KKO:2018:17

Kavallus Törkeä kavallus
Rikoksen yksiköinti

A oli kunnan viranhaltijana anastanut määräysvaltaansa Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskukselta saamiaan rahavaroja 16 vuoden aikana 20 eri kerralla yhteensä 121 175,83 euroa. Hänen menettelyään pidettiin yhtenä rikoksena. (Ään.)

RL 28 luku 5 §

Johdanto

Länsi-Uudenmaan käräjäoikeuden tuomio 18.7.2014 nro 14/129959, Turun hovioikeuden tuomio 8.7.2016 nro 16/129383 ja Korkeimmassa oikeudessa esitetyt vaatimukset perusteineen kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa äänestyksen jälkeen käräjätuomari Peter Arvidsson, joka oli ratkaisusta osin eri mieltä, sekä lautamiehet, ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Salla-Maaret Keränen, Hannele Satopää ja Mika Koivunen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskukselle (jäljempänä ARA) myönnettiin valituslupa.

ARA vaati valituksessaan, että A:n syyksi luetaan syyttäjän hovioikeudessa esittämän vaihtoehtoisen syytteen kohdan 2 mukaisesti törkeä kavallus (tekoaika 10.5.1996 – 20.4.2012). Lisäksi se vaati, että A velvoitetaan suorittamaan sille vahingonkorvauksena 121 175,83 euroa korkoineen.

A vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Länsi-Uudenmaan käräjäoikeuden tuomio 18.7.2014

1. Länsi-Uudenmaan käräjäoikeus tuomitsi A:n syytteen kohdassa 1 kuvatusta törkeästä virka-aseman väärinkäyttämisestä (tekoaika 10.5.1996 – 20.4.2012) ja syytteen kohdassa 2 kuvatusta törkeästä avustuspetoksesta (tekoaika 10.5.1996 – 20.4.2012) yhteiseen 1 vuoden 3 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen 30.6.2016 päättyvin koeajoin ja sen ohessa suorittamaan 25 tuntia yhdyskuntapalvelua. A velvoitettiin suorittamaan kohdassa 2 syyksiluetun rikoksen perusteella ARA:lle vahingonkorvauksena 121 175,83 euroa viivästyskorkoineen 20.4.2012 lukien.

Asian käsittely hovioikeudessa ja hovioikeuden tuomio 8.7.2016

2. A haki valittamalla muutosta käräjäoikeuden tuomioon. A vaati ensisijaisesti, että syytekohdassa 2 tarkoitettu syyte ja siihen perustuva ARA:n vahingonkorvausvaatimus hylätään, koska hänen väitetty menettelynsä ei täyttänyt avustuspetoksen tunnusmerkistöä. A vaati toissijaisesti, että hänen katsotaan syyllistyneen syytekohdassa kuvatulla menettelyllään kahteen erilliseen perusmuotoiseen avustuspetokseen tekoajoiltaan 11.12.2008 ja 20.4.2012. Syytteessä kuvatut muut teot oli katsottava erillisiksi teoiksi ja syyte niiden osalta tuli vanhentuneena hylätä.

3. Syyttäjä vaati valituksen hylkäämistä. Toissijaisesti syyttäjä esitti syytekohdan 2 osalta vaihtoehtoisen syytteen törkeästä kavalluksesta. Syyttäjän mukaan A oli alkuperäisen syytteen kohdissa 1 ja 2 kuvatulla menettelyllään (tekoaika 10.5.1996 – 20.4.2012) toimiessaan avustuksesta päättävänä tahona anastanut hallussaan / määräysvallassaan olleita ARA:n varoja 20 eri kerralla yhteensä 121 175,83 euroa. ARA yhtyi hovioikeudessa syyttäjän vaihtoehtoiseen syytteeseen.

4. Hovioikeus on katsonut syytteen kohdan 2 osalta, ettei siinä kuvattu A:n menettely täyttänyt avustuspetosrikoksen tunnusmerkistöä. Vaihtoehtoisen syytteen osalta hovioikeus on todennut asiassa riidattomaksi sen, että A oli syytteessä kerrotulla tavalla määrännyt perusteettomasti ARA:lta kunnan pankkitilille tulleita varoja maksettavaksi puolisonsa käytössä olleelle pankkitilille. A:lla oli ollut oikeus päättää varojen siirtämisestä. Varojen siirrot kunnan pankkitililtä oli tehty A:n antamien määräysten mukaisina. Hovioikeus on katsonut, että A:n menettely täyttää rikoslain 28 luvun 4 §:n 1 momentin ja 13 §:n 3 momentin säännökset huomioon ottaen kavallusrikoksen tunnusmerkistön.

5. Rikoksen törkeysarvioinnissa hovioikeus on katsonut, että A:n syyksi luetuista anastusteoista ne, jotka olivat seuranneet toisiaan lyhyellä aikavälillä, muodostivat yhden kavallusrikoksen. Sen sijaan tekojen välissä olleet pidemmät tauot osoittivat rikoksenteon tuossa vaiheessa päättyneen, mistä seurasi se, että A oli myöhemmin uuteen anastustekoon syyllistyessään tehnyt uuden rikoksentekopäätöksen.

6. Hovioikeus on todennut, että syyte oli nostettu 13.6.2013 ja hylännyt ajankohtia 10.5.1996 – 4.10.2001, 2.12.2002 – 22.10.2003 ja 11.1. – 22.11.2005 koskevat syytteet vanhentuneena. Hovioikeus on lukenut A:n syyksi kaksi kavallusta tekoajoiltaan 4.1. – 11.12.2008 ja 20.4.2012. Lisäksi hovioikeus on lukenut A:n syyksi kaksi virka-aseman väärinkäyttämistä, joista Korkeimmassa oikeudessa ei enää ole kysymys.

7. Hovioikeus on tuominnut A:n hänen syykseen luetuista rikoksista yhteiseen 8 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen 30.6.2016 päättynein koeajoin ja sen ohessa suorittamaan 15 tuntia yhdyskuntapalvelua. Hovioikeus on alentanut A:n ARA:lle suoritettavan vahingonkorvauksen 35 540 euroksi viivästyskorkoineen kunkin teon tekopäivästä lukien.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

8. ARA on valituksessaan vaatinut, että A:n syyksi luetaan vaihtoehtoisen syytekohdan 2 mukaisesti törkeä kavallus tekoajalla 10.5.1996 – 20.4.2012. Tähän nähden Korkeimmassa oikeudessa on kysymys ensiksikin siitä, onko syytteessä kuvattuja A:n sanotulla ajalla tekemiä kavallustekoja pidettävä yhtenä rikoksena vai muodostaako hänen menettelynsä useamman rikoksen. Jos menettely käsittää yhden kavallusrikoksen, kysymys on myös siitä, onko A syytteen mukaisesti syyllistynyt törkeään kavallukseen. Korkeimman oikeuden arvioitavana on myös kysymys vahingonkorvauksen määrästä.

Kavallusrikos, sovellettavat säännökset

9. Rikoslain 28 luvun 4 §:n 1 momentissa säädetään, että se, joka anastaa hallussaan olevia varoja tai muuta irtainta omaisuutta, on tuomittava kavalluksesta sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi kuudeksi kuukaudeksi. Luvun 13 §:n 3 momentin mukaan luvun 4 – 6 §:n säännöksiä sovellettaessa pidetään tekijän hallussa olevina myös toisen tilillä olevia varoja, jos tekijällä on oikeus siirtää tai nostaa niitä. Luvun 5 §:n 1 momentin mukaan jos kavalluksessa 1) kohteena on erittäin arvokas omaisuus tai suuri määrä varoja, 2) aiheutetaan rikoksen uhrille tämän olot huomioon ottaen erityisen tuntuvaa vahinkoa tai 3) rikoksen tekijä käyttää hyväkseen erityisen vastuullista asemaansa ja teko myös kokonaisuutena arvostellen on törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä kavalluksesta vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään neljäksi vuodeksi.

Yksi rikos vai eri rikokset, yksiköintiä koskevat oikeusohjeet

10. Voimassa olevaan lakiin ei sisälly säännöstä, joka koskisi yksittäisten tekojen katsomista yhdeksi tai useammaksi rikokseksi, vaan kysymys on jätetty viime kädessä oikeuskäytännössä ratkaistavaksi. Oikeuskäytännössä arvioinnin lähtökohdaksi on otettu lain esitöissä mainitun mukaisesti niin sanottu luonnollinen katsantokanta (HE 84/1980 vp s. 8 ja LaVM 15/1990 vp s. 3). Tekojen ykseyden arvioinnissa on tällöin kiinnitetty huomiota erityisesti tekojen ajalliseen ulottuvuuteen sekä siihen, onko kysymys ollut yhtenäisestä toiminnasta vai selvästi erillisistä teoista (esim. KKO 1994:67, 2004:33, 2007:38 kohta 4 ja 2007:102 kohta 3). Myös rikoslain säännösten kirjoitustapa, sääntelyn tavoitteet ja sillä suojatut arvot, asianomistajien lukumäärä sekä tekojen motivaatioperusta vaikuttavat siihen, pidetäänkö tekoja yhtenä vai useampana rikoksena (esimerkiksi KKO 1997:117, 2000:108, 2007:38 kohta 4, 2015:18 kohta 4 ja 2017:92 kohta 8).

11. Korkeimman oikeuden oikeuskäytännöstä ilmenee, että eri rikostunnusmerkistöissä ja yksittäisen tunnusmerkistön sisälläkin erilaiset tekijät ja olosuhteet voivat vaikuttaa tekojen yksiköintiä koskevaan rajanvetoon. Sen sijaan arviointiperusteena ei oteta huomioon sitä, mitä vaikutuksia yksiköintiä koskevalla ratkaisulla olisi syyteoikeuden vanhentumiseen tai rangaistusseuraamukseen (KKO 2007:38 kohta 7).

Tekojen yksiköinnin arviointiperusteista tässä tapauksessa

Tekojen ajallinen ulottuvuus ja tekotavan samankaltaisuus

12. Tapauksessa on kysymys pitkällä aikavälillä toisiaan seuranneista useista kavallusrikoseristä. A on toimiessaan kunnan avustuksista päättävänä virkamiehenä tehnyt ARA:lle rahatilauksia, joihin hän oli lisännyt perusteettomia rahamääriä. Lisäksi hän on tehnyt rahatilauksia sellaisten henkilöiden nimissä, jotka eivät olleet olleet avustukseen oikeutettuja ja liittänyt näihin tilauksiin itse laatimansa perusteettomat rakennusvaihetodistukset. Näiden rahatilausten perusteella ARA on maksanut rahamääriä kunnan pankkitilille joidenkin viikkojen kuluessa kunnan rahatilauksen saatuaan. Tämän jälkeen A on määrännyt rahoja maksettavaksi kunnan pankkitililtä vaimonsa käytössä olleelle pankkitilille.

13. Asiassa on A:n tunnustamisen ja muun oikeudenkäyntiaineiston perusteella riidatonta, että A on edellä kuvatuin tavoin anastanut ARA:n varoja yhteensä 20 eri kerralla seuraavasti:

– 10.5.1996 50 000 markkaa

– 2.9.1996 50 000 markkaa

– 12.12.1996 20 000 markkaa

– 23.9.1997 30 000 markkaa

– 3.6.1998 22 000 markkaa

– 20.11.1998 36 000 markkaa

– 28.5.1999 10 000 markkaa

– 27.7.1999 35 000 markkaa

– 18.10.1999 36 000 markkaa

– 7.12.1999 27 000 markkaa

– 15.6.2000 29 000 markkaa

– 18.12.2000 24 100 markkaa

– 4.10.2001 64 200 markkaa

– 2.12.2002 5 400 euroa

– 22.10.2003 7 360 euroa

– 11.1.2005 5 250 euroa

– 22.11.2005 5 520 euroa

– 4.1.2008 3 080 euroa

– 11.12.2008 4 870 euroa

– 20.4.2012 16 820 euroa

14. A on siten noin 16 vuoden aikana anastanut 20 eri kerralla yhteensä 121 175,83 euroa ARA:n varoja. Tekoja oli ollut vuodesta 1996 vuoteen 2003 joka vuosi yksi tai useampi, kun taas vuonna 2004 niitä ei ollut ollut lainkaan. Vuonna 2005 tekoja oli ollut yksi vuoden alussa sekä lopussa. Tämän jälkeen oli ollut yli kahden vuoden ajanjakso, johon tekoja ei ollut kohdistunut. Vuonna 2008 tekoja oli ollut jälleen kaksi. Vuosiin 2009, 2010 ja 2011 niitä ei ollut kohdistunut lainkaan. Anastusmäärät ovat vaihdelleet eri kerroilla ollen suurimmillaan vuosina 1996, 1999, 2001, 2005 ja 2012. Viimeisin teko on tehty 20.4.2012. Sen osalta kunnassa oli ennen varojen kunnan pankkitililtä siirtämistä kiinnitetty huomiota A:n antamaan maksumääräykseen siksi, että siirrettävien varojen määrä oli ollut tavanomaista selvästi suurempi ja maksu oli pitänyt suorittaa A:n vaimon pojan nimissä olleelle pankkitilille tämän nimiin kirjoitetun avustushakemuksen perusteella.

15. Korkein oikeus toteaa, että tässä tapauksessa kavallusrikokset on toistettu vuosien mittaan tekotavoiltaan olennaisilta osiltaan samankaltaisina. A on käyttänyt rikoksissa toistuvasti hyväkseen yhtäältä sitä, että kysymyksessä olevien korjaus- ja energia-avustusten myöntämistä ja maksamista koskevien asioiden ratkaisuvalta oli delegoitu yksinomaan hänelle ja toisaalta sitä, että hänen ratkaisutoimintansa valvonta oli jäänyt kunnassa käytännössä toteutumatta. A, joka oli toiminut vuosina 1983 – 1999 rakennustarkastajana ja sen jälkeen johtavana rakennustarkastajana, ei ollut kirjannut asuntojen korjaus- ja energia-avustushakemusasioita kunnan asianhallintaan, mikä sekin osaltaan oli vaikeuttanut hänen toimintansa valvontaa.

16. Korkein oikeus katsoo, että A:n on täytynyt olla tietoinen siitä, että hänen määräyksensä kunnan pankkitilillä olleiden avustusvarojen siirtämisestä tulisivat jäämään valvonnan ulkopuolelle. Tältä kannalta arvioituna A:n on katsottava rikoksissaan käyttäneen hyväkseen sitä erityistä luottamusasemaa, mikä hänelle korjaus- ja energia-avustusasioiden ratkaisutoiminnassa oli kunnassa tosiasiallisesti muodostunut.

17. Korkein oikeus toteaa, että eri tekojen välillä olleet pidemmät ajanjaksot puhuvat tekojen erillisyyden puolesta. Toisaalta yksittäisen anastusteon toteuttaminen on vaatinut A:n toimia vähintään edellä esitetyin tavoin kahdessa vaiheessa. A:n toimintatapa on toistunut edellä kuvatun kaltaisena kaikissa nyt käsiteltävänä olevissa anastusteoissa. Rikossarjan tekoerillä on siten keskinäinen yhteys sekä ajallisesti että toimintakaavan samanlaisuuden osalta.

Tekojen motivaatiotausta

18. A on kertonut tekojen syyksi perheen taloudellisista vaikeuksista johtuneet rahantarpeet. A on todennut perheen taloudelliseen tilanteen vaihdelleen 16 vuoden aikana. Perheen taloudelliseen ahdinkoon vaikuttaneet syyt ovat eri aikoina johtuneet eri tapahtumista ja ne ovat olleet ennalta arvaamattomia. A on katsonut, että tämä osoittaa tekojen erillisyyttä. Hän on välillä lopettanut väärän menettelyn, mutta perheen taloudellisen ahdinkotilan jälleen muuttuessa, houkutus on käynyt uudelleen liian suureksi.

19. Korkein oikeus toteaa, että A:n kaikkien tekojen taustalla on sama yhtenäinen motivaatioperusta helpottaa perheen taloudellista tilannetta käyttämällä hyväksi A:n itsenäistä asemaa kunnan valtionapujen myöntämisestä vastuussa olevana viranomaisena. A:n motivaatioperustaa tekojen ykseyden kannalta arvioitaessa ratkaisevaa merkitystä ei ole sillä, mistä yksittäisestä syystä perheen rahahuolet ovat kulloinkin syntyneet, kun A:n tekoja selkeästi yhdistää sama motivaatio.

20. A on katsonut myös sen, että hänen avustusvaltuutensa on ollut väärinkäytöksiä huomattavasti suurempi ja että hän ei ole syyllistynyt väärinkäytöksiin jokaisen avustuserän osalta, osoittavan hänen tahtotilansa katkenneen eri tekojen välillä.

21. Korkein oikeus toteaa, että A:n rahansiirtomääräyksin kunnan pankkitililtä A:n vaimon käytössä olleelle pankkitilille siirtämät summat ovat eri kerroilla vaihdelleet määrällisesti. Anastusteot ovat kohdistuneet A:n toteamin tavoin huomattavasti pienempään määrään, minkä hänen avustuksenantovaltuutuksensa olisi enimmillään sallinut eikä niitä ole tapahtunut jokaisella rahantilauskerralla.

22. Edellä kuvattujen seikkojen merkitystä A:n motivaatioperusteen kannalta punnittaessa painoarvoa on annettava A:n asemalle ja tehtäville kunnassa, samoin tehtävässä noudatettavalle lainmukaiselle menettelylle. A on ARA:n toteamin tavoin voinut saada siirrettäviä varoja vain ARA:lle tehtyjen hakemusten ja määrärahatarveilmoitusten perusteella. Tässä toimintakokonaisuudessa ratkaisevaa merkitystä ei voida antaa sille, että A on hoitanut tehtäviään nyt kysymyksessä olevan 16 vuoden aikana useina kuukausina ja vuosina myös asianmukaisesti. A:n on tullut olla asemansa puolesta tietoinen myös väärinkäytöksiin liittyvästä kiinnijäämisriskistä, mikä olisi luonnollisesti kasvanut, jos väärinkäytöksiä olisi ollut useammin ja ne olisivat muodostaneet huomattavan osan hänen avustuksenantovaltuuksistaan. A:n voidaan katsoa tällä järjestelyllä suunnitelmallisesti pyrkineen siihen, että hän voisi jatkaa menettelyään valitsemallaan tavalla perheen rahantarpeiden niin vaatiessa.

23. Tapahtumasarjan alkupuolella A on saattanut ajatella, että yksittäinen kavallusrikos olisi vain kertaluontoinen teko. Tätä vastaan puhuu tässä tapauksessa kuitenkin se, että ensimmäisinä vuosina tekoja oli ollut jopa 2 – 4 vuodessa. A on tämän jälkeen toistanut tekoja ajallisesti eri pituisten keskeytysten jälkeenkin samojen tehtävien hoitamisessa samaa asemaa hyväksikäyttäen ja olennaisesti samanlaista suunnitelmallista tekotapaa noudattaen perheen taloudellisen tilan kohentamiseksi tarvittaessa. Näissä olosuhteissa toiminnan edellä kuvatulle samuudelle on kokonaisuutena arvioiden annettava painoarvoa ja siksi on luontevaa puhua kavallustekoeriin johtaneesta yhtenäisestä motivaatiotilasta ja rikoksentekopäätöksestä.

Asianomistajatahon samuus

24. Huomioon otettavana seikkana rikosten yksiköintiä koskevassa oikeuskäytännössä on pidetty myös asianomistajien lukumäärää (KKO 2006:33 kohta 22 ja 2015:18 kohta 4 ja siinä mainitut aikaisemmat ratkaisut). Tältä kannalta yhden ja useamman rikoksen välisessä rajanvedossa on merkitystä myös sillä, minkälaiseen oikeushyvään kohdistuvista rikoksista on kysymys. Henkeen, terveyteen, vapauteen tai kunniaan kohdistuvissa rikoksissa teon kohdistuessa useampaan henkilöön on yleensä katsottu, että kysymys on useista erillisistä rikoksista. Omaisuusrikoksissa kuten varkauksissa on voitu arvioinnissa antaa merkitystä asianomistajien lukumäärän asemesta tekotilaisuuksien lukumäärälle. Maksuvälinepetoksessa on annettu merkitystä sille, että teolla oli ainoastaan yksi asianomistaja, pankki (KKO 1996:41 ja 1996:42). Asumistukipetosta koskevassa ratkaisussa (KKO 2015:52), jossa oli kysymys vääränsisältöisillä hakemuksilla yli kahden vuoden aikana julkisiin varoihin kohdistuneesta niin kutsutusta Kela-petoksesta, tekijä on tuomittu yhdestä perusmuotoisesta petoksesta. Ensisijaisesti tapauksessa on ollut kyse rikoksen törkeysarvioinnista, mutta syyksilukemisessa merkitystä on annettu menettelyn kohdistumiselle samaan asianomistajaan.

25. A:n syyksi luetussa menettelyssä rikokset ovat kohdistuneet valtion varoista maksettaviin avustusrahoihin ja siten samaan asianomistajaan ARA:aan kaikissa tekotilaisuuksissa.

26. A on vedonnut siihen, ettei tässä tapauksessa ole merkitystä asianomistajan samuudella, koska asianomistaja on valtio, jonka varoista korjaus- ja energia-avustusrahat maksetaan. Tältä osin A on vedonnut Korkeimman oikeuden ratkaisuun KKO 2006:33.

27. Edellä sanotussa ratkaisussa oli kysymys yritystukien myöntämismenettelyssä tapahtuneista asiat ratkaisseen virkamiehen ja asioiden esittelijän tuottamuksellisista virkavelvollisuuden rikkomisista. Korkein oikeus on todennut asianomistajatahosta (kohta 22), että menettely oli koskenut valtion varoista maksettavaa yritystukea, joten vahingonkärsijänä oli ollut valtio. Tähän nähden, sillä seikalla, että väitetyt teot olivat kohdistuneet samaan asianomistajaan, mikä usein viittasi yhteen rikokseen, ei ollut kyseisessä tapauksessa olennaista merkitystä.

28. Kannanotto on kyseisessä ratkaisussa liittynyt tapauskohtaiseen arviointiin siitä, minkälainen painoarvo asianomistajan samuudella katsottiin olevan tuottamuksellisten tekojen ykseyden punninnassa arviointiperusteiden kokonaisharkinnassa. Ratkaisusta ei ole perusteltua tehdä sellaista päätelmää, ettei asianomistajan samuudella voisi olla merkitystä siihen, pidetäänkö tekoa yhtenä vai useampana rikoksena silloin, kun tahallinen toistuva rikoksentekopäätöksen edellyttämä teko kohdistuu valtioon taikka muuhun julkisyhteisöön.

Korkeimman oikeuden johtopäätös

29. A:n tekosarja kokonaisuutena on jatkunut poikkeuksellisen pitkään, lähes 16 vuotta. Kysymys on ollut samaa avustusjärjestelmää koskevassa ratkaisutoiminnassa toistuneista samalla tavoin toteutetuista kavallusteoista, joissa olosuhteet eri tekoerissä ovat ajallisesta ulottuvuudestaan huolimatta säilyneet keskeisesti samankaltaisina. Kavallusrikoksen sääntelyn ytimessä on tietyn omaisuuden suojaaminen silloin, kun se on toisen henkilön hallussa. A:n kaikki anastusteot ovat siten loukanneet samaa oikeushyvää. Anastusteoilla on tavoiteltu koko ajalla samaa hyötyä eli A:n perheen rahantarpeiden kattamista. Menettelyn näin pitkän ajallisen ulottuvuuden on mahdollistanut A:n huomattavan itsenäinen asema korjaus- ja energia-avustushakemusten päätöksenteossa ja avustusvarojen käytöstä määräämisessä. Menettelyn jatkamista ovat osaltaan mahdollistaneet myös maksatuksen järjestelyt ja kavallettujen varojen rahamäärät yksittäisissä teoissa ennen viimeistä suurempaa rahamäärää koskenutta kavallustekoa, jonka perusteella rikosepäilyt olivat heränneet. Tapahtumasarjassa tekotavan toistuvuus yhdessä tekojen asianomistajan samuuden ja samanlaisen yhteisen motivaatioperustan kanssa puoltaa menettelyn katsomista yhdeksi rikokseksi.

30. Yksin se seikka, että eri tekoeriä on erottanut toisistaan useat osin ajalliselta ulottuvuudeltaan pitkätkin rikoksettomat kaudet, ei kuvatuissa olosuhteissa tee perustelluksi päätelmää siitä, että kavallusteot olisivat tekoerien välissä päättyneet ja uusi tekoerä olisi perustunut uuteen rikoksentekopäätökseen varojen kavaltamisesta. Tapahtumasarjan kavallusteot muodostavat siten sellaisen ajallisen ja motivaatioperusteeltaan yhtenäisen toiminnallisen kokonaisuuden, että A:n on katsottava perustelujen kohdassa 12 selostetulla menettelyllään syyllistyneen yhteen kavallusrikokseen.

Syyksilukeminen

31. A:n kavalluksen kohteena on kaiken kaikkiaan ollut suuri määrä varoja, 121 175,83 euroa. Perustelujen kohdassa 15 esitetyin tavoin A:lle oli korjaus- ja energia-avustusvaroihin kohdistuvassa ratkaisutoiminnassaan todellisuudessa muodostunut erityisen luottamuksellinen asema ja hän on käyttänyt sitä kavallusrikoksissaan koko ajalla hyväkseen. Näin ollen ja ottaen huomioon myös rikoksessa ilmenevät suunnitelmalliset piirteet Korkein oikeus katsoo, että kavallusta on myös kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeänä.

32. Edellä esitetyn perusteella A:n syyksi luetaan syytekohdassa 2 törkeä kavallus tekoajalla 10.5.1996 – 20.4.2012. Koska rikoksen tekoaika on päättynyt 20.4.2012, syyteoikeus ei ole rikoslain 8 luvun 1 §:n 2 momentin 2 kohdan mukaan vanhentunut.

Kysymys rangaistuksen määräämisestä

33. Käräjäoikeus tuomitsi A:n syyttäjän alkuperäisen syytteen perusteella hänen syykseen luetuista rikoksista yhteiseen 1 vuoden 3 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja sen ohessa yhdyskuntapalveluseuraamukseen 25 tunniksi. Vain A haki tuomioon muutosta hovioikeudessa. Hovioikeus hylätessään syytteet syyteoikeuden vanhentumisen perusteella osittain ja muuttaessaan syyksilukemista A:n eduksi on alentanut ehdollisen vankeusrangaistuksen 8 kuukaudeksi ja yhdyskuntapalvelun 15 tunniksi.

34. ARA ei ole valituksessaan Korkeimmassa oikeudessa vaatinut hovioikeuden A:lle tuomitseman rangaistuksen korottamista siinä tapauksessa, että Korkein oikeus muuttaa syyksilukemisen sen vaatimalla tavalla yhdeksi 16 vuoden ajalla tehdyksi törkeäksi kavallukseksi. A on vastauksessaan Korkeimmassa oikeudessa todennut, ettei asiassa ole kysymys hovioikeuden hänelle tuomitsemasta rangaistusseuraamuksesta, minkä hän on myös ilmoittanut jo kaikilta osin suorittaneensa.

35. Korkein oikeus toteaa, että hovioikeuden A:lle tuomitsema yhteinen rangaistus on törkeän kavalluksen rangaistusasteikon puitteissa. Korkeimmassa oikeudessa ei ole tarpeen enemmälti lausua hovioikeuden tuomion lopputuloksesta rangaistusseuraamuksen osalta.

Vahingonkorvausvelvollisuus

36. A:n on korvattava rikoksellaan ARA:lle aiheuttamansa vahinko. Vahingon määrä 121 175,83 euroa on sinänsä asiassa riidaton.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan seuraavasti.

A:n syyksi luetaan hovioikeuden tuomion kohdissa 2.1 ja 2.2 syyksiluetun kahden kavalluksen asemesta syytekohdassa 2 esitetty törkeä kavallus (tekoaika 10.5.1996 – 20.4.2012).

A:lle määrätty vankeusrangaistus ja yhdyskuntapalveluseuraamus jää hovioikeuden tuomion lopputuloksen varaan.

A velvoitetaan suorittamaan Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskukselle vahingonkorvauksena hovioikeuden tuomitseman 35 540 euron asemesta 121 175,83 euroa käräjäoikeuden tuomitsemine viivästyskorkoineen 20.4.2012 lukien.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin (eri mieltä), Soile Poutiainen, Ari Kantor (eri mieltä), Tuula Pynnä ja Päivi Hirvelä. Esittelijä Tiina-Liisa Autio.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Kantor: Erimielisyyteni koskee sitä kysymystä, onko A:n katsottava syyllistyneen asiassa useisiin erillisiin kavallusrikoksiin vai onko hänen toimintaansa arvioitava yhtenä kavallusrikoksena.

Olen lähtökohtaisesti enemmistön kanssa samaa mieltä siitä, että perusteluista ilmenevät A:n syyksi luettujen kavallustekojen samankaltaisuus, suunnitelmallisuus ja niiden kohdistuminen samaan asianomistajaan sinänsä selkeästi puoltavat osatekojen arvioimista yhdeksi kavallusrikokseksi. Tekotavan osalta totean kuitenkin, että kunkin kavallusteon toteuttamisen edellyttämä suunnitelmallisuus ja kaksivaiheisuus sekä se, ettei A ole toteuttanut kavallustekojaan säännönmukaisesti jokaisessa tilanteessa, jossa hänellä olisi ollut siihen mahdollisuus, osaltaan viittaa siihen, että kukin kavallusteko on edellyttänyt tilannekohtaista harkintaa ja siten erillistä päätöksentekoa. Tämän johtopäätöksen painoarvoa rikoksen yksiköinnin arviointiperusteena voi vähentää se, että A on voinut kiinnijäämisriskiä pienentääkseen suunnitella toteuttavansa teot vähitellen ja pienissä erissä, jolloin kysymyksessä olisi tosiasiallisesti ollut saman rikoksentekopäätöksen toimeenpano pitkällä aikavälillä. Viimeksi mainittua vastaan puhuu kuitenkin A:n oma kertomus siitä, että hänen motivaatiotaustansa ryhtyä kavallustekoihin on ollut riippuvainen hänen perheensä kulloisesta heikentyneestä rahantilanteesta. Kertomusta voidaan pitää varsin uskottavana, kun otetaan huomioon tekoajankohtien varsin satunnainen esiintymistiheys, muuttuva vuotuinen ajankohta sekä kavallettujen rahasummien erisuuruisuus. Sinänsä A:n kertoma yhteinen motivaatiotausta hänen toteuttamilleen kavallusteoille on seikka, joka vakiintuneen tulkinnan mukaan puoltaa tekojen arvioimista yhtenä rikoksena.

Kuten enemmistön perusteluista ilmenee, voimassa olevaan lakiin ei sisälly säännöstä, jossa määriteltäisiin arviointikriteerit siitä, milloin yksittäisiä tekoja on pidettävä erillisinä tai yhtenä rikoksena, vaan kysymys on jätetty oikeuskäytännössä ratkaistavaksi. Oikeuskäytännössä on arvioinnin lähtökohdaksi omaksuttu rikoslain esitöiden mukaisesti niin sanottu luonnollinen katsantokanta, jonka puitteissa on pidetty merkityksellisinä erityisesti ajallista yhteyttä, mutta myös yllä mainittuja arviointikriteerejä. On selvää, ettei voida antaa mitään ehdotonta ja kaikkiin tapauksiin soveltuvaa aikamäärettä yksittäisten tekojen toteuttamisajankohtien välillä sille, milloin teot muodostavat luonnollisen katsantokannan mukaisen yhden rikoksen, vaan tätäkin kysymystä on arvioitava kokonaisuutena ja yksittäistapauksessa vallitsevien olosuhteiden perusteella. Toisaalta käytännön ratkaisutoiminnassa on välttämätöntä asettaa jonkinlaiset rajat myös tekojen ajallista yhteyttä koskevalle harkinnalle. Rajanveto yhden ja useamman rikoksen välillä on tehtävä kiinnittämättä huomiota siihen, mitä vaikutuksia tällä ratkaisulla on syyteoikeuden vanhentumiseen tai rangaistusseuraamukseen (KKO 2017:92 kohdat 8 – 10 ja niissä mainittu oikeuskäytäntö). Rikoksen yksiköinnillä voi kuitenkin olla yksittäistapauksessa hyvinkin merkittävä vaikutus rikosvastuun toteutumiseen, tapauksesta riippuen sitä joko ankaroittaen tai sitä lieventäen. Katsonkin, ettei tästä syystä ole perusteltua tulkita oikeuskäytännössä vakiintuneita luonnollisen katsantokannan mukaisia arviointikriteereitä ainakaan laajentavasti.

Siltä osin kuin A:n lukuisten yli 16 vuoden ajanjaksolle ulottuva kavallustekojen ajallinen yhteys yhdessä edellä mainittujen tekojen samankaltaisuuden, suunnitelmallisuuden, niiden kohdistumisen samaan asianomistajaan sekä osittain myös yhtenevän motivaatiotaustan perusteella muodostavat niin sanotun luonnollisen katsantokannan mukaisesti yhden rikoksentekokonaisuuden, on tekoja arvioitava yhtenä kavallusrikoksena. Ajanjaksolla 10.5.1996 – 4.10.2001 eli runsaan viiden vuoden kuluessa A on tehnyt yhteensä 11 kavallustekoa siten, että hän on kunakin vuotena syyllistynyt ainakin yhteen kavallustekoon eikä tekojen välillä ole kulunut vuotta pidempää aikaa. Teot on toteutettu samalla tavalla, niiden motivaatiotausta on A:n kertoman mukaan ollut samankaltainen ja ne ovat kaikki kohdistuneet samaan asianomistajaan. Katsonkin, että näitä tekoja on pidettävä yhtenä kavallusrikoksena.

Sen sijaan kavallustekojen 4.10.2001 ja 2.12.2002, 22.10.2003 ja 11.1.2005, 22.11.2005 ja 4.1.2008 sekä 11.12.2008 ja 20.4.2012 välillä on kulunut aikaa tapauksesta riippuen lähes 14:sta 40 kuukauteen. Näin pitkä ajanjakso kavallustekojen välillä, kun otetaan lisäksi huomioon edellä kuvatut A:n kavallustekojen toimeenpanoon, motivaatiotaustaan ja päätöksentekoon liittyvät seikat sekä sen, ettei muutakaan perustetta mainituille rikoksettomille ajanjaksoille ole näytetty toteen, mielestäni osoittavat, ettei kysymys ole enää saman rikoksentekopäätöksen toteuttamisesta, vaan niitä koskevat päätökset ovat voineet syntyä erilaisissa olosuhteissa ja joka tapauksessa erillisen harkinnan tuloksena.

Arvioidessani hovioikeuden tuomion lopputuloksen oikeellisuutta rikosten viiden vuoden vanhentumisajan kannalta totean ratkaisevaksi, onko rikoskokonaisuus katkennut niiden kavallustekojen välillä, jotka ovat päättyneet 22.11.2005 ja niiden, jotka ovat alkaneet 4.1.2008. Niillä perusteilla, joita olen edellä esittänyt, katson, että yli kaksi vuotta kestäneen rikoksettoman ajanjakson seurauksena 4.1.2008 alkaneet kavallukset muodostavat uuden rikoksen ja sitä aikaisemmat syytteessä mainitut teot ovat vanhentuneet. Pidän myös selvänä, että 11.12.2008 ja 20.4.2012 välillä kulunut aika erottaa 4.1.2008 jälkeen tapahtuneet kavallukset kahdeksi teoksi siten kuin hovioikeus on sen arvioinut.

Edellä ja muutoin hovioikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla en katso olevan syytä muuttaa hovioikeuden tuomion lopputulosta ja hylkään valituksen.

Äänestyksen lopputulos huomioon ottaen velvollisena ottamaan kantaa rangaistukseen ja vahingonkorvaukseen ilmoitan olevani samaa mieltä kuin enemmistö.

Oikeusneuvos Bygglin: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Kantor.