Vaaran aiheuttaminen
KKO:2015:83
A oli tietoisena HIV-infektiostaan ollut useita kertoja suojaamattomassa anaalisessa sukupuoliyhteydessä B:n kanssa kertomatta tälle sairaudestaan. HIV-infektio ei ollut tarttunut B:hen. Kysymys siitä, oliko A aiheuttanut vakavan vaaran B:n hengelle tai terveydelle. (Ään.)
Asian käsittely alemmissa oikeuksissa
Helsingin käräjäoikeuden tuomio 26.5.2011
Käräjäoikeus luki A:n syyksi vaaran aiheuttamisen.
Käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että A oli 3.2. ja 11.3.2009 välisenä aikana useita kertoja ollut B:n kanssa suojaamattomassa sukupuoliyhteydessä. A oli tiennyt, että hänellä on HI-virus ja että se tarttuu suojaamattomassa sukupuoliyhteydessä. A oli jättänyt kertomatta B:lle sairaudestaan. Estäessään näin B:ltä mahdollisuuden suojautua tartunnalta A oli osoittanut ilmeistä välinpitämättömyyttä B:n henkeä ja terveyttä kohtaan. Menettelyllään A oli törkeällä huolimattomuudella aiheuttanut B:lle vakavan hengen ja terveyden vaaran.
Asiassa lääketieteellisenä asiantuntijatodistajana kuullun sisätautien ja infektiosairauksien erikoislääkäri C oli kertonut muun muassa sveitsiläiskannanotosta, jonka mukaan HIV-positiivinen henkilö ei määrättyjen edellytysten täyttyessä ollut tartuttava. C oli luonnehtinut A:n tilaa sellaiseksi, jossa tartuttamisriski oli ollut vain teoreettinen. Toisaalta infektion vakavuus ja parantumattomuus, joista C oli kertonut, olivat käräjäoikeuden mukaan notorisia eli myös A:n tiedossa olleita seikkoja.
Todistaja C oli edelleen selvittänyt, että viittaamistaan sveitsiläiskannanotosta ja parista muustakin ulkomaisesta tutkimuksesta huolimatta Suomessa ohjeistuksena HIV-infektoituneelle aina oli edelleen tartunnasta sukupuolikumppanille kertominen ja kondomin käyttäminen. Tämä osoitti käräjäoikeuden mukaan sitä, että tartunnan mahdollisuutta ei voitu sulkea pois siten, ettei taudinkantajan ollut tullut antaa kumppanilleen tilaisuutta kieltäytyä sukupuoliyhteydestä ja ettei hän olisi ollut velvollinen käyttämään suojautumiskeinoa taudin torjumiseksi. Tässä katsannossa kyse oli todellisena pidettävästä hengenvaarallisen taudin aiheuttamisen vaarasta.
A:lla ei ollut ollut selitystä sille, miksi hän ei ollut kertonut taudistaan B:lle. A oli myös väittänyt käyttäneensä kondomia. Tämä tuki sitä, että hänen oli täytynyt olla tietoinen velvollisuuksistaan taudinkantajana. Vaikka A oli kertomansa mukaan saanut todistajan mainitsemasta sveitsiläiskannanotosta sellaisen käsityksen, ettei tauti voinut tarttua hänestä edelleen, asiaa objektiivisesti tarkastellen siitä ei ollut voinut lähteä. Kysymys oli ollut todellisena pidettävästä hengenvaarallisen taudin aiheuttamisen vaarasta.
A oli taudinvaiheestaan huolimatta, salaamalla HIV-infektionsa ja ryhtymällä suojaamattomaan sukupuoliyhteyteen, törkeällä huolimattomuudella vakavasti vaarantanut B:n henkeä tai terveyttä.
Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Markku Saalasti ja lautamiehet.
Helsingin hovioikeuden tuomio 25.10.2012
A valitti hovioikeuteen ja vaati syytteen hylkäämistä.
Hovioikeus katsoi, ettei sillä ollut syytä arvioida näyttöä toisin kuin käräjäoikeus.
Arvioidessaan A:n menettelyä rikoksen tunnusmerkistötekijän ”vakava vaara” osalta hovioikeus totesi, että HIV-tartunta oli esitetyn selvityksen perusteella parantumaton elinikäinen sairaus, joka vaatii loppuiän kestävää lääkitystä ja joka tavallisesti lyhentää kantajansa elinikää ainakin joillakin vuosilla. Kyse olisi siten ollut hyvin vakavasta seurauksesta.
Seurauksen synnyn todennäköisyyden osalta hovioikeus arvioi A:n käyttämän viruslääkityksen merkitystä tarttuvuuteen. Hovioikeus katsoi, ettei esitetyn näytön perusteella ollut syytä epäillä A:n lääkityksen asianmukaisuutta ja veren viruspitoisuuden alhaisuutta tekoaikana.
Hovioikeus katsoi, että tartuntariski oli ollut käytännössä varsin vähäinen. Vaaraa ei toisaalta voitu täysin sulkea pois. HI-viruksen tarttuminen B:hen ei ollut ollut mahdotonta.
Kokonaisarvionaan hovioikeus katsoi, ottaen huomioon yhtäältä seurauksen todennäköisyyden ja toisaalta sen vakavuuden, että A oli menettelyllään aiheuttanut B:lle vakavan terveyden vaaran.
A:n tuottamusta ja sen astetta arvioidessaan hovioikeus katsoi, että A oli osoittanut menettelyllään ilmeistä välinpitämättömyyttä B:n terveyttä kohtaan. A oli siten rikkonut olosuhteiden edellyttämää ja häneltä vaadittavaa huolellisuusvelvoitetta, vaikka olisi sitä kyennyt noudattamaan. Ottaen huomioon rikotun huolellisuusvelvollisuuden merkitys, vaarannettujen etujen tärkeys ja muut rikoslain 3 luvun 7 §:ssä mainitut seikat huolimattomuutta voitiin pitää törkeänä.
Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.
Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Risto Hänninen, Paula Salonen ja Marja Kartano.
Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa
A:lle myönnettiin asiassa valituslupa.
Valituksessaan A vaati, että syyte hylätään.
Syyttäjä ja B vaativat vastauksissaan, että valitus hylätään.
Välitoimet
Korkein oikeus pyysi Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta sekä Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiriltä asiantuntijalausunnot sekä niiden johdosta asianosaisilta lausumat. Lausumat annettiin.
Suullinen käsittely
Korkein oikeus toimitti asiassa suullisen käsittelyn, jossa kuultiin B:tä ja asiantuntijoita.
Korkeimman oikeuden ratkaisu
Perustelut
Lähtökohdat ja kysymyksenasettelu
1. Käräjäoikeus on katsonut selvitetyksi, että A oli majaillessaan B:n luona 3.2. ja 11.3.2009 välisenä aikana ollut tämän kanssa useita kertoja suojaamattomassa sukupuoliyhteydessä ilman kondomia. A oli tietoisena HIV-positiivisuudestaan jättänyt kertomatta B:lle sairaudestaan ja siten estänyt tältä mahdollisuuden suojautua HIV-tartunnalta. Vaikka tartuntamahdollisuus A:n käyttämän viruslääkityksen johdosta oli ollut asiassa todistajana kuullun sisä- ja infektiotautien erikoislääkärin C:n mukaan vain teoreettinen, sitä ei kuitenkaan voitu sulkea pois niin, ettei taudinkantajan ollut tullut antaa kumppanilleen tilaisuutta kieltäytyä sukupuolisesta kanssakäymisestä ja ettei seksiin tässä tilanteessa ryhtyvällä ollut ollut velvollisuutta käyttää myös muita suojaamiskeinoja taudin torjumiseksi. Käräjäoikeus on katsonut, että A oli törkeällä huolimattomuudellaan aiheuttanut B:lle vakavan hengen tai terveyden vaaran ja tuominnut A:n vaaran aiheuttamisesta ehdolliseen vankeusrangaistukseen.
2. Hovioikeus on katsonut käräjäoikeuden tavoin selvitetyksi, että A ja B olivat olleet useita kertoja suojaamattomassa anaaliyhdynnässä. Hovioikeus on todennut, ettei ollut syytä epäillä sitä, että syytteen tekoaikana A:n HIV-lääkitys oli ollut asianmukainen ja hänen verensä viruspitoisuus alhainen. Hovioikeus on katsonut selvitetyksi, että viruksen tartuntariski oli ollut käytännössä varsin vähäinen. HI-viruksen tarttuminen A:n menettelyn johdosta ei kuitenkaan ollut ollut mahdotonta. Hovioikeus on todennut HIV-tartunnan olevan parantumaton elinikäinen sairaus, joka vaatii loppuiän kestävää lääkitystä ja joka tavallisesti lyhentää kantajansa elinikää ainakin joillakin vuosilla. Kyse olisi siten ollut hyvin vakavasta seurauksesta. Hovioikeus on ottaen huomioon seurauksen todennäköisyyden ja toisaalta sen vakavuuden katsonut, että A oli menettelyllään aiheuttanut B:lle vakavan terveyden vaaran. A:n huolimattomuus oli ollut törkeää. Hovioikeus on katsonut, että A on syyllistynyt käräjäoikeuden hänen syykseen lukemaan vaaran aiheuttamiseen.
3. A:n valituksen perusteella asiassa on kysymys siitä, onko hän ollessaan suojaamattomassa anaaliyhdynnässä B:n kanssa syyllistynyt rikoslain 21 luvun 13 §:ssä tarkoitettuun vaaran aiheuttamiseen, ja erityisesti siitä, mikä merkitys hänen käyttämälleen viruslääkitykselle on tässä arviossa annettava.
4. Korkein oikeus on edellisen kerran arvioinut HIV-positiivisen henkilön rikosoikeudellista vastuuta suojaamattomassa sukupuoliyhteydessä ennakkopäätöksessä KKO 1993:92. Tuomiossa viitatun lääketieteellisen selvityksen mukaan suojaamattomassa anaaliyhdynnässä vastaanottavan osapuolen tartuntatodennäköisyys oli ollut tapahtumavuosina 1986 – 1987 vähintään 10 prosenttia. Tuon ajankohdan jälkeen HIV-infektion hoito on merkittävästi kehittynyt ja taudinkuva on muuttunut. Tämän johdosta on aiheellista ensiksi tarkastella, mitä HIV-infektiosta, sen tartuntatavoista ja lääkehoidon merkityksestä taudin tarttuvuuteen tutkimustiedon valossa nyt tiedetään.
5. Korkein oikeus on tässä tarkoituksessa hankkinut asiantuntijalausunnot Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiriltä sekä Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta. Suullisessa käsittelyssä Korkein oikeus on kuullut asiantuntijoina lausuntojen allekirjoittajista osastonylilääkäri C:tä (HUS) ja tutkimusprofessori D:tä (THL). Lausuntoja ja heidän asiantuntijoina esittämiään lausumia selostetaan jäljempänä. Samoin selostetaan C:n viittaamia tutkimuksia, joiden kirjallisuusviitteet ilmenevät hänen lausunnostaan.
Yleistä HIV-infektiosta
6. HI-virus (ihmisen immuunikatovirus) on elimistön puolustusjärjestelmää tuhoava virus. HI-virus infektoi ja tuhoaa veren auttajasoluja (CD4-lymfosyytit) ja heikentää potilaan immuunivastetta. Tartunnan saaneen henkilön veren viruspitoisuus nousee, jolloin virukset infektoivat edelleen uusia soluja.
7. Muutaman viikon kuluessa tartunnasta noin puolet potilaista saa ensioireita, kuten lämpöilyä, väsymystä ja kurkkukipua. Tätä seuraava oireeton vaihe voi kestää vuosia. Ilman lääkehoitoa HIV-tartunnan saaneen elimistön oma puolustuskyky heikkenee vähitellen. Hoitamattomana HIV-tartunta johtaa aidsiin ja lopulta potilaan kuolemaan keskimäärin noin kymmenessä vuodessa.
8. Uusia lääkkeitä ryhdyttiin 1990-luvulla käyttämään kolmen lääkkeen yhdistelmähoitona. Vaikka HIV-infektio ei ole nykyhoidolla parannettavissa, lääkityksen avulla virusten lisääntyminen pystytään estämään ja niiden määrä plasmassa saadaan pysymään mittauskynnyksen alapuolella. Onnistuneen hoidon seurauksena CD4-solujen määrä nousee ja seurannaistautien määrä vähenee.
9. Lääkityksen aloittamisen seurauksena virusmäärä veressä laskee muutamassa viikossa sadasosaan, minkä jälkeen seuraa hitaampi vaihe. Virusmäärän laskeminen alle mittauskynnyksen kestää vähintään kolme, joskus jopa kuusi kuukautta. Virusmäärä saattaa välillä myös nousta. Käytännössä virusmäärä on mittaamattomissa, kun lääkitystä on käytetty ainakin vuosi.
10. Antiretroviraalisen lääkityksen ohjeiden mukainen jatkuva noudattaminen on lääkityksen onnistumisen ehdoton edellytys. Jos lääkitystä noudatetaan epäsäännöllisesti, vaarana on lääkeresistenssin kehittyminen ja lääkehoidon tehon menettäminen. Lääkkeiden käytön keskeytyessä veren virusmäärä nousee noin kahdessa viikossa mittaamattomasta hoitoa edeltäneelle tasolle. Virusmäärän laskeminen uudelleen mittaamattomalle tasolle vaatii lähes saman ajan kuin hoitoa aloitettaessa.
11. Lääkehoito vaatii erityisosaamista ja se toteutetaan Suomessa erikoissairaanhoidon piirissä. Useista lääkeyhdistelmistä pyritään valitsemaan potilaan kannalta paras vaihtoehto. Lääkehoidon alkuvaiheessa potilasta seurataan tiheämmin kuin veren viruspitoisuuden vakiinnuttua, ensin kuukauden, sitten kolmen ja kuuden kuukauden välein, myöhemmin pysyvästi vähintään kuuden kuukauden välein.
12. Mikäli lääkehoito aloitetaan ajoissa ja toteutetaan onnistuneesti, ei HIV-infektiolla yleensä ole taustaryhmään verrattuna merkittävää vaikutusta potilaan elinikään. Mikäli tartunta on saatu nuorena, alle 25-vuotiaana, se voi lyhentää potilaan elinikää joitakin vuosia. D:n mukaan yksiselitteistä vastausta tältä osin ei voida antaa. Suurimpana haasteena HIV-diagnostiikassa on pidetty potilaiden, erityisesti oireettomien potilaiden löytämistä ajoissa.
HI-viruksen tarttuminen sukupuoliyhdynnässä
13. HIV-infektio voi tarttua sukupuoliyhdynnässä, veren välityksellä sekä äidistä lapseen raskauden, synnytyksen tai imetyksen aikana. Tartuntaan sukupuoliyhdynnässä vaikuttavat useat seikat, kuten HIV-positiivisen henkilön veren viruspitoisuus, sukupuolisen kanssakäymisen tapa, kondomin käyttö, sukupuolista kanssakäymistä harjoittavien henkilöiden sukuelinten ja HI-virukselle altistuvien limakalvojen tila, antiretroviraalinen lääkitys ja kanssakäymistä harjoittavien henkilöiden immunologiset ominaisuudet.
14. C:n arvion mukaan tartuntariski suojaamattomassa emätinyhdynnässä on, mikäli HIV-positiivinen henkilö ei käytä viruslääkkeitä, naisen osalta 1:200 – 1:2 000 ja miehen 1:700 – 1:3 000. Tartuntariski voi olla 1:100, jos tartunta on tuore tai henkilöllä on muu sukupuolitauti. Suojaamattomassa anaaliyhdynnässä riski on emätinyhdyntää korkeampi, arviolta 14 tartuntaa 1 000 suojaamatonta yhdyntää kohden, ja riskin vaihteluväli arviolta 1:20 – 1:300. Edelleen vastaanottavan osapuolen riski saada tartunta anaaliyhdynnässä on arvioitu noin kaksi kertaa suuremmaksi kuin aktiivisen osapuolen. Haavaumia aiheuttavan sukupuolitaudin on todettu lisäävän HIV-tartunnan riskiä kondomisuojaamattomassa yhdynnässä 5 – 10 -kertaisesti. HIV-tartuntariski suojaamattomassa oraalisessa yhdynnässä on pienempi kuin emätin- tai anaaliyhdynnässä.
Tutkimustieto viruslääkityksen vaikutuksista HI-viruksen tarttuvuuteen
15. C ja D ovat viitanneet ensinnäkin sveitsiläisten infektiolääkärien vuonna 2008 maansa lääkärilehdessä julkaisemaan kannanottoon.
16. Kannanoton mukaan HIV-positiivinen henkilö ei tartuta sukupuoliyhdynnässä HI-virusta, jos hän käyttää antiretroviraalista lääkitystä, hänen verestään mitattu HIV-pitoisuus on alle 40 kopiota/millilitra, hänellä ei ole samanaikaista toista sukupuolitautia, sukuelinten haavaumia eikä seksin harrastamiseen liity muita tartunnanriskiä lisääviä tekijöitä. Kannanotossa on lausuman pätevyyden edellytykseksi asetettu, että HIV-positiivinen henkilö käyttää lääkitystä johdonmukaisesti ja käy säännönmukaisesti lääkärin tutkittavana, että virusmäärä hänen veressään on ollut mittaamattomissa ainakin kuusi kuukautta ja ettei hänellä ole muita sukupuolitauteja. Kannanotossa on edelleen korostettu, että vakiintuneidenkin parien tulee hyväksyä se, että muiden suojatoimien vähentäminen edellyttää yhteistä sitoutumista lääkehoitoon sekä parisuhteen ulkopuolisia seksuaalikontakteja koskeviin sääntöihin (Vernazza P., Hirschel B., Bernasconi E., Flepp M.; HIV-infizierte Menschen ohne andere STD sind unter wirksamer antiretroviraler Therapie sexuell nicht infektiös; EKAF, 2008).
17. C:n toiseksi viittaamaan HPTN 052 -seurantatutkimukseen osallistui 1 763 pariskuntaa. Pareista toinen osapuoli oli HIV-positiivinen, toinen -negatiivinen. HIV-infektoituneet satunnaistettiin joko aloittamalla välittömästi HIV-lääkitys tai viivästyttämällä lääkitystä kunnes veren CD4-lymfosyytit laskivat sille tasolle, joka oli kyseisessä maassa lääkehoidon aloittamisen rajana. Tutkimus keskeytettiin ennenaikaisesti, koska viivästetyn hoidon ryhmässä todettiin 27 tartuntaa ja välittömän hoidon ryhmässä yksi tartunta, joissa HIV oli mitä todennäköisimmin peräisin omalta partnerilta. Antiretroviraalisen lääkityksen tehoksi HIV-tartunnan ehkäisemisessä saatiin 96 prosenttia. C on todennut, että välittömän hoidon ryhmässä saatu tartunta oli saatu, kun lääkehoidon aloittamisesta oli kulunut kolme kuukautta, eivätkä sveitsiläislääkärien kannanoton ehdot tällöin olleet täyttyneet.
18. HPTN 052 -tutkimuksen johtopäätöksenä on todettu, että aikaisin aloitetusta antiretroviraalisesta lääkityksestä on hyötyä sekä HIV-infektoituneelle henkilölle että suhteen toiselle osapuolelle. Tutkimuksessa on toisaalta todettu, että sillä oli useita rajoituksia. Tutkimus koski vakiintuneessa parisuhteessa olevia henkilöitä, joille tarjottiin neuvontaa ja kondomeja, mikä todennäköisesti vaikutti HIV-infektion ilmenemisen vähäisyyteen. Kondomin käytön yhdynnöissä on kerrottu olleen lähes sataprosenttista (Cohen M. S., Chen Y.Q. et al, HPTN 052 Study Team; Prevention of HIV-1 Infection with Early Antiretroviral Therapy. N Engl J Med. 2011 Aug 11: 365 (6): 493 – 505). C:n mukaan tutkimukseen osallistui vain hyvin vähän miespareja.
19. C on lausumassaan viitannut edelleen kanadalaisen tutkijaryhmään, joka oli analysoinut antiretroviraalisen lääkityksen tartuntavaikutuksia koskevia tutkimuksia. Analysoiduissa tutkimuksissa oli lääkityksen aikana tapahtunut neljä tartuntaa, kaikki lääkityksen alkuvaiheessa. Tilanteissa, joissa lääkityksen teho oli varmistettu veren HIV-pitoisuutta tutkimalla, ei ollut todettu yhtään tartuntaa.
20. Kanadalaistutkimuksessa on todettu sveitsiläislääkäreiden kannanottoon viitaten, että suojaamaton seksuaalinen kanssakäyminen on mahdollinen vaihtoehto heteroseksuaalisissa vakiintuneissa parisuhteissa, jos HIV-infektoituneen osapuolen virustaso on täysin hallinnassa ja molemmat osapuolet ymmärtävät ne rajoitukset, jotka käytettävissä oleva tieto asettaa. Tutkimuksessa on edelleen todettu, että lisätutkimuksia tarvitaan muun muassa selvittämään lääkityksen vaikutusta tarttuvuuteen samaa sukupuolta olevien parien kesken. Lisätutkimuksia tarvittiin myös kondomin käytöstä ja sen merkityksestä (Loutfy M.R., Wu W. et al; Systematic Review of HIV Transmission between Heterosexual Serodiscordant Couples where the HIV-Positive Partner Is Fully Suppressed on Antiretroviral Therapy; PloS ONE 8(2): 10 137; 13.2.2013).
21. C on vielä viitannut Euroopassa toteutettavaan Partner-tutkimukseen, jossa seurantaan otetuista pariskunnista HIV-positiivinen oli käyttänyt antiretroviraalista lääkitystä ja hänen verensä HIV-pitoisuus oli ollut alle 50 kopiota/millilitra. Parit olivat olleet suojaamattomassa yhdynnässä edeltävän kuukauden aikana. Pareja oli informoitu turvaseksistä ja kondomin suojaavasta tehosta.
22. Partner-tutkimuksesta julkaistun kongressitiivistelmän (Rodger A., Bruun T et al; HIV Transmission Risk Through Condomless Sex If HIV+ Partner On Suppressive ART; Partner Study; Abstract 153LB) mukaan taustana tutkimukselle oli, ettei tietoa HI-viruksen absoluuttisesta tartunnan riskistä ollut tilanteissa, joissa henkilön virustaso on lääkehoidon seurauksena vakaa ja joissa sukupuoliyhteydessä ei käytetä kondomia. Olemassa oleva rajallinen tieto kohdistui suurelta osin vaginaaliseen seksiin. Tiivistelmän mukaan tutkimuksessa ei ollut havaittu yhtään tartuntaa, joka olisi yhdistettävissä puolisolta saatuun HIV-infektioon. Tilastollisen analyysin mukaan tulos sulkee 95 prosentin todennäköisyydellä suuremman riskitason kuin 0,4 tartuntaa 100 henkilöseurantavuotta kohti, jos analysoitavana ovat kaikki suojaamattomat yhdynnät, ja suuremman HIV-riskitason kuin 1 tartunta 100 henkilöseurantavuotta kohti, jos tarkastellaan pelkästään anaaliyhdyntöjä. Riskitaso vastaanottavan parin kannalta anaaliyhdynnässä on 1,97 tartuntaa 100 henkilöseurantavuotta kohti, mikäli kondomia ei käytetä. Tiivistelmän johtopäätöksenä todetaan, että tartuntariski on yleisesti ottaen sekä emätin- että anaaliyhdynnässä erittäin pieni, mutta lisätietoa tarvitaan miesten välisen seksin osalta.
23. C on todennut, että edellä mainitut tilastollinen analyysi ja ilmoitetut luottamusvälit ovat aiheuttaneet keskustelua tutkijoiden keskuudessa. Kuten C:n lausunnostakin ilmenee, Partner-tutkimuksen seuranta on päättynyt heteroseksuaalisten pariskuntien osalta. Miesparien osalta tutkimuksen johto suunnittelee jatkavansa tutkimusta vuoteen 2017, koska anaaliyhdyntään arvioidaan liittyvän suuremman HIV-tartunnan riskin ja koska tietoa antiretroviraalisen lääkityksen HIV-tartuntaa ehkäisevästä vaikutuksesta miesten välisessä seksuaalisessa kanssakäymisessä on toistaiseksi vähemmän kuin heteropariskuntien osalta.
24. C:n mukaan antiretroviraalinen lääkitys on paras tapa ehkäistä tartuntoja. Kondomilla voi olla merkitystä lääkehoidon lisäksi, koska se estää limakalvokontaktin.
HIV-potilaille annettu ohjeistus
25. Auroran sairaalassa on potilaille vuonna 2009 kerrottu, että HIV voi tarttua ihmisestä toiseen seksiä harjoitettaessa ja veren välityksellä. Lisäksi on kerrottu, että potilaiden tuli kertoa HIV-tartunnastaan seksikumppanilleen ja että asian salaamisesta voi olla oikeudellisia seuraamuksia. Edelleen C:n mukaan potilaille on kerrottu yleisen kansainvälisen käytännön mukaisesti, että kondomin käyttö yhdynnän aikana estää HIV-tartunnan. Potilaille on kerrottu, että kondomin rikkoutuessa he voivat ottaa yhteyttä infektiopoliklinikkaan tai päivystävään infektiolääkäriin, ja että näissä tapauksissa kumppanille voidaan antaa neljän viikon mittainen suojalääkitys, jonka suojateho on ainakin 80 prosenttia. C:n mukaan ohjeita ei ole muutettu vuoden 2009 jälkeen.
26. D:n lausunnon mukaan Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella ei ole tarkkaa tietoa potilaille vuonna 2009 annetusta ohjeistuksesta. Lääkärien ja terveydenhuollon käytössä on kuitenkin tiettävästi ollut HIV-hoitotyön käsikirja. Sen mukaan seksipartnerille tulee aina kertoa tartunnasta, kondomin huolellinen käyttö on varmin tapa ehkäistä tartunta, peräaukkoyhdynnässä on aina käytettävä lisäksi vesiliukoista tai silikonipohjaista liukuvoidetta; myös HIV-positiivisen kumppanin kanssa on käytettävä kondomia, sillä viruskanta voi olla erilainen ja suojaamaton yhdyntä voi nopeuttaa taudin etenemistä molemmilla osapuolilla.
Sovellettava säännös
27. Rikoslain 21 luvun 13 §:n mukaan vaaran aiheuttamisesta tuomitaan se, joka tahallaan tai törkeällä huolimattomuudella aiheuttaa toiselle vakavan hengen tai terveyden vaaran, jollei teosta muualla laissa säädetä yhtä ankaraa tai ankarampaa rangaistusta.
28. Vaaran aiheuttamisen rangaistavuus edellyttää siten ensinnäkin, että toisen hengelle tai terveydelle aiheutetaan vakava vaara. Kuten lainkohtaa koskevissa esitöissä on todettu, vakavan vaaran tulee olla konkreettinen (HE 94/1993 vp s. 99).
29. Se, miten vakava vaaran ja sen näköpiirissä olevan toteutumisen asteen tulee kulloinkin olla, jotta se olisi konkreettinen, ei ole yksiselitteisesti ratkaistavissa. Lainkohta koskee kaikkia mahdollisia tilanteita. Lain esitöistä (HE 94/1993 vp s. 99) ilmenee, että säännöksen sanamuodolla on haluttu korostaa sitä, että vakavuusarvioinnissa on kysymys sekä seurauksen synnyn todennäköisyydestä että mahdollisten seurausten vakavuudesta.
30. Korkein oikeus on ratkaisukäytännössään ottanut kantaa vaaran aiheuttamisen tunnusmerkistön toteutumiseen ennakkopäätöksissään KKO 1995:143, KKO 1997:108 ja KKO 2003:115, jotka ovat koskeneet asuttuun asuntoon ampumista. Ratkaisuista ilmenee, että käsillä voi olla säännöksen tarkoittama vakava vaara, vaikka vahingon aiheutuminen ei ole ollut todennäköistä. Ennakkopäätöksessä KKO 1995:143 henkilö tuomittiin vaaran aiheuttamisesta tilanteessa, jossa nähtävissä oli ampumishetkellä ollut, ettei ampumalinjalla ollut ketään. Korkein oikeus katsoi, että haulisuihkun osuminen suoraan ihmiseen ei ollut ollut varsin todennäköistä tai edes todennäköistä enempää kuin sekään, että haulien kimmokkeista tai lasinsiruista olisi voinut seurata huoneistossa olevan kuolema. Ratkaisussa KKO 2003:115 on arvioitu vaaran konkreettisuutta tilanteessa, jossa asuntoon oli ammuttu haulikolla oven läpi. Korkein oikeus totesi, että kaikki asunnossa olijat olivat olleet rikoslain 21 luvun 13 §:ssä tarkoitetussa vaarassa kuolla tai vahingoittua vakavasti riippumatta siitä, missä he juuri ampumishetkellä olivat asunnossa olleet tai oliko haulien osuminen suoraan heihin ollut varsin todennäköistä tai edes todennäköistä.
Onko HIV-tartunta vakava vaara
31. Saadun selvityksen perusteella Korkein oikeus toteaa, että mikäli HIV-tartuntaa ei todeta ajoissa ja hoideta asianmukaisesti, HIV-infektio etenee edelleen aids-vaiheeseen ja johtaa lopulta potilaan kuolemaan. Mikäli tartunta tunnistetaan ja sen hoito toteutetaan asianmukaisesti, ei tartunta enää johda kuolemaan eikä sillä muutoinkaan ole aikaisemman kaltaista vaikutusta tartunnan saaneen elämään ja elinikään. HIV-potilaan eliniänodote lähentelee terveen vastaavaa.
32. Kuten kohdasta 7 ilmenee, kaikki tartunnan saaneet eivät saa ensioireita. Tauti voi jatkua oireettomana useita vuosia. Lääkehoidollakaan HI-virusta ei pystytä poistamaan elimistöstä, ja mikäli lääkitystä noudatetaan epäsäännöllisesti, virus voi aktivoitua uudelleen. Lääkkeiden epäsäännöllinen käyttö saattaa myös synnyttää niille vastustuskykyisiä viruskantoja. Lääkehoidon onnistumisen ehdoton edellytys on, että lääkkeet nautitaan säännöllisesti päivittäin loppuelämän ajan. Tartunnan saaneen on lisäksi käytävä säännöllisesti verikokeissa ja lääkärintarkastuksissa. Taudin hoito edellyttää infektoituneelta itsekuria.
33. Korkein oikeus katsoo, että vaikka HIV-infektiota pystytään nykyisin ja pystyttiin vuonna 2009 tehokkaasti hoitamaan, jo tartunta sellaisenaan on rikoslain 21 luvun 13 §:ssä tarkoitettu vakava seuraus. Taudin diagnosoimiseen liittyy edellä todetuin tavoin epävarmuutta ja viivettä, tauti on krooninen ja sen hallinnassa pitäminen edellyttää sitoutumisen loppuelämän pituiseen tarkkaan hoitoon ja seurantaan.
Onko tartunnan vaara todennäköinen
34. Kuten kohdassa 29 on todettu, rikoslain 21 luvun 13 §:n säännöksessä tarkoitetun vakavan vaaran arvioinnissa on kysymys paitsi seurauksen vakavuudesta myös sen synnyn todennäköisyydestä.
35. Tämänhetkisen tiedon mukaan HIV-positiivisen henkilön ohjeiden mukaisesti käyttämä antiretroviraalinen lääkitys alentaa veren viruspitoisuuden tasolle, jota käytettävissä olevilla menetelmillä ei voida mitata. Tämä vähentää tartuntariskiä merkittävästi tilastollisesti tarkastellen. Säännönmukaisesti käytettynä antiretroviraalista lääkitystä on siten pidettävä tehokkaana keinona vähentää tartuntariskiä.
36. Toisaalta suojaamattomaan sukupuoliyhteyteen liitetään kaikessa HIV-potilaan ohjeistuksessa edelleen tartuntariski. Esimerkiksi Helsingin yliopistollisessa keskussairaalassa HIV-potilaille annettavissa ohjeissa kehotetaan käyttämään kondomia. On oletettavaa, että erikoissairaanhoidossa HIV-positiivisille annettavat potilasohjeet perustuvat viimeiseen lääketieteelliseen tietämykseen. Mikäli kondomin käytöllä ei olisi lainkaan merkitystä HIV-infektion tarttuvuuden kannalta, ilmenisi tämä myös potilasohjeista. Saadun selvityksen mukaan kondomin käytön suojaava vaikutus lääkehoidon ohella perustuu siihen, että se estää limakalvokontaktin.
37. Korkein oikeus toteaa, että suojaamattomaan sukupuoliyhteyteen liittyvää tartunnan mahdollisuutta voidaan edellä selostetun tutkimustiedon valossa pitää erittäin pienenä, jos HIV-positiivinen henkilö on tehokkaassa lääkehoidossa, eikä mitään muita tartuntariskiä lisääviä tekijöitä ole olemassa. Pelkästään asianmukaisesti noudatettu lääkitys ei kuitenkaan merkitse, ettei suojaamattomaan sukupuoliyhdyntään HIV-positiivisen kanssa liity rikoslaissa ja oikeuskäytännössä tarkoitettu konkreettinen ja vakava vaara. Kuten edellä on useasti todettu, HI-viruksen tarttuvuutta lisäävät yhdynnässä altistuvien limakalvojen haavaumat ja muut sukupuolitaudit, joista osapuolet eivät ole välttämättä itsekään tietoisia. Tartunnan riski anaaliyhdynnässä on suurempi kuin emätinyhdynnässä. Tartuntariskin suuruutta yksittäisessä seksikontaktissa ei voida myöskään arvioida suoraan tehtyjen tutkimusten perusteella. Tutkimustieto kuvaa aina keskimääräistä riskiä. Tartunnan todennäköisyyttä on arvioitava kussakin tapauksessa erikseen. Korkeimman oikeuden arvio todennäköisyydestä tässä tapauksessa on jäljempänä.
Voidaanko seksuaaliseen kanssakäymiseen liittyvää laiminlyöntiä pitää törkeänä
38. Rikoslain 21 luvun 13 §:n tunnusmerkistön toteutuminen edellyttää kohdassa 27 todetuin tavoin, että vakava vaara on aiheutettu tahallaan tai törkeällä huolimattomuudella. Rikoslain 3 luvun 7 §:n 1 momentin mukaan tekijän menettely on huolimatonta, jos hän rikkoo olosuhteiden edellyttämää ja häneltä vaadittavaa huolellisuusvelvollisuutta, vaikka hän olisi kyennyt sitä noudattamaan (tuottamus). Pykälän 2 momentin mukaan se, pidetäänkö huolimattomuutta törkeänä, ratkaistaan kokonaisarvostelun perusteella (törkeä tuottamus). Arvostelussa otetaan huomioon rikotun huolellisuusvelvollisuuden merkittävyys, vaarannettujen etujen tärkeys ja loukkauksen todennäköisyys, riskinoton tietoisuus sekä muut tekoon ja tekijään liittyvät olosuhteet.
39. Tekijän huolimattomuuden moitittavuutta on arvioitu ennakkopäätöksessä KKO 2014:41. Ratkaisu koskee tilannetta, jossa A oli luovuttanut metadonia B:lle, joka oli saanut metadonimyrkytyksen. A:lle oli korvaushoidossa korostettu metadonin käytön vaaroja ja tähdennetty, ettei metadonia saanut luovuttaa muille. Hän oli tiennyt, että B oli nauttinut lääkeaineita ja alkoholia. Vaikka A oli tiennyt, että B oli tottunut huumausaineiden käyttäjä, hän ei ollut kuitenkaan tiennyt tai varmistunut siitä, että B olisi ollut selvillä metadonin aiheuttamista erityisistä vaaroista. Kun A oli näissä olosuhteissa luovuttanut metadonia B:lle, hänen katsottiin rikkoneen olosuhteiden edellyttämän huolellisuusvelvollisuutensa. Huolimattomuutta pidettiin törkeänä ja A:n katsottiin syyllistyneen vaaran aiheuttamiseen.
40. Vastaavalla tavalla, kun arvioidaan väitettä huolellisuusvelvoitteen rikkomisesta seksuaalisen kanssakäymisen yhteydessä, merkitystä voidaan antaa sille, mitä HIV-positiivinen tietää taudistaan, siihen liittyvistä tartuntariskeistä ja suojautumiskeinoista samoin kuin siitä, onko toinen osapuoli tietoinen hänen terveydentilastaan. Jokainen on sinänsä ja terveydentilastaan riippumatta vastuussa itselleen omasta seksuaalisesta käyttäytymisestään ja suojautumisestaan. Lähtökohtaisesti seksuaalisen suhteen osapuoli voi kuitenkin tietää vain tautien esiintyvyydestä yleensä, mutta ei siitä, onko toinen osapuoli sairas ja millä tavalla, eikä siitä, miten ja millaisella tarkkuudella sairautta on hoidettu ja millaisia riskejä sukupuoliseen kanssakäymiseen siten liittyy. Vastuuta tartunnasta tai sen vaarasta ei tällaisessa tilanteessa ole perusteltua sälyttää yksin sille, joka luottaa toisen osapuolen vilpittömyyteen.
41. Korkein oikeus katsoo, että henkilön ollessa tietoinen omasta HIV-positiivisuudestaan hänen vastuunsa huolehtia seksuaalisen kanssakäymisen edellyttämistä varotoimenpiteistä on korostunut, ja että kysymystä väitetystä huolellisuusvelvoitteen laiminlyönnistä ja sen asteesta on perusteltua arvioida ottamalla huomioon paitsi molempien osapuolten tietoisuus toistensa terveydentilasta, erityisesti HIV-positiivisen tietoisuus taudintilastaan ja siihen liittyvien suojaustoimien tarpeellisuudesta.
A:n menettelyn arviointi
42. A on ollut 3.2. ja 11.3.2009 välisenä aikana useita kertoja anaaliyhdynnässä B:n kanssa kertomatta tälle HIV-positiivisuudestaan. A:n on alempien oikeuksien lausumin tavoin täytynyt tuntea ohjeistus, jonka mukaan HIV-positiivisen tuli sukupuoliyhteydessä käyttää kondomia, ja tietää se, että tiedolla tartunnasta olisi mahdollisesti olennainen merkitys B:n suhtautumiselle seksuaaliseen kanssakäymiseen hänen kanssaan. Yhdynnät ovat olleet suojaamattomia.
43. A:n esittämistä laboratoriotestituloksista ilmenee, että hänen verensä HI-viruskopioiden määrä oli mitattu 21.10.2008 ja 15.1.2009. Viruskopioiden määrä oli ollut molemmissa tutkimuksissa alle mittamisrajan, ensimmäisessä alle 47 ja toisessa alle 30 kopiota/millilitra. Viruskopioiden määrä oli pysynyt alle mittaamisrajojen vielä 2.4.2009 ja 6.10.2010 välisenä aikana tehdyissä seitsemässä mittauksessa. Saksalaislääkärin 1.4.2011 päivätyn ilmoituksen mukaan viruskopioiden määrä A:n veressä oli kesäkuusta 2007 lukien ollut mittaamattomissa. C on selvityksen perusteella katsonut, että riski tartunnasta on ollut syytteessä tarkoitettuna tekoaikana erittäin pieni.
44. A:n HI-viruskopioiden määrä veressä on ollut syytteessä tarkoitettuna tekoaikana alhainen. Vaara HIV-infektion tarttumisesta on siten ollut vähäinen. Toisaalta huolehtimalla kondomisuojauksesta lääkehoidon rinnalla A olisi toiminut terveydenhuollossa yleisesti annettujen ohjeiden mukaisesti, jolloin tartuntariskiä ei käytännössä olisi ollut.
45. A ei ole myöskään kertonut tartunnastaan B:lle, mikä olisi puolestaan mahdollistanut sen, että B olisi voinut tietoisesti itse päättää suhteeseen ryhtymisestä, kondomin käytöstä sekä siitä, onko aiheellista joka tapauksessa hakeutua myöhemmin testeihin. B on kertonut, ettei hän olisi suostunut sukupuoliyhteyteen, jos olisi tiennyt taudista.
46. Korkein oikeus on kohdassa 33 katsonut, että HIV-tartunta on vakava seuraus. Edellä kerrotulla menettelyllään A on aiheuttanut B:lle vakavan terveyden vaaran. HIV-tartunnan vakavuudesta johtuva huolellisuusvelvollisuuden merkittävyys ja vaarannettujen etujen tärkeys ja riskinoton tietoisuus huomioon ottaen A:n huolimattomuus on törkeää.
47. Asiassa ei ole kysymys rangaistuksen määräämisestä.
Tuomiolauselma
Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.
Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Liisa Mansikkamäki, Pertti Välimäki (eri mieltä), Juha Häyhä (eri mieltä), Jorma Rudanko ja Tuula Pynnä. Esittelijä Jukka Siro (mietintö).
Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot
Määräaikainen oikeussihteeri Siro: Esittelijän mietintö oli kohtien 1 – 14 osalta Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen. Tämän jälkeen mietintö oli seuraava:
HIV-infektion tarttumisesta saatu selvitys
Korkeimmassa oikeudessa vastaanotetusta asiantuntijatodistelusta on lisäksi ilmennyt seuraavaa HIV-infektion tartunnan todennäköisyydestä.
HIV-infektion tartunnan todennäköisyyteen suojaamattomassa sukupuoliyhteydessä vaikuttaa olennaisesti HIV-positiivisen osapuolen veren HI-viruspitoisuus. Tartunta on sitä todennäköisempi, mitä korkeampi veren HI-viruspitoisuus on. Viruspitoisuuteen voidaan vaikuttaa antiretroviraalilääkityksellä. Kun lääkitystä käyttämättömän HIV-positiivisen henkilön veressä voi olla jopa kymmeniä tuhansia HI-viruskopioita millilitrassa, antiretroviraalilääkityksellä voidaan viruskopioiden määrä vähentää niin pieneksi, ettei niitä kyetä nykyisillä havaintovälineillä mittaamaan. Mittaamattomuuden raja on nykyään yleensä joitakin kymmeniä viruskopioita millilitrassa.
Viime vuosina on toimeenpantu useampia tutkimuksia, joissa on tutkittu HIV-positiivisen henkilön käyttämän antiretroviraalilääkityksen vaikutusta HIV-infektion tarttuvuuteen (erityisesti Partner- ja HPTN 052 -tutkimukset). Taustalla on ollut sveitsiläisten infektiolääkärien vuonna 2008 julkaisema kannanotto, jonka mukaan HIV-infektio ei tarttuisi suojaamattomassa sukupuoliyhteydessä HIV-positiivisesta henkilöstä HIV-negatiiviseen henkilöön seuraavien edellytysten täyttyessä: (i) HIV-positiivinen henkilö on lääkärinhoidossa ja käyttänyt antiretroviraalista lääkitystä, (ii) hänen verensä HI-viruskopiomäärä on ollut edeltävän kuuden kuukauden ajan mittaamattomissa eikä (iii) hänellä ole ollut muuta sukupuolitautia tai sukuelinten haavaumia. Vielä on edellytetty, ettei seksiin ole liittynyt muita tartunnanriskiä lisääviä tekijöitä, kuten seksileluja, raiskausta tai muuta limakalvoja vaurioittavaa toimintaa. Mainituissa tutkimuksissa tai muutenkaan ei ole havaittu yhtään tapausta, jossa HIV-infektio olisi näiden edellytysten vallitessa tarttunut suojaamattomassa sukupuoliyhteydessä HIV-positiivisesta henkilöstä HIV-negatiiviseen henkilöön.
Tämänhetkinen tutkimustieto painottuu heteropareihin ja edellyttää eräin osin jatkotutkimuksia. Tästä huolimatta voidaan sanoa, että HIV-infektion tarttumisen todennäköisyys on edellä mainittujen edellytysten täyttyessä myös miesten välisessä suojaamattomassa sukupuoliyhteydessä enintään hyvin pieni. Koska HI-virusta ei kuitenkaan osata kokonaan poistaa elimistöstä, tartunnan mahdollisuutta ei voida täysin poissulkea.
Antiretroviraalilääkityksen tehokkuus edellyttää lääkkeiden säännöllistä käyttämistä. Jos potilas lopettaa tai keskeyttää lääkityksen, viruskopioiden määrä hänen veressään voi kasvaa jopa alle kahdessa viikossa tasolle, jolla viruskopioiden määrä olisi ilman lääkitystä. Viruskopioiden määrän laskeminen uudelleen mittaamattomiin kestää tällöin lähes yhtä kauan kuin jos lääkitystä ei olisi milloinkaan aloitettu. Näin ei kuitenkaan tapahdu vielä yksittäisen lääkkeen ottamatta jättämisestä. Jos potilaan virusarvot ovat jatkuvasti mittaamattomissa, voidaan pitää erittäin todennäköisenä, että hän on käyttänyt lääkitystä asianmukaisesti.
Nykyaikaisen lääkityksen ansiosta HIV-infektio ei enää johda AIDSiin, mutta potilas joutuu käyttämään lääkkeitä loppuelämänsä. Lääkitykseen ei kuitenkaan liity merkittäviä haittavaikutuksia, ja HIV-infektion hoito on Suomessa potilaalle maksutonta. HIV-infektiolla ei ole olennaista vaikutusta potilaan odotettavissa olevaan elinikään, ainakaan potilaan ollessa yli 40-vuotias. Sen sijaan HIV-infektioon liittyy yhä vahva sosiaalinen leimautuminen, joka voi haitata potilaan elämänlaatua kuten esimerkiksi parinmuodostusta.
Lääketieteen kehittymisestä huolimatta HIV-infektion saaneita on sekä syytteen tekoaikana että nykyään ohjeistettu käyttämään aina kondomia ja kertomaan HIV-infektiostaan seksikumppanilleen. Vaikka asianmukaisesti hoidettu lääkitys on kondomia tehokkaampi suoja, kondomilla on merkitystä sukuelinten haavaumien tai muiden sukupuolitautien vuoksi.
Sovellettava säännös
Rikoslain 21 luvun 13 §:n mukaan vaaran aiheuttamisesta tuomitaan se, joka tahallaan tai törkeällä huolimattomuudella aiheuttaa toiselle vakavan hengen tai terveyden vaaran.
Säännöksen esitöistä ilmenee, että muotoilulla ”vakava hengen tai terveyden vaara” on pyritty korostamaan, että vakavuusarvioinnissa on kysymys sekä seurauksen synnyn todennäköisyydestä että mahdollisten seurausten vakavuudesta (HE 94/1993 vp s. 99). Hallituksen esityksessä on kuitenkin myös lausuttu, että lainkohdassa tarkoitetun vaaran tulee olla konkreettinen (s. 99). Tämän on vakiintuneesti katsottu merkitsevän, että toisen hengen tai terveyden on tullut todella olla vaarassa. Vaaran aiheuttamisena ei siten ole rangaistavaa yksinomaan teoreettisen tai hyvin epätodennäköisen seurauksen vaaran aiheuttaminen toisen hengelle tai terveydelle, vaikka seuraus itsessään olisikin vakava.
Korkein oikeus on ratkaisukäytännössään ottanut kantaa vaaran aiheuttamisen tunnusmerkistön toteutumiseen ennakkopäätöksissään KKO 1995:143, KKO 1997:108 ja KKO 2003:115, jotka ovat koskeneet asuttuun asuntoon ampumista. Ratkaisuista ilmenee, että käsillä voi olla vaaran aiheuttamisen tunnusmerkistössä tarkoitettu vakava vaara, vaikka vahingon aiheutuminen ei ole ollut todennäköistä. HIV-infektion tartuttamisen yritystä koskevassa tapauksessa KKO 1999:102 Korkein oikeus on puolestaan hylännyt syytteen murhan yrityksestä katsoen, ettei todellista HIV-infektion tarttumisen vaaraa ollut aiheutunut puremalla, sylkemällä ja verisillä sormilla raapimalla tehdyllä teolla, koska tartuntariski oli ollut yksinomaan teoreettinen.
A:n terveydentilasta saatu selvitys
Tässä asiassa A:n esittämistä laboratoriotestituloksista ilmenee, että HI-viruskopioiden määrä A:n veressä oli mitattu 21.10.2008 ja 15.1.2009. HI-viruskopioiden määrä oli molemmissa tutkimuksissa ollut alle mittaamisrajan, joka oli ollut aiemmassa tutkimuksessa 47 ja jälkimmäisessä 30 HI-viruskopiota millilitrassa. Testituloksista ilmenee, että viruskopioiden määrä oli pysynyt mittaamattomissa vielä 2.4.2009 ja 6.10.2010 välisenä aikana tehdyissä seitsemässä mittauksessa, joissa mittaamisraja oli ollut 16 ja 20 HI-viruskopiota millilitrassa. Lisäksi A on esittänyt 1.4.2011 päivätyn erään lääkärin ilmoituksen, jonka mukaan viruskopioiden määrä A:n veressä oli kesäkuusta 2007 lukien ollut mittaamattomissa. C on selvityksen perusteella katsonut, että riski tartunnasta oli ollut syytteen tekoaikana erittäin pieni.
A:n virusmääristä esitetyn selvityksen perusteella ei ole syytä epäillä sitä, etteikö A olisi käyttänyt antiretroviraalilääkitystä asianmukaisesti. Asiassa ei ole viitteitä siitä, että A:lla olisi ollut muita sukupuolitauteja tai sukuelinten alueen haavaumia tai että sukupuoliyhteyksiin olisi liittynyt muita tartunnan todennäköisyyttä lisääviä tekijöitä.
Johtopäätökset
Korkein oikeus todennee, ettei asiassa ole ilmennyt syytä kyseenalaistaa HIV-infektiosta saadun asiantuntijaselvityksen pätevyyttä. HIV-infektion tartunnan todennäköisyyttä tapauksen olosuhteissa on siten arvioitava lähtien siitä, mitä asiantuntijalausunnoissa ja kuulemisissa on selvitetty.
Korkein oikeus katsonee HIV-infektion tarttumisen yleisestä todennäköisyydestä ja A:n sairaudesta saadun selvityksen osoittavan, että A:n HIV-infektion tarttumisen todennäköisyys B:hen on ollut hyvin pieni. Vaikka HIV-infektiota voidaan lääketieteen kehittymisestä huolimatta yhä pitää vakavana sairautena, sen tarttuminen B:hen on näissä olosuhteissa ollut niin epätodennäköistä, että käsillä ei ole ollut vaaran aiheuttamisen tunnusmerkistössä tarkoitettua vaaraa.
Korkein oikeus katsonee vielä, ettei asiaa ole syytä arvioida toisin sillä perusteella, että HIV-positiivisille on infektion hoidon yhteydessä annettu ohje käyttää aina kondomia ja kertoa tartunnastaan seksikumppanilleen. Tässä asiassa on tarkasteltavana, onko A aiheuttanut vaaran aiheuttamisen tunnusmerkistössä tarkoitettua vaaraa B:n hengelle tai terveydelle. Tätä kysymystä on arvioitava mainitun rikoslain säännöksen ja asiassa esitetyn ajantasaisen lääketieteellisen selvityksen perusteella. Sen sijaan potilasohjeissa HIV-potilaan toimintavelvollisuuksia ja tartunnan todennäköisyyttä on voitu arvioida muista, esimerkiksi sairaanhoidollisista lähtökohdista käsin.
Näillä perusteilla syyte vaaran aiheuttamisesta hylättäneen.
Oikeusneuvos Häyhä: Hyväksyn mietinnön.
Oikeusneuvos Välimäki: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Häyhä.
