KKO:2010:6

Laittoman maahantulon järjestäminen

Viisumin saaneen ulkomaalaisen tuominen Suomeen ei täyttänyt rikoslain 17 luvun 8 §:n 1 momentin 1 kohdassa säädetyn laittoman maahantulon järjestämisen tunnusmerkistöä, vaikka viisumia haettaessa oli annettu vääriä tietoja matkan tarkoituksesta.

RL 17 luku 8 § 1 mom 1 kohta

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Syyte Lappeenrannan käräjäoikeudessa

Syytekohdassa 1 virallinen syyttäjä vaati A:lle rangaistusta laittoman maahantulon järjestämisestä, koska A oli tuonut Suomeen kolme alle 18-vuotiasta Venäjän federaation kansalaista, joilla ei ollut ollut maahantuloon vaadittavaa asianmukaista viisumia.

Asianmukaisen viisumin puuttuminen oli ilmennyt siten, että edellä mainituille kolmelle nuorelle oli hankittu Moskovassa Suomen suurlähetystöstä lokakuussa 2007 viisumit väärin perustein. Niiden mukaan nuorten piti osallistua Saariselällä järjestettävälle venäläisten nuorten hiihtoleirille 30.10. – 10.11.2007. Maahan tulleilla kolmella ei ollut ollut kuitenkaan tarkoitustakaan suunnata matkaansa Saariselälle, vaan heistä ensimmäisen tavoitteena oli ollut siirtyä Suomen ja Ruotsin kautta Norjaan ja kahden muun tavoite oli ollut matkustaa Suomen ja Ruotsin kautta Saksaan.

Nuoret Moskovasta Helsinkiin junalla saattanut A oli ollut tietoinen siitä, että nuorille oli myönnetty väärin perustein maahantuloviisumi Suomeen. Siitä huolimatta hän oli ottanut erään Moskovassa tapaamansa henkilön pyynnöstä 200 euron korvausta vastaan tehtäväkseen tuoda heidät Suomeen, ollut heidän saattajanaan junamatkalla sekä ilmoittanut valtiorajalla passintarkastuksessa rajavartijalle tätä harhauttaen seurassaan olleiden kolmen nuoren olevan matkalla Saariselälle hiihtoleirille ja lopuksi luovuttanut nuoret ennaltasovitun mukaisesti ja tietoisena heidän matkojensa todellisesta tarkoituksesta Helsingin rautatieasemalla kanssavastaaja B:lle vietäviksi Helsingin Katajanokan matkustajasatamasta lähtevään Ruotsin lauttaan.

Syytekohdassa 2 virallinen syyttäjä vaati B:lle rangaistusta laittoman maahantulon järjestämisestä, koska B oli yrittänyt tuoda Suomen kautta kolmanteen valtioon kolme alle 18-vuotiasta Venäjän federaation kansalaista, joilla ei ollut ollut maahantuloon vaadittavaa asianmukaista viisumia.

Asianmukaisen viisumin puuttuminen oli ilmennyt syytekohdassa 1 kerrotulla tavalla.

B oli ottanut A:lta vastaan ennalta sovitun mukaisesti edellä mainitut kolme nuorta Helsingin rautatieasemalla ja järjestänyt heille kyydin Katajanokan satamaan, mistä he olivat hankkineet laivaliput Ruotsiin. B oli ollut tietoinen siitä, että nämä nuoret olivat saaneet maahantuloviisumin yllä mainitulla tavalla väärin perustein ja että heidän tarkoituksenaan oli ollut matkustaa muualle kuin Saariselän hiihtoleirille Suomen kautta.

Vastaukset

A ja B kiistivät heihin kohdistetut syytteet.

Käräjäoikeuden tuomio 20.12.2007

Käräjäoikeus otti esille kysymyksen siitä, täyttikö syytteen teonkuvaus laittoman maahantulon järjestämistä koskevan rikoslain 17 luvun 8 §:n 1 momentin 1 kohdan tunnusmerkistön.

Syyttäjän mukaan laajentava tulkinta asiassa oli mahdollista, koska rangaistusvaatimus oli sopusoinnussa rikoksen tunnusmerkistöstä ilmenevän, rangaistusuhalla tavoitellun suojan tarkoituksen kanssa ja ollut tekijälle kohtuudella ennalta arvattavissa aivan kuten korkein oikeus oli eräissä ennakkotapauksissa lausunut muihin rikostyyppeihin liittyen.

Kuultuaan osapuolia tästä kysymyksestä käräjäoikeus antoi asiassa ratkaisun ottamatta vastaan näyttöä teonkuvausten oikeellisuudesta.

Rikoslain 17 luvun 8 §:n 1 momentin 1 kohdassa säädetään, että joka tuo tai yrittää tuoda Suomeen tai Suomen kautta muuhun maahan ulkomaalaisen, jolla ei ole maahantuloon vaadittavaa passia, muuta matkustusasiakirjaa, viisumia taikka oleskelulupaa, on tuomittava laittoman maahantulon järjestämisestä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

Käräjäoikeuden mukaan riitainen tai vähintään tulkinnanvarainen seikka koski sitä,

1) tarkoitettiinko maahantuloon vaadittavan viisumin puuttumisella myös tilannetta, jossa maahan tulevalla oli kylläkin voimassa oleva vaadittava viisumi, mutta viisumia haettaessa viranomaiselle oli annettu virheellistä tietoa matkan tarkoituksesta. Lainsäädännön täsmällisyys vaati kannanottoa siihen, voitiinko väärien tietojen avulla saadun matkustusasiakirjan katsoa täyttävän laittoman maahantulon järjestämisen tunnusmerkistön siltä osin, että kyseinen matkustusasiakirja ei olisi maahantuloon vaadittava asiakirja.

2) Vääränä matkustusasiakirjana tai henkilötodistuksena pidettiin valtiosopimusten mukaan sellaista matkustusasiakirjaa tai henkilötodistusta, joka oli muun muassa myönnetty tai saatu laittomasti väärien tietojen avulla. Tarkoitettiinko väärällä matkustusasiakirjalla myös viisumia? Shengenin rajasäännöstö ja ulkomaalaislaki erittelivät matkustusasiakirjan ja viisumin omiksi eri kokonaisuuksiksi. Viisumia ei välttämättä edes pidetty varsinaisena matkustusasiakirjana ja Palermon yleissopimusta ja sen velvoitteita ei siis sovellettaisi viisumeihin. Tähänkään kysymykseen Suomen lainsäädäntö ei antanut selvää vastausta.

3) Syyte koski ainoastaan laittoman maahantulon järjestämistä tuomalla Suomeen ulkomaalainen, jolla ei ollut maahantuloon vaadittavaa viisumia. Syyte ei ulottunut muihin rikoksen tekomuotoihin eli kuljetuksen järjestämiseen tai välittämiseen taikka väärän viisumin luovuttamiseen käytettäväksi maahantulon yhteydessä. Näin ollen ilman tulkintaa vastaajan vahingoksi ei voitu päätyä siihen, että väärän asiakirjan käytöstä olisi kysymys myös kyseisen pykälän 1 momentin 1 kohdassa.

Koska tunnusmerkistön täyttymiseen liittyi ainakin edellä mainitut kolme tulkinnanvaraisuutta, syytteessä kuvattua tekoa ei voitu lukea vastaajien syyksi. Tämän estivät sekä laillisuusperiaate että tulkinnan kielto vastaajan vahingoksi (in dubio pro mitius).

Käräjäoikeus totesi edelleen, että laittoman maahantulon järjestämistä koskeva rangaistussäännös oli ollut alkujaan ulkomaalaislaissa. Hallituksen esityksen 293/92 mukaan säännöksen tarkoitus oli ollut ehkäistä ulkomaalaisten luvatonta maahantuloa, johon yhä useammin oli liittynyt maksua vastaan tapahtuvaa rikollisuutta.

Rangaistussäännös siirrettiin asiallisesti samansisältöisenä vuonna 1999 rikoslakiin nykyiselle paikalleen.

Suomi oli allekirjoittanut Palermon yleissopimuksen 12.12.2000, ja yleissopimusta täydensi kaksi lisäpöytäkirjaa; a) Kansainvälisen järjestäytyneen rikollisuuden vastaisen Yhdistyneiden Kansakuntien yleissopimuksen lisäpöytäkirja maitse, meritse ja ilmateitse tapahtuvan maahanmuuttajien salakuljetuksen kieltämisestä (SopS 73/2006) ja b) Kansainvälisen järjestäytyneen rikollisuuden vastaisen Yhdistyneiden Kansakuntien yleissopimuksen lisäpöytäkirja ihmiskaupan, erityisesti naisten ja lasten kaupan ehkäisemisestä, torjunnasta ja rankaisemisesta (SopS 71/2006).

Kunkin sopimusvaltion oli tullut ryhtyä tarvittaviin lainsäädännöllisiin ja muihin toimenpiteisiin säätääkseen rangaistaviksi muun muassa teon, jossa henkilö tarkoituksellisesti auttoi toista saapumaan jäsenvaltion alueelle tai kulkemaan sen alueen kautta kyseisessä jäsenvaltiossa ulkomaalaisten maahantulosta tai kauttakulusta annetun lainsäädännön vastaisesti (Euroopan unionin neuvoston direktiivi 2002/90/EY).

Edellä mainitun YK:n yleissopimuksen lisäpöytäkirjan 73/2006 ja sen voimaansaattamisesta annetun asetuksen mukaan kukin sopimusvaltio ryhtyy tarvittaviin lainsäädännöllisiin ja muihin toimenpiteisiin säätääkseen rangaistaviksi muun ohella maahanmuuttajien salakuljetuksen ja salakuljetuksen mahdollistamiseksi väärennetyn asiakirjan valmistamisen, järjestämisen, antamisen tai hallussapidon.

Kyseisessä lisäpöytäkirjassa oli määritelty siinä käytetyt käsitteet. Laiton maahantulo tarkoitti rajan ylittämistä vastaanottavan valtion asettamien laillista maahantuloa koskevien vaatimusten vastaisesti. Väärällä matkustusasiakirjalla tai henkilötodistuksella tarkoitettiin sellaista matkustusasiakirjaa tai henkilötodistusta, joka oli väärennetty tai saatu laittomasti väärien tietojen, lahjonnan tai pakottamisen avulla. Hallituksen esityksessä 34/2004 todettiin, että maahanmuuttajien salakuljetusta koskeva Palermon yleissopimuksen lisäpöytäkirja ei edellyttänyt laittoman maahantulon järjestämistä koskevan rikoslain 17 luvun 8 §:n muutoksia. Esityksen mukaan rikoslain 17 luvun 8 §:n 1 momentin 1 ja 2 kohdat vastasivat Palermon yleissopimuksen lisäpöytäkirjan 6 artiklan 1 kappaleen a kohdan mukaista kriminalisointivelvoitetta laittoman maahantulon järjestämisestä aineellisen hyödyn saamiseksi. Väärään asiakirjaan liittyen (6 artiklan b kohta) oli tuotu kuitenkin esille toteamus, että Palermon sopimuksen lisäpöytäkirjassa mainitut eräät tekotavat näyttivät jäävän rikoslain 17 luvun 8 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetun tekotavan ulkopuolelle ja niihin tulisi soveltaa esi- tai muita rikoksia koskevia rangaistussäännöksiä kuten esimerkiksi väärän todistuksen antamista viranomaiselle.

Palermon yleissopimuksen lisäpöytäkirjojen mukaan väärän asiakirjan käsite ulottui siten laajemmalle kuin rikoslain 17 luvun 8 §:ssä. Kansainväliset velvoitteet velvoittivat jäsenvaltion säätämään rangaistavaksi myös laittoman maahantulon yhteydessä laittoman maahantulon järjestämisen tapaukset, joissa maahan saapuvalla oli Palermon yleissopimuksen mukaisesti väärä matkustusasiakirja. Tällaista kriminalisointia ei Suomen lainsäädännössä toistaiseksi ollut. Palermon yleissopimuksen velvoitteet eivät myöskään lähtökohtaisesti ilman eri mainintaa ulottuneet viisumeihin.

Ulkomaalaislain 11 §:ssä säädettiin ulkomaalaisen maahantulon edellytyksistä. Nämä edellytykset olivat tässä tapauksessa täyttyneet. Ulkomaalaiset olivat ylittäneet rajan ja saapuneet Suomeen asianmukaisen viranomaisen myöntämillä viisumeilla. Viranomaisilla oli keinot pysäyttää ulkomaalaisten matka käännyttämällä ja mitätöimällä viisumit. Maahan pyrkivällä ulkomaalaisella voi olla maahantuloon vaadittavat asiakirjat, mutta maahan pääseminen voitiin kuitenkin evätä esimerkiksi silloin kun ulkomaalainen oli viisumia hakiessaan antanut tahallaan vääriä henkilöllisyyttään tai matkaansa koskevia, viisumin tai oleskeluluvan myöntämiseen vaikuttaneita tietoja.

Nyt esillä olevaa tulkintaepäselvyyttä ei käräjäoikeuden tiedon mukaan ollut aikaisemmin käsitelty saatika perustellusti ratkaistu Suomen oikeusistuimissa. Rangaistuksella uhatun toiminnan kuvaus sekä teosta seuraava rangaistus oli määriteltävä sellaisella tarkkuudella, että kansalaiset ja lain soveltajat voivat ennakolta tietää, mikä oli rangaistavaa ja mikä ei. Rikoslain 3 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan rikokseen syylliseksi sai katsoa vain sellaisen teon perusteella, joka tekohetkellä oli laissa nimenomaan säädetty rangaistavaksi.

Käräjäoikeus hylkäsi syytteen.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Jukka Hallavainio ja lautamiehet.

Kouvolan hovioikeuden tuomio 13.11.2008

Syyttäjä valitti hovioikeuteen.

Selostettuaan maahantuloon tarvittavan viisumin käsitettä ja laittoman maahantulon järjestämistä koskevan lainsäädännön sisältöä ja merkitystä sekä sen taustalla olevia kansainvälisiä yleissopimuksia hovioikeus on päätynyt seuraaviin johtopäätöksiin.

Lainvalmisteluasiakirjoista kävi ilmi, että lainsäätäjä oli ottanut nimenomaisesti huomioon Suomen kansainväliset velvoitteet ja erityisesti maahanmuuttajien salakuljetusta koskevan lisäpöytäkirjan aiheuttamat tulkinnalliset kysymykset rikoslain 17 luvun 8 §:n osalta. Hallituksen esityksessä (HE 34/2004 vp) oli havaittu lisäpöytäkirjan väärän asiakirjan laaja käsite ja katsottu, että asiakirjan valmistamista väärien tietojen antamisen avulla voitaisiin arvioida väärän henkilötiedon antamista ja väärän todistuksen antamista viranomaiselle koskevien rangaistussäännösten mukaisesti. Tästä kannanotosta oli johdettavissa perustellusti käsitys, jonka mukaan väärien tietojen avulla saatua viisumia ei ollut rikoslain 17 luvun 8 §:ssä tarkoitettu pidettävän vääränä.

Muutoin kyseisessä hallituksen esityksessä oli viitattu maahantuloon vaadittavan viisumin osalta Suomeen tuloon vaadittaviin asiakirjoihin. Ulkomaalaislain 11 §:n 2 kohdan mukaan ulkomaalaisen maahantulo edellytti, että hänellä oli voimassa oleva vaadittava viisumi. Asiassa oli riidatonta, että syytteen teonkuvauksessa tarkoitetuilla kolmella Venäjän federaation kansalaisella oli ollut muilta osin asianmukaiset viisumit.

Ulkomaalaislain 11 §:n 3 kohdan mukaan ulkomaalaisen maahantulo edellytti muun muassa, että hän pystyi tarvittaessa esittämään asiakirjoja, joilla osoitettiin suunnitellun oleskelun tarkoitus ja edellytykset. Ulkomaalaislain 28 §:n mukaan Schengen-viisumi voitiin peruuttaa muun muassa silloin, kun viisumin myöntämisen jälkeen havaittiin, ettei 23 – 25 §:ssä mainittuja myöntämisen edellytyksiä ollut. Ulkomaalaislain 23 §:n mukaan viisumi voitiin myöntää, jos ulkomaalainen täyttää maahantulon edellytykset ja jos ei ollut perusteltua syytä epäillä, että tarkoituksena oli maahantuloa tai maassa oleskelua koskevien säännösten kiertäminen. Näin ollen viranomaisilla oli vielä henkilön tullessa maahan tehokkaat keinot tarkistaa mahdollisesti annetut väärät tiedot ja tarvittaessa peruuttaa viisumi.

Hovioikeus katsoi, että asianmukaisen viranomaisen myöntämää viisumia oli pidettävä rikoslain 17 luvun 8 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettuna maahantuloon vaadittavana viisumina, vaikka se oli saatu väärien tietojen avulla.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Jukka Ketola, Lolita Tuomainen ja Helena Metso. Esittelijä Kimmo Lähtinen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjälle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan syyttäjä vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja että asia palautetaan käräjäoikeuden käsiteltäväksi.

A ja B vastasivat valitukseen vaatien sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Kysymyksenasettelu ja sovellettava säännös

1. Syytteessä on esitetty, että A oli tuonut Suomeen ja B oli yrittänyt tuoda Suomen kautta kolmanteen valtioon kolme alle 18-vuotiasta Venäjän federaation kansalaista, joilla ei ollut ollut maahantuloon vaadittavaa asianmukaista viisumia. Asianmukaisen viisumin puuttuminen oli syytteen mukaan ilmennyt siten, että kyseisille ulkomaalaisille oli hankittu viisumit matkan tarkoituksesta annettujen väärien tietojen avulla.

2. Rikoslain 17 luvun 8 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan laittoman maahantulon järjestämisestä tuomitaan se, joka tuo tai yrittää tuoda Suomeen tai Suomen kautta muuhun maahan ulkomaalaisen, jolla ei ole maahantuloon vaadittavaa passia, muuta matkustusasiakirjaa, viisumia tai oleskelulupaa.

3. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, täyttääkö syytteessä kerrottu A:n ja B:n menettely laittoman maahantulon järjestämisen tunnusmerkistön. Ratkaistaessa sitä onko nyt kysymyksessä olevien ulkomaalaisten maahantuloa pidettävä laittomana, on harkinnassa keskeisellä sijalla se, onko asianomaisilta katsottava puuttuneen maahantuloon vaadittavat viisumit, koska niitä haettaessa on annettu virheellisiä tietoja Suomeen tulon tarkoituksesta.

Säännöksessä käytetyt käsitteet ja niiden tulkinta; johtopäätös

4. Laittoman maahantulon järjestämistä koskeva säännös on alun perin saatettu voimaan ulkomaalaislain muutoksella, jolla lakiin lisättiin uusi 64 b § (639/1993). Rikoslain kokonaisuudistuksen yhteydessä rangaistussäännös on siirretty rikoslain 17 luvun 8 §:ään (563/1998). Pykälän säätämistä alun perin koskevista sen paremmin kuin sen siirtämiseen rikoslakiin liittyvistä lainvalmistelutöistä ei ilmene, mitä pykälän 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetaan maahantuloon vaadittavalla viisumilla.

5. Kun rikoslain 17 luvun 8 § on 1.8.2004 voimaan tulleella lailla (650/2004) saanut nykyisen sanamuotonsa, esitettiin lain säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 34/2004 vp, s. 43 – 46 ja s. 74), että maahantuloon vaadittavalla passilla, muulla matkustusasiakirjalla, viisumilla tai oleskeluluvalla tarkoitetaan Suomeen tuloon vaadittavia asiakirjoja.

6. Ulkomaalaislain 11 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan ulkomaalaisen maahantulo edellyttää, että hänellä on voimassa oleva vaadittava viisumi, jollei Euroopan yhteisön lainsäädännöstä tai Suomea sitovasta kansainvälisestä sopimuksesta muuta johdu. Ulkomaalaislain 18 §:ssä säädetään viisumivapaudesta ja viisumivelvollisuudesta ja 20 §:ssä Schengen-viisumin eri lajeista. Näiden säännösten perusteella tarkoitetaan maahantuloon vaadittavalla viisumilla viisumivelvollisen voimassa olevaa, vaaditun lajista viisumia. Korkein oikeus katsoo edellä sanotun perusteella, että myös rikoslain 17 luvun 8 §:n 1 momentin 1 kohdassa käytetyllä vaadittavan viisumin käsitteellä tarkoitetaan samaa.

7. Kuten hovioikeudenkin tuomiosta ilmenee, edellä kohdassa 5 mainitussa hallituksen esityksessä on todettu (s. 44), että rikoslain 17 luvun 8 §:n uudistamiseen vaikuttaneessa kansainvälisessä sopimuksessa käytetyt väärän tai väärennetyn asiakirjan käsitteet ovat laajoja, eivätkä sanotussa rikoslain säännöksessä käytetyt käsitteet kata niitä kaikkia. Nämä näkökohdat eivät kuitenkaan johtaneet rikoslain 17 luvun 8 §:n kyseisten sanamuotojen muuttamiseen. Säännöksen lainsäätämisvaiheet asettavat näin rajat säännöksen käsitteiden tulkinnalle.

8. Näin ollen ulkomaalaisella on katsottava olevan rikoslain 17 luvun 8 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettu maahantuloon vaadittava viisumi, jos hänellä on voimassa oleva vaaditun lajinen viisumi, vaikka sitä haettaessa olisi annettu vääriä tietoja matkan tarkoituksesta. Tällaisella viisumilla maahantulo ei ole maahantuloa koskevien lainsäännösten vastaista ja laitonta, eikä maahantulossa avustaminen siten ole myöskään sellaisenaan rangaistavaa.

9. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, etteivät A ja B ole menettelyllään syyllistyneet rikoslain 17 luvun 8 §:n 1 momentin 1 kohdassa rangaistavaksi säädettyyn laittoman maahantulon järjestämiseen.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Mikko Tulokas, Kati Hidén, Pertti Välimäki, Timo Esko ja Soile Poutiainen. Esittelijä Petteri Mikkola.