KKO:2005:53

Seksuaalirikos
Asianomistajarikos
Syyteoikeus Syyteoikeuden vanhentuminen

X oli käyttänyt seksuaalisesti hyväkseen alle 16-vuotiaita A:ta vuosina 1979 – 1985 ja B:tä vuosina 1988 – 1992. Kysymys siitä, täyttivätkö X:n teot 31.12.1998 saakka voimassa olleen rikoslain 20 luvun 3 §:n 3 momentissa (16/1971) tarkoitetun törkeän lapseen kohdistuvan haureuden tunnusmerkistön.

Kysymys myös syyttäjän oikeudesta nostaa syyte ennen 1.1.1999 tapahtuneesta lapsen seksuaalisesta hyväksikäyttämisestä erittäin tärkeän yleisen edun perusteella.

RL 20 luku 3 § (16/1971)
RL 20 luku 6 § 1 mom
RL 20 luku 7 § 1 mom
RL 20 luku 11 § (16/1971)

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Lapuan käräjäoikeuden tuomio 2.12.2002

Virallisen syyttäjän syytteestä, johon A sekä B ja C olivat asianomistajina yhtyneet, käräjäoikeus lausui selvitetyksi, että X oli syyllistynyt seuraaviin rikoksiin:

Kohta 1: X oli 1.6.1979 – 31.12.1985 käyttänyt seksuaalisesti hyväkseen vaimonsa 7 – 13-vuotiasta veljentytärtä A:ta koskettelemalla kädellään ja sormillaan hänen pakaroitaan, reisiään ja sukupuolielimiään sekä ohjaamalla A:n kädellään hyväilemään X:n jäykistynyttä sukupuolielintä. Koskettelujen aikana X oli suudellut A:ta suulle ja hieronut jäykistynyttä sukupuolielintään A:ta vasten. Mainitunlaisia seksuaalisia tekoja oli ollut eri tekomuodoissaan useita. X oli lisäksi ainakin kerran työntänyt sormensa A:n sukupuolielimeen ja kerran esitellyt A:lle seksiä käsitteleviä lehtiä kehottaen häntä lukemaan niitä.

Kohta 2: X oli 1.6.1988 – 30.9.1992 käyttänyt seksuaalisesti hyväkseen vaimonsa 10 – 14-vuotiasta veljentytärtä B:tä koskettelemalla kädellään ja sormillaan hänen rintojaan, reisiään ja sukupuolielimiään sekä työntämällä sormensa B:n sukupuolielimeen ja ohjaamalla tämän kädellään hyväilemään X:n jäykistynyttä sukupuolielintä. Koskettelujen aikana X oli suudellut B:tä suulle. Mainitunlaisia seksuaalisia tekoja oli ollut eri tekomuodoissaan useita. X oli lisäksi kerran asentanut seksiä esittävän videonauhoituksen B:n katsottavaksi.

Kohta 3: X oli 1.5.1995 – 30.9.1999 käyttänyt seksuaalisesti hyväkseen vaimonsa 9 – 14-vuotiasta veljentytärtä C:tä laittamalla tämän käden ainakin kerran alushousujensa sisään jäykistynyttä sukupuolielintään vasten sekä koskettelemalla C:n vartaloa muun muassa rinnoista ja pakaroista ja työntämällä kätensä hänen alushousujensa sisään hänen sukupuolielimensä seudulle. Seksuaalista lähentelyä oli tapahtunut myös halausten ja suutelemisen muodossa. Mainitunlaisia seksuaalisia tekoja oli ollut eri tekomuodoissaan useita.

1 – 3 kohdassa kerrotut teot olivat tapahtuneet X:n kesäasunnolla Alajärvellä ja kotona Kokkolassa, minkä lisäksi osa 1 kohdan teoista oli tapahtunut A:n ollessa isovanhempiensa luona.

Käräjäoikeus totesi, että vuoden 1998 loppuun saakka voimassa ollut törkeää lapseen kohdistuvaa haureutta koskeva rikoslain 20 luvun 3 §:n 3 momentti (16/1971) oli edellyttänyt, että lapseen kohdistuva seksuaalirikos oli tapahtunut erityistä raakuutta tai julmuutta osoittavalla tavalla ja että rikosta oli pidettävä myös kokonaisuutena arvostellen törkeänä. Mainitussa lainkohdassa ei ollut täsmällisesti, nimenomaisesti ja tyhjentävästi ilmaistu, mitä ankaroittavat perusteet olivat. X ei ollut rikoksia tehdessään menetellyt väkivaltaisesti, mutta hänen tekojaan oli kuitenkin pidettävä puheena olevan lainkohdan tarkoittamalla tavalla törkeinä sen vuoksi, että asianomistajat olivat olleet nuoria ja X:ään nähden puolustuskyvyttömiä ja teot suunnitelmallisia jatkuen useiden vuosien ajan.

X oli asianomistajien tädin aviomies. Hän oli tuntenut asianomistajat heidän syntymästään saakka ja tullut osapuolten tiiviin kanssakäymisen johdosta heille erittäin läheiseksi. Asianomistajat olivat siten tunteneet erityistä luottamusta X:ää kohtaan. X:n syyksi luetut rikokset olivat olleet asianomistajien iän ja kehitystason vuoksi omiaan aiheuttamaan heille erityistä vahinkoa. Rikokset oli toteutettu suunnitelmallisesti ja asianomistajia nöyryyttävällä tavalla sekä olleet toistuvia ja jatkuneet useiden vuosien ajan, mikä oli ollut omiaan pahentamaan tilannetta asianomistajien kannalta. Näihin seikkoihin viitaten käräjäoikeus katsoi, että X:n menettely täytti kunkin asianomistajan kohdalla myös voimassa olevan rikoslain 20 luvun 7 §:n 1 momentissa tarkoitetun törkeän lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkistön. Koska voimassa oleva laki oli lievempi kuin tekoajankohdan laki, X oli tuomittava voimassa olevan lain mukaan.

Näillä perusteilla käräjäoikeus tuomitsi X:n rikoslain 20 luvun 7 §:n 1 momentin nojalla kolmesta törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä kolmen vuoden kuuden kuukauden pituiseen vankeusrangaistukseen. Lisäksi X velvoitettiin suorittamaan asianomistajille kullekin korvaukseksi henkisestä kärsimyksestä 13 000 euroa ja henkisen vamman aiheuttamisesta niin ikään 13 000 euroa. Korvauksille oli maksettava viivästyskorkoa rikosten päättymispäivästä lukien.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Anne Heimola ja lautamiehet.

Vaasan hovioikeuden tuomio 29.10.2003

X valitti hovioikeuteen vaatien, että hänen katsotaan syyllistyneen vain kolmeen tekoaikana voimassa olleen rikoslain 20 luvun 6 §:n (16/1971) tarkoittamaan sukupuolisiveellisyyttä loukkaavaan käyttäytymiseen lasta kohtaan tai enintään kolmeen saman luvun 3 §:n tarkoittamaan lapseen kohdistuvaan haureuteen taikka, jos asiaan sovelletaan voimassa olevaa lakia, kolmeen rikoslain 20 luvun 6 §:n tarkoittamaan lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja että syytteet hylätään osaksi vanhentuneina ja osaksi perusteettomina sekä että hänet vapautetaan kaikesta korvausvelvollisuudesta. Lisäksi X vaati, että hänen maksettavakseen tuomittujen vahingonkorvausten viivästyskorkoja joka tapauksessa sovitellaan.

Hovioikeus lausui pääkäsittelyn toimitettuaan seuraavaa:

Syyteoikeus

Rikoslain 20 luvun 11 §:n (16/1971) mukaan virallinen syyttäjä ei saa nostaa syytettä muun muassa sanotun luvun 3 ja 6 §:ssä tarkoitetuista teoista, ellei asianomistaja ilmoittanut tekoa syytteeseen pantavaksi tai ellei erittäin tärkeä yleinen etu vaatinut syytteen nostamista. Mainittua 11 §:ää oli muutettu 1.1.1999 lukien siten, että muun muassa 3 ja 6 §:ssä tarkoitettujen rikosten kaltaiset teot olivat tulleet virallisen syytteen alaisiksi. Syyttäjä oli käräjäoikeudessa vedonnut erittäin tärkeään yleiseen etuun syyteoikeutensa perusteeksi.

Syyte oli koskenut siveellisyysrikoksia, joihin X:n oli ilmoitettu syyllistyneen, 1 kohdan osalta 1.6.1979 – 31.12.1985, 2 kohdan osalta 1.6.1988 – 30.9.1992 ja 3 kohdan osalta 1.5.1995 – 30.9.1999. Syytteen mukaan rikokset olivat kohdistuneet X:n aviopuolison veljentyttäriin eli A:han hänen ollessaan 7 – 13-vuotias sekä B:hen ja C:hen heidän ollessaan 10 – 14-vuotiaita heidän vieraillessaan X:n kesäasunnolla Alajärvellä ja kodissa Kokkolassa sekä isovanhempiensa luona Alajärvellä. X ja hänen puolisonsa olivat tunteneet A:n, B:n ja C:n näiden syntymästä saakka. X ja asianomistajien perhe olivat olleet tiiviissä kanssakäymisissä keskenään, minkä seurauksena asianomistajien ja X:n välille oli syntynyt erityinen luottamussuhde. Näillä perusteilla hovioikeus katsoi, että erittäin tärkeä yleinen etu oli vaatinut syytteen nostamista niistä teoista, jotka syytteessä oli väitetty tehdyiksi ennen 1.1.1999.

Asian oikeudellinen arviointi

Hovioikeus katsoi X:n menetelleen siten, kuin hänen syykseen oli käräjäoikeuden tuomiossa luettu. 1 ja 2 kohdan osalta sekä osittain myös 3 kohdan osalta oli tekoajankohtana ollut voimassa rikoslain 20 luvun 3 § (16/1971), jonka mukaan lapseen kohdistuva haureus oli törkeä, jos se tapahtui erityistä raakuutta tai julmuutta osoittavalla tavalla, ja sitä oli mainituissa tai muissa tapauksissa rikokseen johtaneet ja siitä ilmenevät seikat huomioon ottaen pidettävä kokonaisuutena arvostellen törkeänä. Vuoden 1999 alusta voimaan tulleen rikoslain 20 luvun 7 §:n 1 momentin mukaan lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö oli törkeä, 1 kohdan mukaan, jos teon kohteena oli lapsi, jolle rikos oli hänen ikänsä tai kehitystasonsa vuoksi omiaan aiheuttamaan erityistä vahinkoa, 2 kohdan mukaan, jos rikos oli tehty erityisen nöyryyttävällä tavalla, ja 3 kohdan mukaan, jos rikos oli ollut omiaan aiheuttamaan erityistä vahinkoa lapselle hänen tekijää kohtaan tuntemansa erityisen luottamuksen vuoksi. Kaikkien kohtien osalta edellytettiin lisäksi, että rikos oli myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

Rikoslain voimaanpanemisesta annetun asetuksen 3 §:n 1 momentin (770/1990) mukaan rikokseen oli sovellettava sitä lakia, joka oli voimassa, kun rikos tehtiin. Jos tuomitsemishetkellä oli voimassa toinen laki kuin tekohetkellä, rikokseen oli mainitun pykälän 2 momentin mukaan sovellettava kuitenkin uutta lakia, jos sen soveltaminen johti lievempään lopputulokseen.

Siltä osin kuin X:n syyksi luetut teot oli tehty ennen 1.1.1999, hovioikeus katsoi, että niitä oli käräjäoikeuden mainitsemilla perusteilla pidettävä törkeinä rikosten tekoaikana voimassa olleen rikoslain 20 luvun 3 §:n 1 ja 3 momenttien (16/1971) perusteella sanotun säännöksen tarkoittamissa ”muissa tapauksissa” huomioon ottaen rikoksiin johtaneet ja niistä ilmenevät seikat kokonaisuudessaan. X:n teot täyttivät myös 1.1.1999 voimaan tulleen rikoslain 20 luvun 7 §:n 1 momentin 1 – 3 kohdissa tarkoitetun lapsen törkeän seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkistön sekä olivat myös kokonaisuutena arvostellen törkeitä. Hovioikeus sovelsi, kuten käräjäoikeuskin, tuomitsemishetken lakia, koska se johti lievempään lopputulokseen. Syyteoikeus ei ollut minkään teon osalta vanhentunut.

Syyksilukeminen

X:n oli näytetty syyllistyneen käräjäoikeuden hänen syykseen lukemiin kolmeen törkeään lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

Rangaistusseuraamus

Rikoslain 6 luvun 1 §:n 1 momentin (466/1976) mukaan rangaistusta mitattaessa oli otettava huomioon kaikki asiaan vaikuttavat rangaistusta koventavat ja lieventävät perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Rangaistus oli mitattava niin, että se oli oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen sekä rikoksesta ilmenevään tekijän syyllisyyteen.

X:ää koskevasta lääkärintodistuksesta ilmeni, että hän sairasti masennusta. Hänet oli tuomittu tekojensa vuoksi melko suuriin vahingonkorvauksiin. Huomioon ottaen kuitenkin, että X oli syyllistynyt kolmeen törkeään lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja että teot olivat kohdistuneet saman perheen kolmeen sisarukseen, jatkuneet 20 vuoden ajan ja tehty olosuhteissa, joissa oli vallinnut erityinen luottamussuhde, sekä toteutettu suunnitelmallisesti ja asianomistajia nöyryyttävällä tavalla ja että teot olivat aiheuttaneet asianomistajille erityistä vahinkoa, hovioikeus katsoi, ettei käräjäoikeuden tuomitsemaa rangaistusta ollut aihetta alentaa.

Vahingonkorvaukset

Riidatonta oli, että X:n teoista oli aiheutunut asianomistajille henkistä kärsimystä. X oli lisäksi aiheuttanut kullekin asianomistajalle henkisen vamman, jonka syntyminen oli alkanut jo hyväksikäytön tapahtuessa ja joka oli sittemmin pahentunut.

Hovioikeus totesi, että käräjäoikeus oli tuominnut asianomistajille kullekin yhtä suuret korvaukset henkisestä kärsimyksestä ja henkisestä vammasta. Tämä oli ollut perusteltua, koska heihin oli kohdistunut lähes samankaltainen menettely ja psyykkinen oireilu oli ollut kaikkien asianomistajien kohdalla lähes samanlaista. Todistajina kuultujen lääkärien mukaan hyväksikäytöstä aiheutuva oireilu aaltoilee. Oireilut ilmenevät kunkin asianomistajan kohdalla eri tekoajankohdista johtuen eri aikoina. A:n kohdalla oireilu oli edennyt pisimmälle.

Vahingonkorvausten määriä harkitessaan hovioikeus otti huomioon asiassa esitetyt lääketieteelliset selvitykset ja asianomistajien kertomukset tekojen vaikutuksista sekä sen, että teot olivat olleet laadultaan törkeitä ja nöyryyttäviä ja kohdistuneet pieniin lapsiin useiden vuosien ajan, mikä oli ollut omiaan pahentamaan tilannetta heidän kannaltaan. Teot olivat luonteensa vuoksi olleet omiaan aiheuttamaan huomattavaa henkistä kärsimystä ja erityistä vahinkoa. Näillä perusteilla hovioikeus katsoi, että käräjäoikeuden tuomitsemat vahingonkorvaukset olivat kohtuullisia eikä niitä ollut syytä alentaa. Asiassa ei ollut ilmennyt painavia syitä vahingonkorvauksille maksettavaksi tuomittujen viivästyskorkojen sovittelemiseen.

Näillä perusteilla hovioikeus pysytti käräjäoikeuden tuomion voimassa.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Olli Varila, Raimo Risku ja Osmo Hänninen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Korkein oikeus myönsi X:lle valitusluvan.

Valituksessaan X vaati ensisijaisesti, että syyte ja häneen kohdistetut korvausvaatimukset hylätään vanhentuneina ja perusteettomina. Toissijaisesti X vaati, että hänelle tuomittua vankeusrangaistusta alennetaan ja se määrätään ehdolliseksi tai että rangaistus lievennetään sakoksi. Lisäksi X vaati, että hänen asianomistajille henkisestä kärsimyksestä ja henkisen vamman aiheuttamisesta maksettavakseen tuomittuja vahingonkorvauksia alennetaan sekä että vahingonkorvauksille maksettavaksi tuomittuja viivästyskorkoja sovitellaan.

Virallinen syyttäjä sekä asianomistajat antoivat kukin pyydetyn vastauksen.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Korkeimman oikeuden tuomion kohdat 1. – 3., 32. ja 34. – 36. eivät sisälly selosteeseen.

Perustelut

Syyteoikeus

4. Vuoden 1998 loppuun saakka voimassa olleen rikoslain 20 luvun 11 §:n (16/1971) mukaan virallinen syyttäjä ei saanut nostaa syytettä sanotun luvun 1 – 6 §:ssä mainituista lapseenkaan kohdistuvista seksuaalirikoksista, ellei asianomistaja ollut ilmoittanut tekoa syytteeseen pantavaksi tai ellei erittäin tärkeä yleinen etu vaatinut syytteen nostamista. Rikoslain 8 luvun 6 §:n 1 momentin mukaan asianomistajan on esitettävä syyttämispyyntönsä yhdessä vuodessa siitä päivästä, jolloin hän sai tiedon rikoksesta ja sen tekijästä.

5. Seksuaalirikoksia koskevia säännöksiä on muutettu 1.1.1999 lukien sekä rikosten tunnusmerkistöjen että syyteoikeuden järjestelyn osalta. Lapseen kohdistuvat seksuaalirikokset ovat tuolloin muuttuneet pääsääntöisesti virallisen syytteen alaisiksi.

6. Syytteen 1 ja 2 kohdan mukaan A:han ja B:hen kohdistunut seksuaalinen hyväksikäyttö on tapahtunut vuosina 1979 – 1992. Kysymyksessä olevat teot ovat tuolloin olleet asianomistajarikoksia. Ne on ilmoitettu syytteeseen pantavaksi 10.9.2001 eli vasta rikoslain 8 luvun 6 §:n 1 momentissa säädetyn vuoden määräajan jälkeen. A:n ja B:n oikeus vaatia X:lle rangaistusta syytteen 1 ja 2 kohdassa kerrotuista teoista on siten vanhentunut. Sen vuoksi heidän rangaistusvaatimuksensa jätetään tutkimatta ja alempien oikeuksien niistä antama lausunto poistetaan.

7. Syytteen 1 ja 2 kohdassa kerrotut A:han ja B:hen kohdistuneet teot ovat luonteeltaan sellaisia, että ne ovat omiaan aiheuttamaan teon kohteeksi joutuneelle lapselle häpeän ja syyllisyyden tunteita. Tällaiset tunteet sekä se, että tekijä on ollut heidän lähisukulaisensa puoliso, ovat A:n ja B:n mukaan estäneet heitä ilmiantamasta tekijää ja ilmoittamasta hänen tekojaan syytteeseen pantavaksi. Näistä syistä ja ottaen huomioon, että X:n teot ovat syytteen mukaan jatkuneet useita vuosia ja kohdistuneet kaikkiaan kolmeen lapseen, Korkein oikeus katsoo, että erittäin tärkeä yleinen etu on vaatinut syytteen nostamista 1 ja 2 kohdan osalta.

8. Syytteen 3 kohdan mukaan C:hen kohdistunut seksuaalinen hyväksikäyttö on tapahtunut 1.5.1995 – 30.9.1999. Syytteen nostaminen niistä teoista, joiden ilmoitetaan tapahtuneen ennen 1.1.1999, on edellyttänyt joko asianomistajan syyttämispyyntöä tai edellä mainittua erittäin tärkeän yleisen edun vaatimusta. C on tullut täysi-ikäiseksi 18.5.2003, mihin saakka hänen huoltajillaan on ollut puhevalta ilmoittaa häneen kohdistunut rikos syytteeseen pantavaksi. C:n äiti on ilmoittanut saaneensa tiedon syytteessä kerrotuista teoista elokuussa 2001. Hän on esitutkinnassa 8.10.2001 vaatinut X:n tuomitsemista rangaistukseen C:hen kohdistuneista teoista. Syyttämispyyntö ajalla 1.5.1995 – 31.12.1998 tehdyksi ilmoitetuista teoista on siten tehty määräajassa. Edellä kappaleessa 7 lausutuilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että syyttäjällä on ollut oikeus nostaa syyte kysymyksessä olevista teoista myös sen vuoksi, että erittäin tärkeä yleinen etu on sitä vaatinut. Siltä osin kuin syytteen 3 kohdassa on kysymys 1.1.1999 jälkeen tapahtuneeksi ilmoitetuista teoista, ne ovat virallisen syytteen alaisia. Syyttäjällä on siten ollut oikeus nostaa syyte myös 3 kohdan osalta.

Syytteen kohdat 1 ja 2

9. X on Korkeimmassa oikeudessa lausunut, että hänen syykseen 1 ja 2 kohdassa luetut teot ovat tekoajankohtinaan täyttäneet enintään rikoslain 20 luvun 3 §:n 1 momentissa (16/1971) tarkoitetun lapseen kohdistuvan haureuden tunnusmerkistön. Tämän vuoksi syyteoikeus teoista on vanhentunut. X ei ole muulla tavoin kiistänyt hänen syykseen luettuja rikoksia.

10. Tekoajankohtina voimassa olleen rikoslain 20 luvun 3 §:n 1 momentin (16/1971) mukaan rikoksentekijä, joka oli sukupuoliyhteydessä neljäätoista vuotta nuoremman henkilön kanssa tai harjoitti tämän kanssa muuta, siihen verrattavissa olevaa haureutta, oli tuomittava lapseen kohdistuvasta haureudesta enintään kuudeksi vuodeksi vankeuteen. Mainitun pykälän 2 momentissa oli säädetty lievempi rangaistusasteikko sellaisista 1 momentin mukaisista teoista, joissa teko kohdistui 14- tai 15-vuotiaaseen lapseen tekijän ollessa yli 16-vuotias. Pykälän 3 momentin mukaan lapseen kohdistuva haureus oli törkeä, jos se tapahtui erityistä raakuutta tai julmuutta osoittavalla tavalla, ja sitä oli edellä mainituissa tai muissa tapauksissa, huomioon ottaen rikokseen johtaneet ja siitä ilmenevät seikat kokonaisuudessaan, pidettävä törkeänä.

11. Lapseen kohdistuvan haureuden enimmäisrangaistus on kuusi vuotta vankeutta. Säännöksen on siten tarkoitettu soveltuvan myös varsin vakaviin rikoksiin. Säännöksestä itsestään johtuu, että teon kohteena on aina lapsi, eikä teon kohdistumista lapseen siten sellaisenaan voida pitää törkeään tekomuotoon viittaavana seikkana. Lapsen iästä johtuvat seikat sekä teosta lapselle ja hänen kehitykselleen aiheutuneet vahingot otetaan kuitenkin huomioon teon törkeysarvioinnissa.

12. Tapahtuma-aikana eli ennen vuotta 1999 voimassa olleen rikoslain 20 luvun 3 §:n 3 momentin (16/1971) mukaan lapseen kohdistuva haureus määriteltiin törkeäksi ainoastaan niissä tapauksissa, joissa rikos oli tehty raakuutta tai julmuutta osoittavalla tavalla ja sitä oli edellä mainituissa tai muissa tapauksissa, huomioon ottaen rikokseen johtaneet ja siitä ilmenevät seikat kokonaisuudessaan, pidettävä törkeänä. Lain sanamuoto jätti avoimeksi sen, mitä siinä mainituilla ”muilla tapauksilla” oli ymmärrettävä. Laintulkinnan lähtökohdaksi oli tällöin asetettava se, että kun ainoina esimerkkeinä mainittiin vain erityistä raakuutta tai julmuutta osoittava tekotapa, myös ”muiden tapausten” tuli törkeydeltään rinnastua näihin esimerkkeihin. Tämä taas viittaisi siihen, että myös näissä muissa tapauksissa pitäisi olla kysymys jonkinlaisesta väkivallasta tai sillä uhkaamisesta tai ainakin lapsen pakottamisesta.

13. Vuoden 1999 alusta voimaan tulleella lailla korvattiin lapseen kohdistuvaa haureutta koskevat rikossäännökset uusilla, lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevilla säännöksillä (563/1998). Näillä uusilla säännöksillä laajennettiin törkeinä rikoksina rangaistavien tekomuotojen alaa verrattuna entiseen sääntelyyn. Törkeiden tekomuotojen laajentamistarkoitus käy nimenomaisesti ilmi lainmuutoksen esitöistä (HE 6/1997 vp s. 166 ss.). Voimassa olevan rikoslain mukaan rangaistuksen ankaroittamisperusteina voidaankin ottaa huomioon, paitsi muuta, myös hyväksikäytön vahingollisuus lapsen kannalta sekä lapsen ja rikoksentekijän välinen erityinen luottamus- tai riippuvuussuhde. Lainmuutoksen taustalla oli kokemusperäisen tiedon kautta muuttunut käsitys lapsen seksuaalisen hyväksikäytön vahingollisuudesta ja paheksuttavuudesta.

14. Rikosoikeuden yleisistä periaatteista kuitenkin johtuu, ettei rangaistussäännöksiä ole lupa tulkita laajentavasti syytetyn vahingoksi. Periaatteista johtuu myös, ettei myöhemmillä lainmuutoksilla voida perustella rikoksen tekoaikana voimassa olleen rangaistussäännöksen ankarampaa tulkintaa. Rikoslain taannehtiva soveltaminen on kielletty myös Suomen perustuslain 8 §:ssä.

15. Tässä tapauksessa on monta piirrettä, jotka lisäävät X:n menettelyn moitittavuutta. Lapset ovat jo melko nuorella iällä joutuneet X:n hyväksikäytön kohteiksi, A 7-vuotiaana ja B 10-vuotiaana. Seksuaalisia tekoja on ollut paljon ja toiminta on jatkunut kummankin sisaruksen kohdalla useiden vuosien ajan. X on hakeutunut tilanteisiin, joissa hän on voinut käyttää lapsia seksuaalisesti hyväkseen. Kun hyväksikäyttö on tapahtunut perheen luottamusta nauttivien sukulaisten luona, hyväksikäytön jatkuminen vuodesta toiseen on ollut omiaan saattamaan lapset vaikeaan ristiriitatilanteeseen. Asiakirjoista ilmenee, että lapsille on aiheutunut vakavia psyykkisiä vaurioita X:n menettelyn johdosta.

16. Edellä luetellut seikat eivät ole kuitenkaan sellaisia, joita tekoaikana voimassa olleessa rikoslain 20 luvun 3 §:n 3 momentissa (16/1971) on tarkoitettu. X:n toimintatapaa ei voida, sen paheksuttavuudesta huolimatta, sellaisenaan rinnastaa tässä lainkohdassa tarkoitettuun erityiseen raakuuteen tai julmuuteen. X:n ei ole edes väitetty käyttäneen lapsia kohtaan väkivaltaa tai uhanneen sillä taikka muutoin pakottaneen lapsia alistumaan seksuaalisiin tekoihin. Enimmäkseen ne ovat käsittäneet ruumiinosien erilaista seksuaalista koskettelua. Ennen vuotta 1999 voimassa olleiden säännösten soveltamiskäytännössä tällaisten tekojen on yleensä katsottu olevan rangaistavissa rikoslain 20 luvun 3 §:n 1 ja 2 momentin (16/1971) nojalla. Näillä perusteilla Korkein oikeus päätyy siihen, että X:n tekoihin ei voida soveltaa tekoajankohtina voimassa ollutta rikoslain 20 luvun 3 §:n 3 momentin (16/1971) rangaistussäännöstä.

17. Kuten edellä on todettu, lapseen kohdistuvan haureuden enimmäisrangaistus on kuusi vuotta vankeutta. Rikoslain 8 luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan rangaistusta ei saa tuomita, ellei syytettä ole nostettu kymmenessä vuodessa, jos kovin rangaistus on yli kahden vuoden ja enintään kahdeksan vuotta. Syytteen mukaan seksuaalinen hyväksikäyttö on päättynyt A:n kohdalla 31.12.1985 ja B:n kohdalla 30.9.1992. Syyte on nostettu 31.10.2002 eli myöhemmin kuin kymmenen vuoden kuluttua tekojen päättymisestä. Syyteoikeus on siten 1 ja 2 kohdan osalta vanhentunut.

Syytteen kohta 3

18. Alemmat oikeudet ovat lukeneet X:n syyksi sen, että hän oli laittanut C:n käden ainakin kerran alushousujensa sisään jäykistynyttä sukupuolielintään vasten, kosketellut C:n vartaloa muun muassa rinnoista ja pakaroista, työntänyt kätensä C:n alushousujen sisään sukupuolielimen seudulle sekä halaamalla ja suutelemalla lähennellyt C:tä seksuaalisesti. X on Korkeimmassa oikeudessa kiistänyt hänen syykseen luetun menettelyn siltä osin, kuin hänen on katsottu kosketelleen C:tä seksuaalisesti vielä kesän 1996 jälkeen. Alempien oikeuksien tuomioon kirjatun C:n kertomuksen perusteella Korkein oikeus katsoo kuitenkin selvitetyksi, että hyväksikäyttö oli jatkunut kesään 1999 saakka.

19. Kappaleissa 11 – 16 lausutuilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että X:n syyksi ajalla 1.5.1995 – 31.12.1998 luettu menettely on tuona aikana voimassa olleen lain mukaan arvioituna täyttänyt rikoslain 20 luvun 3 §:n 1 momentissa (16/1971) tarkoitetun lapseen kohdistuvan haureuden tunnusmerkistön. Voimassa olevan lain mukaan arvioituna X:n menettely täyttää kaikilta osiltaan rikoslain 20 luvun 6 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetun lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkistön. Vaikka seksuaalisen hyväksikäytön kohteena on ollut lapsi, jolle rikos on hänen ikänsä tai kehityksensä vuoksi saattanut olla omiaan aiheuttamaan erityistä vahinkoa, X:n tekoa ei ole kuitenkaan pidettävä kokonaisuutena arvostellen rikoslain 20 luvun 7 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla törkeänä.

20. Siltä osin kuin kysymys on ennen 1.1.1999 tapahtuneesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä, voimassa olevan lain soveltaminen johtaa lievempään lopputulokseen kuin tekoajan lain soveltaminen. Tekoon on sen vuoksi kaikilta osiltaan sovellettava voimassa olevaa lakia.

21. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että X on 1.5.1995 ja kesän 1999 välisenä aikana käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevällä tavalla koskettelemalla, halaamalla ja suutelemalla tehnyt kuuttatoista vuotta nuoremmalle C:lle seksuaalisen teon, joka on ollut omiaan vahingoittamaan hänen kehitystään. Sanottu menettely luetaan X:n syyksi rikoslain 20 luvun 6 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettuna lapsen seksuaalisena hyväksikäyttönä.

Rangaistusseuraamus

22. X:n rikokseen ei liity sellaisia perusteita, joiden vuoksi 1.1.2004 voimaan tulleet rikoslain (515/2003) rangaistuksen mittaamista tai rangaistuksen ehdollisuutta koskevat säännökset johtaisivat lievempään lopputulokseen kuin rikoksen tekoaikana voimassa olleet rangaistuksen mittaamista tai rangaistuksen ehdollisuutta koskevat säännökset. Rikoslain 3 luvun 2 §:n nojalla asiassa sovelletaan siten rikoksen tekoaikana voimassa olleita rikoslain 6 lukua (466/1976) ja ehdollisesta rangaistuksesta annettua lakia (135/1976).

23. Rikoksen vahingollisuus ja vaarallisuus ja siitä ilmenevä X:n syyllisyys huomioon ottaen oikeudenmukainen rangaistus hänen syykseen luetusta lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä on kahdeksan kuukautta vankeutta.

24. Ehdollisesta rangaistuksesta annetun lain 1 §:n 2 momentin (992/1989) mukaan enintään kahden vuoden vankeusrangaistus voidaan määrätä ehdolliseksi, jollei yleisen lainkuuliaisuuden ylläpitäminen vaadi rangaistuksen tuomitsemista ehdottomana. X:ää ei ole aikaisemmin rangaistu rikoksesta. Hänen rikokseensa ei sisälly niin vakavia piirteitä, että rangaistus olisi ensikertalaisuudesta huolimatta määrättävä ehdottomana. Rangaistus määrätään siten ehdolliseksi.

A:n ja B:n vahingonkorvausvaatimukset

25. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 3 luvun 8 §:n mukaan yksityisoikeudellinen vaatimus voidaan tutkia, vaikka syyte hylätään. Syytteen hylkääminen ei siten estä syytteen tarkoittamaan tekoon perustuvan vahingonkorvausvaatimuksen tutkimista. Korkein oikeus toteaa X:n menetelleen A:ta ja B:tä kohtaan niin kuin syytteen 1 ja 2 kohdasta ilmenee.

26. A ja B ovat vaatineet X:ltä korvausta muun muassa vahingonkorvauslain 5 luvun 2 §:n nojalla henkisen tilan häiriintymisestä ja saman luvun 6 §:n nojalla henkisestä kärsimyksestä. Vahingonkorvauslain 5 luvun 2 §:n mukaan sillä, jolle on aiheutettu ruumiinvamma tai muu henkilövahinko, on oikeus saada korvaus muun ohella kivusta ja särystä. Lainkohdassa tarkoitetaan muulla henkilövahingolla muun muassa henkilön psyykkisen tilan tai kehityksen häiriintymistä. Psyykkisten häiriöiden osalta oikeuskäytännössä on yleensä tuomittu korvausta kivun ja säryn asemesta kipuun ja särkyyn rinnastettavasta kärsimyksestä. Vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:n mukaan rikoksen uhrilla on oikeus korvaukseen myös sellaisesta kärsimyksestä, jonka on aiheuttanut vapauteen, kunniaan tai kotirauhaan kohdistunut taikka muu sen kaltainen rikos. Viimeksi mainitulla kärsimyksellä tarkoitetaan henkistä kärsimyksentunnetta, joka ei edellytä lääketieteellisesti todettavissa olevaa psyykkisen terveydentilan järkkymistä. Oikeuteen saada kärsimyskorvausta vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:n nojalla ei vaikuta se, onko uhrille aiheutettu samalla rikoksella henkilövahinko.

27. Vahingonkorvauslain 7 luvun 2 §:n (412/1974) mukaan vahingonkorvausta on vaadittava kymmenen vuoden kuluessa vahingon tapahtumisesta, ellei lyhyempää vanhentumisaikaa ole säädetty.

28. X:n A:han ja B:hen kohdistama seksuaalinen hyväksikäyttö on aiheuttanut viimeksi mainituille vahingonkorvauslain 5 luvun 2 §:ssä tarkoitetun henkilövahingon, joka on käsittänyt heidän psyykkisen tilansa järkkymisen ja psyykkisen kehityksen häiriintymisen. Vahinkoa on alkanut syntyä jo kunkin osateon tapahtumisesta. Asiassa esitetyn lääketieteellisen selvityksen mukaan vahinkoa on syntynyt jatkuvasti. Osoituksena tästä ovat hovioikeuden A:n ja B:n terveydentilasta mainitsemat seikat. Tämän henkilövahingon osalta on suoritettava korvausta kipuun ja särkyyn rinnastettavasta kärsimyksestä.

29. X:n on katsottava saaneen tiedon häneen kohdistetuista vahingonkorvausvaatimuksista viimeistään 6.11.2002, jolloin hän on antanut käräjäoikeudelle vastauksensa A:n ja B:n korvausvaatimuksiin. A:lla ja B:llä on siten oikeus saada X:ltä korvaus sellaisista seksuaalisesta hyväksikäytöstä aiheutuneista vahingoista, jotka ovat syntyneet 6.11.1992 jälkeen.

30. A:n ja B:n vaatimus saada vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:n nojalla korvausta henkisestä kärsimyksestä perustuu X:n menettelyyn, joka on sanotussa lainkohdassa tarkoitetuin tavoin loukannut A:n ja B:n vapautta. Kustakin teosta on tekohetkellä aiheutunut A:lle ja B:lle myös edellä mainitun 6 §:n nojalla korvattavaa henkistä kärsimystä. A:han kohdistuneet teot ovat kuitenkin päättyneet jo vuoden 1985 aikana ja B:hen kohdistuneet vastaavasti syyskuun 1992 lopussa. Siltä osin kuin kärsimys ei tule korvattavaksi psyykkisen tilan järkkymisen ja psyykkisen kehityksen häiriintymisen käsittävästä henkilövahingosta aiheutuneena eli kipuun ja särkyyn rinnastettavana kärsimyksenä, kysymys on kuitenkin ollut sellaisesta kestoltaan rajoitetusta kärsimyksestä, jonka osalta A:n ja B:n oikeus korvaukseen on vanhentunut, ottaen huomioon, ettei X:n voida osoittaa saaneen tietoa häneen kohdistetuista vahingonkorvausvaatimuksista ennen kuin vasta 6.11.2002.

31. Edellä kappaleessa 24 tarkoitetusta kipuun ja särkyyn rinnastettavasta kärsimyksestä A:lle ja B:lle kummallekin erikseen suoritettavan korvauksen kohtuullinen määrä on 8 000 euroa. Korvauksille on maksettava viivästyskorkoa 6.11.1992 lukien. Viivästyskoron sovittelemiseen ei ole korkolain 11 §:n 1 momentissa tarkoitettuja perusteita.

C:n korvausvaatimukset

33. X:n on todettu syyllistyneen C:tä kohtaan lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Rikos on loukannut C:n vapautta. Hänellä on siten vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:n nojalla oikeus saada korvaus rikoksesta aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä. Hovioikeuden tuomiossa lausutuilla perusteilla C:llä on oikeus saada korvausta myös vahingonkorvauslain 5 luvun 2 §:n nojalla kipuun ja särkyyn rinnastettavasta kärsimyksestä. Korvaus näistä vahingoista on parhaiten arvioitavissa kokonaisuutena. Korkein oikeus harkitsee kipuun ja särkyyn rinnastettavasta kärsimyksestä sekä henkisestä kärsimyksestä suoritettavan korvauksen kohtuulliseksi määräksi 5 000 euroa. Korvaukselle on maksettava viivästyskorkoa 30.9.1999 lukien. Viivästyskoron sovittelemiseen ei ole korkolain 11 §:n 1 momentissa tarkoitettuja perusteita.

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomiota muutetaan.

Muutokset syyksilukemisen ja rangaistusseuraamusten osalta

Syyte hylätään 1 ja 2 kohdan osalta ja X vapautetaan näiltä osin tuomitusta rangaistuksesta. Syytteen 3 kohdan osalta X tuomitaan hänen syykseen luetun törkeän lapsen seksuaalisen hyväksikäytön asemesta rikoslain 20 luvun 6 §:n 1 momentin 2 kohdan nojalla 1.5.1995 ja kesän 1999 välisenä aikana tehdystä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä kahdeksaksi kuukaudeksi vankeuteen.

Vankeusrangaistus on ehdollinen. Koetusaika alkaa Korkeimman oikeuden tuomion antamispäivästä ja päättyy 31.3.2007. Ehdollinen rangaistus voidaan määrätä pantavaksi täytäntöön, mikäli X koetusaikana tekee rikoksen, josta hänelle tuomitaan ehdoton vankeusrangaistus ja josta syyte on nostettu vuoden kuluessa koetusajan päättymisestä.

Muutokset korvausvelvollisuuden osalta

A:n ja B:n vaatimukset saada korvausta henkisestä kärsimyksestä vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:n nojalla hylätään vanhentuneina. X:n A:lle, B:lle ja C:lle maksettavia korvauksia muutetaan siten, että X velvoitetaan suorittamaan hovioikeuden tuomitsemien korvausten asemesta

  • A:lle korvaukseksi kipuun ja särkyyn rinnastettavasta kärsimyksestä 8 000 euroa,
  • B:lle korvaukseksi kipuun ja särkyyn rinnastettavasta kärsimyksestä 8 000 euroa ja
  • C:lle korvaukseksi henkisestä kärsimyksestä ja kipuun ja särkyyn rinnastettavasta kärsimyksestä yhteensä 5 000 euroa.

A:lle ja B:lle tuomitulle korvaukselle on maksettava viivästyskorkoa 16 prosenttia ajalta 6.11.1992 – 30.6.2002 sekä korkolain 4 §:n 1 momentin mukaan 1.7.2002 lukien. C:lle tuomitulle korvaukselle on maksettava viivästyskorkoa korkolain 4 §:n 3 momentin (997/1998) mukaan ajalta 30.9.1999 – 30.6.2002 sekä korkolain 4 §:n 1 momentin mukaan 1.7.2002 lukien.

Oikeudenkäynnin julkisuus

Oikeudenkäynnin julkisuudesta annetun lain 9 §:n 2 momentin nojalla Korkein oikeus määrää, että oikeudenkäyntiaineisto on sovellettuja lainkohtia, tuomiolauselmia ja asiasta laadittavaa selostetta lukuunottamatta pidettävä salassa 2.12.2032 saakka. Mainitun lain 2 §:n 2 momentin nojalla Korkein oikeus määrää edelleen, ettei asianomistajien nimiä saa mainita julkisessa oikeudenkäyntiaineistossa.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Leif Sevón sekä oikeusneuvokset Kari Raulos, Lauri Lehtimaja (eri mieltä), Eeva Vuori ja Pertti Välimäki. Esittelijä Marja Räbinä.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Lehtimaja: Olen muutoin samaa mieltä kuin enemmistö paitsi että X:lle tuomitun rangaistuksen ehdollisuuden osalta lausun seuraavan.

C:n hyväksikäyttö on alkanut jo hänen ollessaan 9-vuotias ja se on jatkunut runsaan neljän vuoden ajan. X:n menettelyyn on tältäkin osin liittynyt samoja rikoksen vakavuutta lisääviä piirteitä kuin syytekohtien 1 ja 2 osalta on todettu. Vaikkei X:ää ole aikaisemmin rangaistu rikoksesta, katson, että tässä tapauksessa yleisen lainkuuliaisuuden ylläpitäminen vaatii rangaistuksen tuomitsemista ehdottomana. Määrään X:lle tuomitun vankeusrangaistuksen siten pantavaksi välittömästi täytäntöön. Äänestyksen tulokseen nähden olen koetusajan osalta kuitenkin samaa mieltä kuin enemmistö.