KKO:2005:55

Seksuaalirikos
Asianomistajarikos
Syyteoikeus Syyteoikeuden vanhentuminen
Vahingonkorvaus Korvattava vahinko: kipu ja särky Korvattava vahinko: henkinen kärsimys
Saamisen vanhentuminen

B oli vuosina 1984 ja 1985 käyttänyt seksuaalisesti hyväkseen alle 14-vuotiasta A:ta. A:n ilmoitettua B:n teot vuonna 2002 syytteeseen pantavaksi syyttäjä oli vuonna 2003 vaatinut B:lle rangaistusta 1.1.1999 voimaan tulleen rikoslain 20 luvun 7 §:n nojalla törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Korkeimman oikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla katsottiin, etteivät hovioikeuden B:n syyksi lukemat teot täyttäneet tekoajankohtana voimassa olleen rikoslain 20 luvun 3 §:n 3 momentissa (16/1971) tarkoitetun törkeän lapseen kohdistuvan haureuden tunnusmerkistöä. Syyte hylättiin vanhentuneena.

Kysymys myös syyttäjän oikeudesta nostaa syyte asianomistajarikoksesta erittäin tärkeän yleisen edun perusteella sekä asianomistajan oikeudesta vahingonkorvaukseen.

RL 20 luku 3 § (16/1971)
RL 20 luku 6 § 1 mom
RL 20 luku 7 § 1 mom
RL 20 luku 11 § (16/1971)

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Alavuden käräjäoikeuden tuomio 28.1.2003

Virallisen syyttäjän syytteestä, johon A oli asianomistajana yhtynyt, käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että B oli kevään 1984 ja syksyn 1985 välisenä aikana tehnyt 12 – 13 -vuotiaalle sukulaiselleen A:lle seksuaalisia tekoja, jotka olivat olleet omiaan vahingoittamaan hänen kehitystään. B oli useita kertoja käsillään kosketellut ja hieronut A:n sukuelintä sekä kerran hieronut A:n sukuelintä deodoranttipullolla ja kosketellut sitä kielellään. Lisäksi B oli ollut kerran sukupuoliyhteydessä A:n kanssa ja saanut tämän hieromaan B:n sukuelintä.

Teon kohteena oli ollut lapsi, jolle rikos hänen ikänsä ja kehitystasonsa vuoksi sekä hänen tekijää kohtaan tuntemansa erityisen luottamuksen vuoksi oli ollut omiaan aiheuttamaan erityistä vahinkoa. Huomioon ottaen lisäksi A:n ja B:n sukulaisuussuhde ja se, että tekoja oli ollut useita, rikosta oli pidettävä myös kokonaisuutena arvostellen törkeänä.

B:n syyksi luettu teko täytti tekoaikana voimassa olleen rikoslain 20 luvun 3 §:ssä (16/1971) rangaistavaksi säädetyn törkeän lapseen kohdistuvan haureuden tunnusmerkistön. Tuomitsemishetkellä voimassa olleen rikoslain 20 luvun 7 §:n 1 momentin törkeää lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevan rangaistussäännöksen soveltaminen johti B:n kannalta lievempään lopputulokseen.

Näillä perusteilla käräjäoikeus tuomitsi B:n rikoslain 20 luvun 7 §:n 1 momentin nojalla törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja eräästä toisesta hänen syykseen samalla kertaa luetusta rikoksesta yhteiseen kahden vuoden vankeusrangaistukseen. Lisäksi käräjäoikeus velvoitti B:n suorittamaan A:lle korvaukseksi henkisestä kärsimyksestä 16 000 euroa korkoineen.

Asian ovat ratkaisseet laamanni Olavi Leppämäki ja lautamiehet.

Vaasan hovioikeuden tuomio 3.6.2004

B valitti hovioikeuteen lausuen, ettei hänen syykseen luettua lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä voitu pitää törkeänä. Syyte oli sen vuoksi hylättävä vanhentuneena.

Hovioikeus lausui pääkäsittelyn toimitettuaan seuraavaa:

Syyteoikeus

Rikoslain 20 luvun 11 §:n (16/1971) mukaan virallinen syyttäjä ei saanut nostaa syytettä muun muassa sanotun luvun 3 §:ssä tarkoitetusta törkeästä lapseen kohdistuvasta haureudesta, ellei asianomistaja ollut ilmoittanut tekoa syytteeseen pantavaksi tai ellei erittäin tärkeä yleinen etu vaatinut syytteen nostamista. Mainittua 11 §:ää oli muutettu 1.1.1999 lukien siten, että muun muassa 3 §:ssä tarkoitettujen rikosten kaltaiset teot olivat tulleet virallisen syytteen alaisiksi.

Rikoslain 8 luvun 6 §:n 1 momentin mukaan asianomistajan tuli esittää syyttämispyyntönsä vuoden kuluessa siitä päivästä, jolloin hän sai tiedon rikoksesta ja sen tekijästä. A oli tehnyt rikosilmoituksen B:n menettelystä 29.10.2002 eli mainitun vuoden määräajan jälkeen. A:n syyteoikeus oli siten vanhentunut.

Syyttäjä oli esittänyt, että erittäin tärkeä yleinen etu oli vaatinut syytteen nostamista, koska syytteessä tarkoitetut teot olivat kohdistuneet lapseen ja niiden tekijänä oli ollut henkilö, jota kohtaan lapsi oli tuntenut erityistä luottamusta ja josta hän oli ollut riippuvainen. Hyväksikäytön kohteeksi joutunut A ei ollut voinut turvautua vanhempiinsa kysymyksessä olevassa asiassa eikä hän ollut aiemmin kyennyt kertomaan B:n teoista tai tekemään niistä rikosilmoitusta. Mainituilla syyttäjän esittämillä perusteilla hovioikeus katsoi, että erittäin tärkeä yleinen etu oli vaatinut syytteen nostamista.

Sovellettava laki

Syytteessä tarkoitetut teot olivat tapahtuneet vuosina 1984 ja 1985. Tekoaikana voimassa olleen rikoslain 20 luvun 3 §:n 1 momentin (16/1971) mukaan lapseen kohdistuvaan haureuteen syyllistyi se, joka oli sukupuoliyhteydessä neljäätoista vuotta nuoremman henkilön kanssa tai harjoitti tämän kanssa muuta, siihen verrattavissa olevaa haureutta. Jos rikos tapahtui erityistä raakuutta tai julmuutta osoittavalla tavalla, ja sitä oli edellä mainituissa tai muissa tapauksissa, huomioon ottaen rikokseen johtaneet ja siitä ilmenevät seikat kokonaisuudessaan pidettävä törkeänä, rikoksentekijä oli mainitun pykälän 3 momentin mukaan tuomittava törkeästä lapseen kohdistuvasta haureudesta vähintään kahdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi vankeuteen.

Rikoslain 20 luku oli muutettu 1.1.1999 voimaan tulleella lailla (563/1998). Muutetun 20 luvun 6 §:n 1 momentin mukaan lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön syyllistyi se, joka 1) oli sukupuoliyhteydessä kuuttatoista vuotta nuoremman henkilön kanssa, 2) koskettelemalla tai muulla tavoin teki kuuttatoista vuotta nuoremmalle lapselle teon, joka oli omiaan vahingoittamaan hänen kehitystään tai 3) sai hänet ryhtymään 2 kohdassa tarkoitettuun tekoon. Saman luvun 7 §:n 1 momentin mukaan lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö oli törkeä, jos hyväksikäytössä 1) kohteena oli lapsi, jolle rikos lapsen iän tai kehitystason vuoksi oli omiaan aiheuttamaan erityistä vahinkoa, 2) rikos tehtiin erityisen nöyryyttävällä tavalla tai 3) rikos oli omiaan aiheuttamaan erityistä vahinkoa lapselle hänen tekijää kohtaan tuntemansa erityisen luottamuksen tai muuten tekijästä erityisen riippuvaisen aseman vuoksi. Lisäksi edellytettiin, että rikos oli myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Tekijä oli tällöin tuomittava törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä vankeuteen vähintään yhdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi.

Rikoslain voimaanpanemisesta annetun asetuksen 3 §:n 1 momentin ja rikoslain 3 luvun 2 §:n (515/2003) mukaan rikokseen tuli soveltaa sitä lakia, joka oli voimassa, kun rikos tehtiin. Jos tuomitsemishetkellä oli voimassa toinen laki kuin tekohetkellä, oli kuitenkin sovellettava uutta lakia, jos se johti lievempään lopputulokseen.

Hovioikeus katsoi, että B:n syyksi luettua tekoa oli käräjäoikeuden mainitsemilla perusteilla pidettävä törkeänä rikoksen tekoaikana voimassa olleen rikoslain 20 luvun 3 §:n 1 ja 3 momenttien nojalla lainkohdan tarkoittamissa ”muissa tapauksissa” huomioon ottaen rikokseen johtaneet ja siitä ilmenevät seikat kokonaisuudessaan. B:n teko täytti samoin perustein myös 1.1.1999 voimaan tulleen rikoslain 20 luvun 7 §:n 1 momentin 1 ja 3 kohdassa tarkoitetun törkeän lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkistön ja oli edellä mainitut seikat huomioon ottaen myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

Koska 1.1.1999 voimaan tulleesta rikoslain 20 luvun 7 §:n mukaisesta törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuomittava yhden vuoden vähimmäisrangaistus oli lievempi kuin tekoaikana voimassa olleesta rikoslain 20 luvun 3 §:n 3 momentin mukaisesta törkeästä lapseen kohdistuvasta haureudesta tuomittava kahden vuoden vähimmäisrangaistus, hovioikeus sovelsi B:n syyksi luettavaan rikokseen rikoslain voimaanpanemisesta annetun asetuksen 3 §:n 2 momentin nojalla 1.1.1999 voimaan tullutta lakia.

Syyksilukeminen

Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden syyksilukemista koskevat perustelut.

Näillä ja rangaistuksen mittaamisesta ja ehdollisuudesta lausumillaan perusteilla hovioikeus, hyläten B:tä vastaan ajetun toisen syytteen vanhentuneena, muutti käräjäoikeuden tuomiota siten, että B tuomittiin hänen syykseen luetusta törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä 1 vuoden 6 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen, minkä ohella B:lle tuomittiin 90 tuntia yhdyskuntapalvelua.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Robert Liljenfeldt (eri mieltä), Juhani Palmu ja Annette Laukkonen.

Eri mieltä ollut hovioikeudenneuvos Liljenfeldt katsoi, että rikoksen vakavuus, B:n syyllisyyden aste ja rikoksen tapahtumaolosuhteet edellyttivät vankeusrangaistuksen tuomitsemista ehdottomana. Muilta osin Liljenfeldt oli samaa mieltä kuin hovioikeuden enemmistö.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

B:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan B lausui, ettei erittäin tärkeä yleinen etu ollut vaatinut syytteen nostamista kysymyksessä olevasta teosta, minkä vuoksi syyttäjällä ei ollut syyteoikeutta. B:n tekoa ei voitu pitää tekoaikana voimassa olleen rikoslain 20 luvun 3 §:n 3 momentissa (16/1971) tarkoitetulla tavalla törkeänä, minkä vuoksi syyteoikeus ja A:n oikeus vahingonkorvaukseen olivat rikoslain 8 luvun 1 §:n 1 momentin nojalla joka tapauksessa vanhentuneet. Näillä perusteilla B vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan. Toissijaisesti B vaati, että henkisestä kärsimyksestä hänen maksettavakseen tuomittua korvausta alennetaan.

Virallinen syyttäjä ja A antoivat heiltä pyydetyn vastauksen.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Syyteoikeus

1. Vuoden 1998 loppuun saakka voimassa olleen rikoslain 20 luvun 11 §:n (16/1971) mukaan virallinen syyttäjä ei saanut nostaa syytettä sanotun luvun 1 – 6 §:ssä mainituista lapseen kohdistuvista seksuaalirikoksista, ellei asianomistaja ollut ilmoittanut tekoa syytteeseen pantavaksi tai ellei erittäin tärkeä yleinen etu vaatinut syytteen nostamista. Rikoslain 8 luvun 6 §:n 1 momentin mukaan asianomistajan on esitettävä syyttämispyyntönsä vuoden kuluessa siitä päivästä, jolloin hän sai tiedon rikoksesta ja sen tekijästä.

2. A on vaatinut B:n tuomitsemista rangaistukseen siitä, että tämä oli käyttänyt 12 – 13-vuotiasta A:ta seksuaalisesti hyväkseen vuosina 1984 ja 1985. Kysymys on tekoajankohtana ollut asianomistajarikoksesta. Se on ilmoitettu syytteeseen pantavaksi 29.10.2002 eli vasta rikoslain 8 luvun 6 §:n 1 momentissa säädetyn vuoden määräajan jälkeen. A:n oikeus vaatia B:lle rangaistusta kysymyksessä olevasta rikoksesta on siten hovioikeuden toteamin tavoin vanhentunut. Sen vuoksi hänen rangaistusvaatimuksensa jätetään tutkimatta ja käräjäoikeuden siitä antama lausunto poistetaan.

3. Syytteessä kerrotut teot ovat luonteeltaan sellaisia, että ne ovat yleisen tietämyksen mukaan olleet omiaan aiheuttamaan häpeän ja syyllisyyden tunteita tekojen kohteeksi joutuneelle lapselle ja siten estämään tätä kertomasta tekijän menettelystä ulkopuolisille. A on lisäksi selvittänyt, ettei hän ankarien kotiolojensa vuoksi ollut voinut kertoa vanhemmilleen sukulaisensa häneen kohdistamasta seksuaalisesta hyväksikäytöstä eikä hänen lähipiirissään ollut ollut muitakaan sellaisia aikuisia, jotka olisivat voineet ryhtyä asiassa hänen etujensa mukaisiin toimenpiteisiin. Siihen nähden, että edellä mainitut seikat ovat estäneet A:ta ilmiantamasta B:tä ja ilmoittamasta hänen tekojaan syytteeseen pantavaksi ja että B:n teot ovat syytteen mukaan toistuneet useita kertoja hyväksikäytön jatkuessa yli vuoden ajan, Korkein oikeus katsoo, että erittäin tärkeä yleinen etu on vaatinut syytteen nostamista B:tä vastaan. Virallisella syyttäjällä on siten asiassa syyteoikeus.

Rikosoikeudellinen arviointi

4. Alemmat oikeudet ovat tuominneet B:n rangaistukseen törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. B ei ole Korkeimmassa oikeudessa kiistänyt, etteikö hän olisi menetellyt siten, kuin hänen syykseen on alemmissa oikeuksissa luettu. Hän on kuitenkin katsonut, etteivät hänen tekonsa olleet tekoajankohtinaan täyttäneet rikoslain 20 luvun 3 §:n 3 momentissa (16/1971) tarkoitetun törkeän lapseen kohdistuvan haureuden tunnusmerkistöä, minkä vuoksi syyteoikeus oli vanhentunut. Korkeimmassa oikeudessa on siten kysymys B:n syyksi alemmissa oikeuksissa luetun menettelyn oikeudellisesta arvioinnista.

5. Tekoajankohtana voimassa olleen rikoslain 20 luvun 3 §:n 1 momentin (16/1971) mukaan rikoksentekijä, joka oli sukupuoliyhteydessä neljäätoista vuotta nuoremman henkilön kanssa tai harjoitti tämän kanssa muuta, siihen verrattavissa olevaa haureutta, oli tuomittava lapseen kohdistuvasta haureudesta enintään kuudeksi vuodeksi vankeuteen. Mainitun pykälän 3 momentin mukaan lapseen kohdistuva haureus oli törkeä, jos se tapahtui erityistä raakuutta tai julmuutta osoittavalla tavalla, ja sitä oli edellä mainituissa tai muissa tapauksissa, huomioon ottaen rikokseen johtaneet ja siitä ilmenevät seikat kokonaisuudessaan, pidettävä törkeänä. Rangaistukseksi törkeästä lapseen kohdistuvasta haureudesta oli säädetty vähintään kaksi ja enintään kymmenen vuotta vankeutta.

6. B:n syyksi luettu menettely on käsittänyt sukupuoliyhteyden ja siihen verrattavissa olevaa haureutta ja se täyttää siten rikoslain 20 luvun 3 §:n 1 momentissa (16/1971) tarkoitetun lapseen kohdistuvan haureuden tunnusmerkistön. Kuten edellä on todettu, mainitun pykälän 3 momentin mukaan lapseen kohdistuvaa haureutta voidaan pitää törkeänä, jos rikoksen tekotapa osoittaa erityistä raakuutta tai julmuutta ja jos tekoa voidaan näissä tai muissa tapauksissa pitää kokonaisuutena arvostellen törkeänä. Säännös jättää avoimeksi, mitä siinä mainituilla ”muilla tapauksilla” tarkoitetaan.

7. Lapseen kohdistuvaa haureutta koskevat rangaistussäännökset on korvattu uusilla, lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevilla säännöksillä (563/1998) vuoden 1999 alusta lukien. Uusilla säännöksillä on laajennettu törkeinä rikoksina rangaistavien tekomuotojen alaa aiempaan verrattuna. Niin kuin uusien säännösten esitöissä on todettu, rikoslain 20 luvun 3 §:n 3 momentin (16/1971) rangaistussäännös törkeästä lapseen kohdistuvasta haureudesta ei täytä laillisuusperiaatteeseen sisältyvää täsmällisyysvaatimusta, koska se sallii ankaramman rangaistusasteikon käytön sellaisilla ankaroittavilla perusteilla, joita säännöksessä ei ole nimenomaisesti mainittu (HE 6/1997 vp s. 166). Tämän vuoksi ja huomioon ottaen, ettei mainitussa 3 momentissa tarkoitettujen ”muiden tapausten” sisällöstä ole syntynyt säännöksen voimassaoloaikana myöskään vakiintunutta oikeuskäytäntöä, Korkein oikeus katsoo, ettei enää ole oikeudellisesti perusteltavissa pitää lapseen kohdistuvaa haureutta törkeänä pelkästään puheena olevan 3 momentin avoimeen rangaistussäännökseen nojautuvan kokonaisarvostelun perusteella. Törkeästä lapseen kohdistuvasta haureudesta tuomitseminen edellyttää siten, että rikoksen tekotapa voidaan luokitella erityistä raakuutta tai julmuutta osoittavaksi. Teon on lisäksi oltava kokonaisuutena arvostellen törkeä huomioon ottaen sen, että lapseen kohdistuvaa haureutta koskeva perussäännös kattaa rangaistusasteikkonsa osoittamin tavoin myös varsin vakavia rikoksia.

8. B:n tekoon liittyy piirteitä, joiden voidaan katsoa lisäävän sen moitittavuutta. B on käyttänyt hyväkseen A:n häntä kohtaan tuntemaa jonkinasteista luottamusta. Teot ovat lisäksi toistuneet useita kertoja jatkuen yli vuoden ajan.

9. Kappaleessa 8 mainitut seikat eivät kuitenkaan ole sellaisia, että niiden voitaisiin katsoa kuuluvan erityistä raakuutta tai julmuutta osoittavan tekotavan kattamalle alueelle. B:n menettelyä ei siten voida pitää erityistä raakuutta tai julmuutta osoittavana. Ennen vuotta 1999 voimassa olleiden säännösten sisältö huomioon ottaen nyt kysymyksessä olevan kaltaiset teot kuuluvat rikoslain 20 luvun 3 §:n 1 momentin (16/1971) soveltamisalaan.

10. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus päätyy siihen, ettei hovioikeuden B:n syyksi lukemaa menettelyä voida pitää tekoajankohtana voimassa olleen rikoslain 20 luvun 3 §:n 3 momentissa (16/1971) tarkoitettuna törkeänä lapseen kohdistuvana haureutena, vaan ainoastaan saman pykälän 1 momentissa tarkoitettuna lapseen kohdistuvana haureutena.

11. Kuten kappaleessa 5 on todettu, rikoslain 20 luvun 3 §:n 1 momentissa (16/1971) tarkoitetun lapseen kohdistuvan haureuden enimmäisrangaistus on kuusi vuotta vankeutta. Rikoslain 8 luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan rangaistusta ei saa tuomita, ellei syytettä ole nostettu kymmenessä vuodessa, jos kovin rangaistus on vapausrangaistusta yli kahden vuoden ja enintään kahdeksan vuotta. Hovioikeuden B:n syyksi lukema teko on tehty kevään 1984 ja syksyn 1985 välisenä aikana. Syyte on nostettu 22.1.2003 eli myöhemmin kuin kymmenen vuoden kuluttua teon päättymisestä. Syyteoikeus on siten vanhentunut.

A:n vahingonkorvausvaatimus

12. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 3 luvun 8 §:n mukaan yksityisoikeudellinen vaatimus voidaan tutkia, vaikka syyte hylätään. Syytteen hylkääminen ei siten estä syytteen tarkoittamaan tekoon perustuvan vahingonkorvausvaatimuksen tutkimista.

13. A on vaatinut B:ltä korvausta henkisestä kärsimyksestä vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:n nojalla. Vaatimustaan hän on perustellut muun muassa sillä, että B:n menettely on ollut omiaan vahingoittamaan hänen psyykkistä kehitystään. A on viitannut vuodelta 2003 oleviin psykiatrisen poliklinikan käyntitodistukseen ja psykiatrian erikoislääkärin lausuntoon. Mainitusta käyntitodistuksesta ilmenee, että A on vuosina 1993 – 1994 ollut mielenterveystoimiston asiakkaana psykiatrian erikoissairaanhoitajan hoidettavana hoitokäyntien ollessa pääosin viikottaisia. A on tämän jälkeen hakeutunut uudelleen hoitoon 8.11.2002 lukien. Mainitun lääkärinlausunnon mukaan seksuaalinen hyväksikäyttö on todennäköisesti ollut vaikuttamassa A:n myöhempään psyykkiseen problematiikkaan.

14. Vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:n mukaan rikoksen kohteeksi joutuneella on oikeus korvaukseen sellaisesta kärsimyksestä, jonka on aiheuttanut vapauteen, kunniaan tai kotirauhaan kohdistunut taikka muu sen kaltainen rikos. Kärsimyksellä tarkoitetaan mainitussa lainkohdassa sellaista henkistä kärsimystunnetta, joka aiheutuu henkilöön kohdistuneesta oikeudettomasta loukkauksesta. Kärsimys voi ilmetä esimerkiksi pelon, nöyryytyksen, häpeän tai mielipahan tunteena. Tällaisen kärsimyksen ilmeneminen kytkeytyy yleensä ajallisesti lähelle loukkaavan teon ajankohtaa. Vahingonkorvauslain 5 luvun 2 §:n mukaan sillä, jolle on aiheutettu ruumiinvamma tai muu henkilövahinko, on oikeus saada korvaus muun ohella kivusta ja särystä. Lainkohdassa tarkoitetaan muulla henkilövahingolla muun muassa henkilön psyykkisen tilan tai kehityksen häiriintymistä. Psyykkisten häiriöiden osalta oikeuskäytännössä on yleensä tuomittu korvausta kivun ja säryn asemesta kipuun ja särkyyn rinnastettavasta kärsimyksestä (esim. KKO 2003:76, KKO 2004:23).

15. A:n korvausvaatimuksensa perusteeksi ilmoittamat seikat tarkoittavat sellaisia henkilövahinkoja, joiden korvaamisesta on säädetty vahingonkorvauslain 5 luvun 2 §:ssä. Hänen korvausvaatimustaan on siten arvioitava tämän lainkohdan nojalla.

16. Vahingonkorvauslain 7 luvun 2 §:n (412/1974) mukaan vahingonkorvausta on vaadittava kymmenen vuoden kuluessa vahingon tapahtumisesta, ellei lyhyempää vanhentumisaikaa ole säädetty.

17. Korkein oikeus katsoo kappaleessa 13 kerrotun lääketieteellisen selvityksen perusteella selvitetyksi, että B:n A:han kohdistamasta seksuaalisesta hyväksikäytöstä on aiheutunut tälle vahingonkorvauslain 5 luvun 2 §:ssä tarkoitettu henkilövahinko, joka on käsittänyt hänen psyykkisen tilansa järkkymisen ja psyykkisen kehityksensä häiriintymisen. Vahinkoa on alkanut syntyä jo kunkin osateon tapahtumisesta. Kysymyksessä olevan kaltaisten tekojen aiheuttamat vahingot ilmenevät kuitenkin yleensä vasta vähitellen pitkän ajan kuluessa. A:n esittämä lääketieteellinen selvitys osoittaa, että näin on tässäkin tapauksessa tapahtunut.

18. B on saanut tiedon häneen kohdistetusta vahingonkorvausvaatimuksesta 28.1.2003, jolloin asiaa on käsitelty käräjäoikeudessa. A:lla on siten oikeus saada B:ltä korvaus sellaisista seksuaalisesta hyväksikäytöstä aiheutuneista henkilövahingoista, jotka ovat ilmenneet 28.1.1993 jälkeen. Korvattavan henkilövahingon määräksi sanotun ajankohdan jälkeiseltä ajalta Korkein oikeus harkitsee 5 000 euroa.

19. Siltä osin kuin A:n on katsottava vaatineen korvausta henkisestä kärsimyksestä vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:n nojalla, Korkein oikeus toteaa, että kysymyksessä olevista teoista on tekohetkellä saattanut aiheutua A:lle mainitussa lainkohdassa tarkoitettua kärsimystä. Siltä osin kuin tuo kärsimys ei tule korvattavaksi psyykkisen tilan ja psyykkisen kehityksen häiriintymisen käsittävästä henkilövahingosta aiheutuneena, kysymys on ollut sellaisesta vuosina 1984 – 1985 tapahtuneisiin tekoihin välittömästi liittyvästä kärsimyksestä, jonka osalta A:n oikeus korvaukseen on vanhentunut ottaen huomioon, että B:n ei ole osoitettu saaneen tietoa häneen kohdistetuista vahingonkorvausvaatimuksista ennen kuin vasta 28.1.2003.

Tuomiolauselma

Muutokset hovioikeuden tuomioon:

Hovioikeuden tuomio kumotaan syytekohdan 1 osalta, syyte hylätään myös tältä osin ja B vapautetaan tuomitusta rangaistuksesta.

A:n vaatimus saada korvausta henkisestä kärsimyksestä vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:n nojalla hylätään vanhentuneena. B velvoitetaan vahingonkorvauslain 5 luvun 2 §:n nojalla suorittamaan A:lle korvaukseksi kipuun ja särkyyn verrattavasta kärsimyksestä 5 000 euroa korkoineen.

Oikeudenkäynnin julkisuudesta annetun lain 9 §:n 2 momentin nojalla Korkein oikeus määrää, että oikeudenkäyntiaineisto on sovellettuja lainkohtia, tuomiolauselmaa ja asiasta laadittavaa selostetta lukuun ottamatta pidettävä salassa 28.2.2043 saakka. Mainitun lain 2 §:n 2 momentin nojalla Korkein oikeus määrää edelleen, ettei asianomistajan nimeä saa mainita julkisessa oikeudenkäyntiaineistossa.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Leif Sevón sekä oikeusneuvokset Kari Raulos, Gustaf Möller, Pauliine Koskelo ja Hannu Rajalahti. Esittelijä Marja Räbinä.