta 0,9 prosentin määrällä käyttökuukautta kohden veron kunkin edellisen kuukauden loppuun lasketusta jäännösarvosta sekä edelleen tuon jälkeisiltä käyttökuukausilta 0,4 prosenttia veron kunkin edellisen kuukauden loppuun lasketusta jäännösarvosta.

Tornion piiritullikamari oli 27.11.1998 tekemällään autoveropäätöksellä soveltaen voimassa olevaa autoverolain 7 §:n 1 momentissa säädettyä autoveron laskentatapaa sekä arvonlisäverolain säännöksiä määrännyt A:n maksettavaksi autoveroa 60 891 markkaa ja arvonlisäveroa 13 396 markkaa.

A oli myöntänyt verojen määrät Suomessa voimassa olevien säännösten mukaan oikein lasketuiksi.

A:n mukaan Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 90 artiklan ja Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen asiassa C-345/93 antamasta tuomiosta ilmenevän tulkintaohjeen nojalla toisesta jäsenvaltiosta tuodusta käytetystä autosta määrättävää autoveroa ei voida vahvistaa suuremmaksi kuin mikä olisi vastaavan Suomessa rekisteröidyn käytetyn, samaa merkkiä ja vuosimallia olevan auton arvoon sisältyvä veron jäljellä oleva osuus. Koska verotuksessa ei ollut otettu huomioon maahantuodun ajoneuvon arvon todellista alenemista eikä sitä, mitä vastaavan Suomessa rekisteröidyn käytetyn, samaa merkkiä ja vuosimallia olevan auton arvoon sisältyvä veron jäljellä oleva osuus oli, oli vero A:n mielestä määrätty virheellisin perustein liian korkeaksi eikä verotuspäätös osoittanut todellista vältetyn veron ja vahingon määrää.

Käräjäoikeus totesi, että yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön pohjalta voitiin hahmottaa tietyt oikeudelliset puitteet ja periaatteet, joiden mukaisesti yhteisön oikeutta sovelletaan muun muassa kansallisissa tuomioistuimissa. A:n viittaamasta Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen asiassa C-345/93 antamasta tuomiosta kävi ilmi edellä ilmaistu periaate. Tämän periaatteen nojalla ei ollut mahdollista tehdä johtopäätöstä siitä, oliko Suomen voimassa olevan kansallisen autoverolain 7 §:n 1 momentin autoveron laskentatapa Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 90 artiklan vastaisena syrjivä. Siten asiassa ei ollut perusteita pitää 27.11.1998 päivättyä verotuslaskelmaa A:n maahantuomalle ajoneuvolle määrättävistä veroista yhteisön oikeuden vastaisena.

Näillä perusteilla käräjäoikeus tuomitsi A:n autoverolain 1, 2, 4, 5 ja 7 §:n sekä rikoslain 29 luvun 1 §:n 3 kohdan nojalla veropetoksesta sakkoon ja velvoitti hänet suorittamaan valtiolle vahingonkorvauksena saamatta jäänyttä autoveroa 60 891 markkaa ja arvonlisäveroa 13 396 markkaa korkoineen.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Jukka Jama sekä lautamiehet.

Rovaniemen hovioikeuden tuomio 27.12.2002

Hovioikeus, jossa A haki muutosta, lausui, että A:lle oli vaadittu rangaistusta huhtikuussa 1998 tehdystä veropetoksesta. Syyttäjä oli väittänyt, että A oli huhtikuussa 1998 tuonut tullaamatta maahan Ruotsista ostamansa ja siellä rekisteröidyn henkilöauton ja käyttänyt sitä liikenteessä, vaikka hän asui vakinaisesti Suomessa, ja siten aiheuttanut autoveron ja arvonlisäveron määräämättä jättämisen eli välttänyt maahantuontiveroja 74 287 markkaa. Haastehakemus asiassa oli saapunut käräjäoikeuteen 21.1.1999 ja se oli annettu tiedoksi A:lle 11.2.1999.

A oli myöntänyt syytteen tapahtumainkulun oikeaksi. A oli kiistänyt syytteen maahantuontiverojen määrän osalta, koska maahantuontiverojen määrän perusteena ollut Tornion piiritullikamarin 27.11.1998 antama autoveropäätös oli ollut Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 95 artiklan vastainen. Käräjäoikeus oli 15.6.2001 tuominnut A:n rangaistukseen veropetoksesta syytteen mukaisesti ja määrännyt hänet maksamaan vahingonkorvauksena tullihallitukselle edellä mainitut 74 287 markkaa korkoineen.

A oli valittanut käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuteen ja vaatinut edelleen, että syyte ja korvausvaatimukset hylätään, koska Suomen autoverolainsäädäntö oli Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön vastainen.

Euroopan yhteisöjen tuomioistuin oli 19.9.2002 antanut maahan tuotujen käytettyjen ajoneuvojen verotusta koskevan tuomion asiassa C-101/00, jonka Suomen korkein hallinto-oikeus oli saattanut yhteisöjen tuomioistuimen käsiteltäväksi.

Hovioikeus oli 19.9.2002 pyytänyt syyttäjältä lausumaa siitä, oliko edellä mainitulla Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen tuomiolla syyttäjän näkemyksen mukaan vaikutusta arvioitaessa veropetoksen tunnusmerkistön täyttymistä, vältetyksi väitetyn autoveron ja arvonlisäveron määrää sekä vahingonkorvauksen määrää A:ta koskevassa rikosasiassa.

Syyttäjä oli lausumassaan todennut, että kyseisellä Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen ratkaisulla ei ollut merkitystä, koska A oli joka tapauksessa velvollinen maksamaan auton maahantuonnista johtuvat verot ja maksut, jotka saattoivat olla vähäisemmät kuin Tornion piiritullikamarin autoveropäätöksessä 27.11.1998. Autoveron ja arvonlisäveron sekä vahingonkorvauksen määrän osalta syyttäjä on viitannut Tornion tullin tulliasiamiehen lausuntoon. Siinä todetaan, että korkein hallinto-oikeus ei ollut vielä ratkaissut sitä asiaa, jossa se oli pyytänyt Euroopan yhteisöjen tuomioistuimelta ennakkoratkaisua. Päätös oli odotettavissa aikaisintaan vuoden vaihteessa. Veron määrää ei voitu arvioida ennen korkeimman hallinto-oikeuden päätöstä. Todennäköistä oli, että A:n verojen määrä tuli alenemaan.

Perustuslain 21 §:n 1 momentin mukaan jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä lain mukaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa. Edelleen Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kohdan mukaan jokaisella on oikeus kohtuullisen ajan kuluessa oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin, kun päätetään häntä vastaan nostetusta rikossyytteestä. A:ta vastaan oli nostettu syyte veropetoksesta lähes neljä vuotta sitten eli asia oli ollut vireillä jo lähes kyseiselle rikokselle säädetyn viiden vuoden vanhentumisajan. A oli jo käräjäoikeudessa kiistänyt syytteen sillä perusteella, että Suomen autoverotus on Euroopan yhteisön perustamissopimuksen vastainen. Suomen valtio oli 19.9.2002 saanut Euroopan yhteisöjen tuomioistuimelta asiaa koskevan ratkaisun. Syyttäjä oli todennut sen johdosta, että A:n välttämien verojen määrä oli todennäköisesti pienempi kuin syytteessä väitetty määrä. Syyttäjä ei ollut pystynyt sitä vieläkään tarkemmin tässä vaiheessa määrittämään.

Harkittaessa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin kohtuullista kestoa oli otettava huomioon, että A:ta vastaan oli nostettu syyte veropetoksesta lähes neljä vuotta sitten. Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen ratkaisu 19.9.2002 asiassa C-101/00 tuki A:n väitettä siitä, että Tornion piiritullikamarin 27.11.1998 antama autoveropäätös oli ollut Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 95 artiklan vastainen. Tästäkään huolimatta virallisen syyttäjän syytteen keskeisenä tunnusmerkistötekijänä olevan veron määrää ei ollut vielä lokakuussa 2002 määritetty. Sen vuoksi hovioikeus katsoi, että A:ta vastaan ajettu rikosasia ei ollut tullut käsitellyksi tuomioistuimessa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin edellyttämässä kohtuullisessa ajassa.

Näillä perusteilla hovioikeus hylkäsi syytteen ja rikokseen perustuvat korvausvaatimukset kokonaisuudessaan ja vapautti A:n velvollisuudesta maksaa valtiolle vahingonkorvausta. Hovioikeus totesi, että vältetyn autoveron ja arvonlisäveron määrää koskeva asia oli A:n osalta vireillä Helsingin hallinto-oikeudessa, joten mahdolliset maahantuontiverot olivat syytteen hylkäämisestä huolimatta perittävissä hallinnollisessa menettelyssä.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Eero Yrttiaho, Anu Hämäläinen ja Marianne Wagner-Prenner. Esittelijä Janne Anttila.

MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA

Viralliselle syyttäjälle ja tullihallitukselle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan virallinen syyttäjä vaati, että A tuomitaan syytteen mukaisesta veropetoksesta rangaistukseen. A:n menettelyn vuoksi määräämättä jätettyjen autoveron ja arvonlisäveron määräksi syyttäjä täsmensi 5 160,88 euroa. Tullihallitus vaati vahingonkorvausta korkoineen.

Virallinen syyttäjä toimitti virkansa puolesta ja tullihallituksen asiamiehenä Korkeimmalle oikeudelle 15.5.2003, 18.8.2003 ja 31.10.2003 lisäkirjelmät. Tullihallitus ilmoitti kirjelmässä 18.8.2003 vaativansa vahingonkorvauksena 1 045,35 euroa korkoineen.

A antoi häneltä pyydetyn vastauksen valituksen sekä Korkeimmalle oikeudelle 15.5. ja 18.8.2003 toimitettujen lisäkirjelmien ja selvityksen johdosta.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU

Perustelut
Asian tausta

1. A on huhtikuussa 1998 tuonut Suomeen Ruotsissa ostamansa ja siellä rekisteröidyn käytetyn henkilöauton ja käyttänyt sitä täällä liikenteessä. A ei ole tehnyt autosta autoveroilmoitusta.

2. Tornion piiritullikamari on 27.11.1998 tehnyt autoa koskevan autoveropäätöksen, jossa se on määrännyt, että A:n oli maksettava autoveroa 60 891 markkaa ja arvonlisäveroa 13 396 markkaa.

Syyte, A:n vastaus ja Kemin käräjäoikeuden tuomio

3. Syyttäjä on vaatinut A:n tuomitsemista rangaistukseen veropetoksesta, koska A oli edellä kerrotuin tavoin tuonut Ruotsista ostamansa auton maahan tullaamatta ja käyttänyt sitä liikenteessä, vaikka hän asui vakinaisesti Suomessa, ja siten aiheuttanut autoveron ja arvonlisäveron määräämättä jättämisen eli välttänyt maahantuontiveroja 74 287 markkaa. Haastehakemus on annettu A:lle tiedoksi 11.2.1999.

4. A on käräjäoikeudessa tunnustanut menetelleensä syytteen teonkuvauksessa kerrotulla tavalla. A on kuitenkin kiistänyt syytteen maahantuontiverojen määrän osalta sillä perusteella, että piiritullikamarin autoveropäätös oli ollut Euroopan yhteisön perustamissopimuksen tuolloin voimassa olleen 95 artiklan (nykyisin 90 artikla) vastainen.

5. Käräjäoikeus on 15.6.2001 tuominnut A:n syytteen mukaisesti veropetoksesta 35:een 20 markan määräiseen päiväsakkoon eli maksamaan sakkoa 700 markkaa. Lisäksi käräjäoikeus on velvoittanut A:n suorittamaan Tullihallitukselle vahingonkorvaukseksi mainitut 74 287 markkaa korkoineen.

Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen ratkaisu 19.9.2002 tapauksessa C-101/00 Siilin

6. Yhteisöjen tuomioistuin on ratkaisussaan asiassa C-101/00 katsonut, ettei Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 95 artikla sinänsä estänyt soveltamasta toisesta jäsenvaltiosta Suomeen tuotaviin käytettyihin ajoneuvoihin verotusjärjestelmää, jossa verotusarvo määritetään yhteisön tullikoodekseista annetussa neuvoston asetuksessa 2913/92 ja asetuksessa 2454/93 tullikoodeksin soveltamisesta tarkoitetun tullausarvon perusteella. Sen sijaan ratkaisussa on katsottu, että verotusjärjestelmää sovellettaessa ei maahan tuodusta käytetystä ajoneuvosta kannettavan veron määrä saanut kuitenkaan olla suurempi kuin maassa jo rekisteröidyn samanlaisen käytetyn ajoneuvon arvoon sisältyvä verosta jäljellä oleva määrä. Muun muassa tästä syystä Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 90 artiklan 1 kohta oli esteenä vuonna 1998 voimassa olleen autoverolain mukaisen järjestelmän soveltamiselle.

A:n vaatimukset hovioikeudessa ja hovioikeuden ratkaisu 27.12.2002

7. A on hovioikeudessa vedonnut siihen, että vaikkakin hänellä tosin olisi ollut velvollisuus tehdä maahan tuomastaan autosta autoveroilmoitus, oli kuitenkin Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella epäselvää, olisiko hänen pitänyt maksaa autoveroa tai arvonlisäveroa auton Suomeen tuodessaan. Tämän vuoksi hänen menettelynsä ei täyttänyt veropetoksen tunnusmerkistöä. Lisäksi A on vahingonkorvauksen osalta lausunut, että hänen maksettavakseen tuomitut verojen määrät eivät olleet oikeita. Verot oli laskettu Suomessa voimassa olleen laskentatavan mukaisesti, mikä oli ristiriidassa Euroopan yhteisön perustamissopimuksen yhdenvertaisuusperiaatteen ja yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön kanssa. Tullihallitus ei ollut kyennyt selvittämään kärsimänsä vahingon määrää.

8. Hovioikeus on tuomiossaan todennut ensin muun muassa, että Euroopan yhteisöjen tuomioistuin oli 19.9.2002 antanut ratkaisun maahan tuotujen käytettyjen autojen verotuksesta tapauksessa Siilin, C-101/00. Hovioikeus on viitannut perustuslain 21 §:n 1 momentin säännökseen, jonka mukaan jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi tuomioistuimessa asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä, ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kohtaan, jonka mukaan jokaisella on oikeus kohtuullisen ajan kuluessa oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin, kun päätetään häntä vastaan nostetusta rikossyytteestä. Harkitessaan oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin kohtuullista kestoa hovioikeus on ottanut huomioon, että A:ta vastaan oli nostettu syyte lähes neljä vuotta aikaisemmin. Yhteisöjen tuomioistuimen ratkaisu tapauksessa C-101/00 tuki A:n väitettä siitä, että piiritullikamarin autoveropäätös oli ollut Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 95 artiklan vastainen. Tästäkään huolimatta syytteen keskeisenä tunnusmerkistötekijänä olevan veron määrää ei ollut vielä lokakuussa 2002 määritelty. Sen vuoksi hovioikeus on katsonut, että A:ta vastaan ajettu rikosasia ei ollut tullut käsitellyksi tuomioistuimessa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin edellyttämässä kohtuullisessa ajassa. Näillä perusteilla hovioikeus on hylännyt syytteen ja rikokseen perustuvat korvausvaatimukset kokonaisuudessaan.

Tosiasiatilanne ja kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

9. Helsingin hallinto-oikeus on lainvoimaisella päätöksellään 12.3.2003 kumonnut edellä mainitun Tornion piiritullikamarin autoveropäätöksen ja palauttanut asian tullipiirin uudelleen käsiteltäväksi. Hallinto-oikeuden mukaan autoveropäätös oli virheellinen, koska se oli johtanut Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 90 artiklan 1 kohdan vastaisesti syrjivään verotukseen.

10. Syyttäjä on 18.8.2003 Korkeimpaan oikeuteen toimittamassaan kirjoituksessa ilmoittanut Tullihallituksen 11.7.2003 päivättyyn laskelmaan perustuen ajoneuvosta kannettavan autoveron ja arvonlisäveron yhteiseksi määräksi 1 045,35 euroa. Tätä määrää korkoineen syyttäjä tullihallituksen asiamiehenä on vaatinut korvattavaksi valtiolle.

11. Asiassa on kysymys yhtäältä siitä, onko A menettelyllään syyllistynyt veropetokseen, ja toisaalta siitä, voidaanko syyte ja korvausvaatimukset hylätä hovioikeuden lausumilla perusteilla.

Veropetos

12. Rikoslain 29 luvun 1 §:n 3 kohdan mukaan veropetoksesta tuomitaan se, joka veron välttämistarkoituksessa laiminlyömällä verotusta varten säädetyn velvollisuuden, jolla on merkitystä veron määräämiselle, aiheuttaa tai yrittää aiheuttaa veron määräämättä jättämisen tai sen määräämisen liian alhaiseksi taikka veron aiheettoman palauttamisen.

13. Veropetoksesta tuomitseminen edellyttää mainitun säännöksen mukaan sitä, että tekijä on menettelyllään aiheuttanut tai yrittänyt aiheuttaa ylipäätään veron määräämättä jättämisen, mutta ei sitä, että tuon veron määrän tulisi asiassa olla verotuspäätöksellä tai muutoin lopullisesti vahvistettu. Yleinen tuomioistuin ei myöskään ole ratkaisussaan sidottu verotusmenettelyssä tai hallintolainkäytössä annettuun päätökseen, vaikka luonnollista onkin, että sanotunlaisella päätöksellä on harkinnassa painava merkitys. Tuomioistuimen on viime kädessä itse harkittava kysymykseen tuleva veron määrä. Tämän vuoksi ei se seikka, että asiassa on riitaa määrättävästä veroseuraamuksesta, merkitse sitä, etteikö veropetoksen tunnusmerkistön voitaisi katsoa asiassa täyttyvän. Edellytyksenä kuitenkin on, että veroa tullaan asiassa määräämään. Verovelvollinen ei myöskään voi tällaisessa tilanteessa ilman rangaistusuhkaa estää tai yrittää estää veron määräämistä jättämällä tekemättä asianmukaisen ilmoituksen vain sillä perusteella, että hänen mielestään kysymys veron määräytymisestä on epäselvä.

14. Edellä mainitusta Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen asiassa Siilin, C-101/00, antamasta ratkaisusta ilmenee, että piiritullikamarin verotuspäätöksen perusteena olevat säännökset ovat olleet A:ta syrjiviä. A:n ei voida katsoa syyllistyneen syytteessä tarkoitettuun veropetokseen siltä osin kuin hänen menettelynsä perusteella ei alunperinkään eli autoa maahan tuotaessa olisi voitu määrätä veroa veron syrjivän luonteen vuoksi. Sen sijaan siltä osin kuin vero ei ole ollut syrjivää, A on voinut syyllistyä veropetokseen, jos rikoksen tunnusmerkistö muutoin täyttyy.

15. A:n menettelyllään välttämän veron määrän osalta Korkein oikeus toteaa seuraavaa.

16. Autoverolakia (1482/1994) on muutettu 15.5.2003 voimaan tulleella lailla (266/2003) muun muassa sen estämiseksi, että maahantuodun käytetyn auton verotus olisi Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 90 artiklassa kielletyllä tavalla syrjivää. Syyttäjä on esittänyt asiassa edellä mainitun Tullihallituksen 11.7.2003 päivätyn laskelman, jonka perusteena ovat autoverolain muutetut säännökset. Tullihallituksen lopullinen vahingonkorvausvaatimus perustuu tähän laskelmaan. Korkein oikeus katsoo, että kyseistä laskelmaa voidaan pitää sellaisena selvityksenä, jonka perusteella on tässä rikosasiassa riittävällä varmuudella arvioitavissa se veron määrä, minkä A:n voidaan katsoa menettelyllään ainakin välttäneen.

17. Mainitun selvityksen perusteella Korkein oikeus arvioi, että A on menettelyllään välttänyt autoveroa ainakin 850 euroa ja tälle määrälle laskettavan arvonlisäveron. A:n maahantuoma auto on otettu ensimmäisen kerran käyttöön vuonna 1977, joten autoverolain 5 §:n 1 momentin mukaan arvonlisävero kannetaan 16,28 prosentin määräisenä. Arvonlisäveron määrä on siten 138,38 euroa. A:n välttämien verojen määrä on siten ainakin 988,38 euroa.

Asian käsittelyn kestosta ja oikeussuojakeinoista

18. Perustuslain 21 §:n 1 momentin mukaan jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä lain mukaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kohdan mukaan jokaisella on oikeus kohtuullisen ajan kuluessa oikeudenmukaiseen ja julkiseen oikeudenkäyntiin silloin, kun päätetään häntä vastaan nostetusta rikossyytteestä. Mainitussa artiklassa tarkoitetun oikeuden loukkausta koskee ihmisoikeussopimuksen 13 artikla, jonka mukaan sopimuksessa tunnustettujen oikeuksien ja vapauksien loukkausten varalta on jokaisella oltava käytettävissään tehokas oikeussuojakeino kansallisen viranomaisen edessä. Oikeussuojakeinot määräytyvät puolestaan kansallisen oikeusjärjestyksen mukaan, mutta niiden tulee olla tehokkaita sekä käytännössä että oikeudellisesti (esim. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisut 26.10.2000 tapauksessa Kudla ja 20.1.2004 tapauksessa Kangasluoma).

19. Kun käsiteltävänä olevassa rikosasiassa – kuten tässä tapauksessa – nousee esiin kysymys asian viivästymisestä ja sen vaikutuksesta, tulee siis myös ihmisoikeusnäkökulmasta ensisijaisesti ottaa huomioon, mitä rikosoikeudellisia keinoja Suomen lainsäädännössä on mainituista sopimusmääräyksistä ilmenevien oikeusturvan takeiksi tarkoitettujen periaatteiden toteuttamiseksi.

20. Rikoslain 8 lukuun sisältyvissä vanhentumissäännöksissä määritellään, luvun 1 §:ssä se, minkä ajan kuluessa syyteoikeus rikoksesta vanhenee, ja 5 §:ssä nimenomaisesti se, minkä ajan kuluttua rikoksesta ei saa enää tuomita rangaistusta. Vanhentumissäännökset perustuvat tarkoituksenmukaisuus-, oikeudenmukaisuus- ja oikeusturvasyihin. Taustalla on muun muassa ajatus, jonka mukaan kovin myöhään tapahtuva puuttuminen rikoksentekijän elämään olisi paitsi tarkoituksetonta järjestelmän kannalta myös kohtuutonta tekijää itseään kohtaan.

21. Rikoksen tekemisestä kulunut huomattavan pitkä aika voidaan ottaa huomioon 1.1.2004 voimaan tulleen rikoslain 6 luvun 7 §:n 3 kohdan nojalla rangaistusta mitattaessa kohtuullistamisperusteena ja saman luvun 12 §:n 4 kohdan nojalla rangaistuksen tuomitsematta jättämisen perusteena. Ensiksi mainittua lainkohtaa koskevassa hallituksen esityksessä (HE 44/2002 vp s. 200) on todettu, että kohtuullistamisen taustasyyt ovat samoja, joilla perustellaan rikosoikeudellisen vanhentumisen vastuusta vapauttava vaikutus. Rikoksen muiston hälvetessä ei yleisestävyys sen enempää kuin sovitusajatuskaan vaadi samassa määrin rikoksen täyttä rankaisemista. Sanktion kohdentaminen henkilöön, jonka elämäntilanne on kokonaan toinen kuin rikoksen tekohetkellä, saattaa olla tarkoituksetonta myös erityisestävien näkökohtien alkuperäisten tavoitteiden kannalta. Hallituksen esityksessä todetaan edelleen (s. 201), että ylipitkäksi muodostunut prosessi ja siihen liittyvät sielulliset kärsimykset voidaan ottaa sanktiokumulaatiota koskevien periaatteiden nojalla huomioon osana rikoksen seuraamusta.

22. Rikoslain 8 luvun 5 §:ssä on siten säännös siitä, minkä ajan kuluttua veropetoksesta ei enää saa tuomita rangaistusta. Rikoslain 6 luvun nojalla ajan kuluminen on mahdollista ottaa huomioon rangaistuksen mittaamisessa ja rangaistuslajin valinnassa. Suomen lainsäädäntöön ei sitä vastoin sisälly säännöksiä, joiden nojalla syyte voitaisiin hylätä sillä perusteella, että oikeudenkäynti on kestänyt kohtuuttoman kauan.

23. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännön perusteella voidaan päätellä, että tarkastellessaan ihmisoikeussopimuksen 13 artiklassa tarkoitettuja oikeussuojakeinoja ihmisoikeustuomioistuin on pitänyt tärkeänä niiden tehokkuutta loukkauksen kohteeksi joutuneen hyvittämisen kannalta (ks. aiemmin mainitut tapaukset Kudla ja Kangasluoma).

24. Mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo lähtökohtana olevan, ettei syytettä voida hylätä pelkästään sillä perusteella, ettei asiaa ole saatu käsiteltyä tuomioistuimessa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin edellyttämässä kohtuullisessa ajassa. Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin turvaaminen syytetylle saattaa kuitenkin jossakin poikkeuksellisessa tilanteessa merkitä sitä, että syytteen hylkääminen tai tutkimatta jättäminen jää ainoaksi tehokkaaksi Euroopan ihmisoikeussopimuksen 13 artiklassa tarkoitetuksi oikeussuojakeinoksi. Tällainen tilanne voi syntyä esimerkiksi silloin, jos syytetyn mahdollisuudet puolustautua ovat kokonaan raunioituneet oikeudenkäynnin pitkittymisen vuoksi. Tässä tapauksessa ei ole kysymys tällaisesta tilanteesta.

25. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei syytettä voida hylätä hovioikeuden mainitsemilla perusteilla. Viivytyksen välttämiseksi Korkein oikeus ratkaisee asian välittömästi palauttamatta sitä hovioikeuteen.

Syyksilukeminen

26. A, joka asuu vakinaisesti Suomessa, on huhtikuussa 1998 tuonut Suomeen Ruotsissa ostamansa ja siellä rekisteröidyn käytetyn henkilöauton ja käyttänyt sitä liikenteessä. Välttääkseen autoveron ja arvonlisäveron määräämisen A ei ole tehnyt lainkaan asianmukaista autoveroilmoitusta. Menettelyllään A on aiheuttanut sen, että hänelle on jäänyt määräämättä autoveroa ja arvonlisäveroa yhteensä ainakin 988,38 euroa.

27. A on teollaan, jota siihen nähden, että hän on pyrkinyt tarkoituksellisesti kokonaan välttämään autoa maahan tuotaessa määrättävät verot, ei jo kokonaisuutena arvostellen voida pitää vähäisenä, syyllistynyt veropetokseen.

Asian viipymisen vaikutus seuraamusharkinnassa

28. Kysymys on siitä, onko asian käsittely tässä tapauksessa viivästynyt niin, että rikoksen tekemisestä kulunut aika tulee ottaa huomioon rangaistusta määrättäessä.

29. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännön perusteella on oikeudenkäynnin keston kohtuullisuutta arvioitava tapauksen erityispiirteiden valossa ja ottamalla huomioon erityisesti asian vaikeus, rikosasian vastaajan ja viranomaisten toiminta sekä asian merkityksellisyys vastaajalle (esim. ratkaisut 5.11.2002 tapauksessa Pietiläinen sekä mainituissa tapauksissa Kudla ja Kangasluoma).

30. Syytteessä tarkoitetun rikoksen tekoaika on huhtikuu 1998. A:ta on asiassa kuultu ensimmäisen kerran rikoksesta epäiltynä 15.10.1998. Haaste käräjäoikeuden pääkäsittelyyn 23.3.1999 on annettu hänelle tiedoksi 11.2.1999. Hänet on velvoitettu saapumaan käräjäoikeuteen sakon uhalla. Hän on kuitenkin jäänyt pois oikeudesta ja pääkäsittely on peruutettu. Seuraavan kerran asiaa on käsitelty käräjäoikeudessa 22.6.1999, jolloin A on pyytänyt pääkäsittelyn peruuttamista muun muassa sillä perusteella, että veron määrääminen hallinnollisessa menettelyssä oli ollut vielä kesken, minkä vuoksi asiassa ei hänen mielestään ollut edellytyksiä tutkia teon rikosoikeudellista moitittavuutta eikä korvauskysymyksiä. A:n esittämien syiden vuoksi käräjäoikeus on peruuttanut pääkäsittelyn. Asia on sitten ratkaistu käräjäoikeudessa 15.6.2001 ja hovioikeudessa 27.12.2002.

31. Asian käsittelyn kestoajaksi esitutkinnan alkamisesta Korkeimman oikeuden tuomion antamiseen tulee yhteensä yli viisi ja puoli vuotta. Käsittelyn kokonaisaika on sellaisenaan ollut verrattain pitkä. Käsittelyn viivästyminen on johtunut vältetyn veron määrän ja siten myös vahingonkorvauksen määrän selvittämisestä. Tämä on ollut viranomaisten eikä A:n vastuulla oleva seikka, mutta käsittelyn viivästyminen käräjäoikeudessa on johtunut myös A:n omasta tahdosta. Sen arvioiminen, onko oikeudenkäynti kestänyt kohtuuttoman pitkän ajan, riippuu tapauskohtaisesti hyvin erilaisista seikoista. Arvioitaessa tässä tapauksessa käsittelyn keston merkitystä A:n kannalta keskeistä on, että oikeudenkäynnin kohteena on ollut A:n kiistaton menettely, josta on joka tapauksessa ollut odotettavissa sakkorangaistus, ja että vältetyn veron määrä ja siten myös hänen maksettavakseen tuleva vahingonkorvaus saattoi tarkentua vain A:lle edulliseen suuntaan. Asian laadun tai muidenkaan seikkojen perusteella ei voida olettaa, että asian vireilläololla tai ratkaisun viipymisellä olisi ollut A:lle erityistä kielteistä merkitystä. Näissä olosuhteissa ei asian ratkaisemisen voida katsoa viivästyneen kohtuuttomasti eikä käsittelyajan muodostuneen niin huomattavan pitkäksi, että A tulisi jättää rangaistukseen tuomitsematta tai että ratkaisun viipyminen tulisi ottaa huomioon lieventävänä seikkana rangaistusta määrättäessä.

Vahingonkorvaus

32. Korkein oikeus katsoo, että valtiolle tuomittavan vahingonkorvauksen perusteeksi voidaan ottaa täällä esitetty Tullihallituksen selvitys ja siihen perustuva Korkeimman oikeuden arvio määräämättä jääneistä veroista.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan seuraavasti.

A tuomitaan rikoslain 29 luvun 1 §:n 3 kohdan nojalla veropetoksesta (tekoaika huhtikuu 1998) sakkoon.

A velvoitetaan suorittamaan valtiolle vahingonkorvauksena saamatta jääneenä autoverona 850 euroa ja arvonlisäverona 138,38 euroa eli yhteensä 988,38 euroa.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Riitta Suhonen, Eeva Vuori, Kari Kitunen, Gustav Bygglin ja Juha Häyhä. Esittelijä Kari Vesanen.