Ylimääräinen muutoksenhaku Tuomion purkaminen rikosasiassa Ihmisoikeusloukkaus
Itsekriminointisuoja
Samanaikaisesti kun A oli asetettu henkilökohtaiseen konkurssiin ja hänet oli määrätty vannomaan pesäluettelo, A oli ollut syytteessä velallisen epärehellisyys rikoksista. A oli pesäluetteloa vannoessaan jättänyt ilmoittamatta osan omaisuudestaan katsoen, että hänellä oli oikeus olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen. A oli tuomittu Korkeimman oikeuden ratkaisulla KKO 2009:27 vankeusrangaistukseen törkeästä velallisen petoksesta, koska hän oli jättänyt pesäluetteloa vannoessaan omaisuuttaan ilmoittamatta.
A vaati tuomion purkamista, koska siinä oli rikottu Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan turvaamaa itsekriminointisuojaa. Korkein oikeus katsoi, että konkurssissa annettaviksi vaaditut tiedot olivat sellaisessa yhteydessä samanaikaisesti vireillä olleeseen rikosasiaan, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen asiaa koskeva oikeuskäytäntö huomioon ottaen A:lla oli pesäluetteloa vannoessaan ollut oikeus olla ilmoittamatta omaisuuttaan siltä osin kuin hänet oli tuomittu rangaistukseen törkeästä velallisen petoksesta. Päätöksestä ilmenevin perustein tuomio, jossa omaksuttu tulkinta itsekriminointisuojan sisällöstä oli ristiriidassa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan kanssa, purettiin ja syyte hylättiin.
(Täysistunto)
OK 31 luku 8 § 4 kohta
IhmisoikeusSop 6 artikla
KPSop 14 artikla
Hakemus
A vaati, että Korkeimman oikeuden tuomio 17.4.2009 nro 796 (KKO 2009:27) puretaan, koska se perustui ilmeisesti väärään lain soveltamiseen. Tuomio oli ristiriidassa niiden periaatteiden kanssa, jotka Euroopan ihmisoikeustuomioistuin oli vahvistanut viimeksi 21.4.2009 antamassaan Suomea koskevassa ratkaisussa ja jotka koskivat henkilön oikeutta vaieta seikoista, jotka voivat toimia näyttönä häntä vastaan vireillä olevassa rikosasiassa.
Vastaukset
Syyttäjä ja A:n konkurssipesä vaativat vastauksissaan, että A:n ylimääräinen muutoksenhakemus hylätään.
Syyttäjä totesi, että Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2009:27 oli otettu huomioon Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntö eikä itsekriminointisuojaa koskevaa oikeusohjetta ollut sovellettu ilmeisesti väärin. Tapaus ei ollut samanlainen kuin mistä nyt oli kysymys. A:ta vastaan vireillä olleen rikosasian ja pesäluettelon ilmoitusvelvollisuutta koskeneet seikat eivät olleet samat. Kysymys ei ollut samasta asiasta.
Konkurssipesä totesi, että konkurssivelallisen oikeus olla ilmoittamatta omaisuuttaan tuli arvioida objektiivisten kriteereiden perusteella eikä omaisuutta saanut jättää ilmoittamatta, jos objektiivisesti arvioiden velallisella ei ollut perusteltua syytä uskoa edistävänsä tuomituksi tulemistaan. A:n konkurssiasiassa salaamilla varoilla ei ollut suoraa yhteyttä samanaikaisesti vireillä olleisiin syytteisiin.
Hakemuksen käsittely Korkeimmassa oikeudessa
A:n ylimääräinen muutoksenhakemus on Korkeimman oikeuden presidentin määräyksestä ratkaistu täysistunnossa.
Täysistunnon ratkaisu
Perustelut
Asian tausta
Syyte törkeästä velallisen petoksesta ja A:n vastaus
1. Syyttäjä vaati A:lle Helsingin käräjäoikeudessa 23.6.2005 vireille panemallaan syytteellä rangaistusta 17.12.1997 tehdyksi väitetystä törkeästä velallisen petoksesta. Syytteen mukaan henkilökohtaiseen konkurssiin 14.10.1997 asetettu A oli hankkiakseen itselleen oikeudetonta taloudellista hyötyä konkurssimenettelyssä salannut omaisuuttaan jättämällä pesäluettelossa ilmoittamatta tosiasiallisesti omistamansa (syytekohta 1 a) V Foundation -nimisen yhtiön ja sen hallinnassa olleet rahavarat 2 089 662,74 Yhdysvaltain dollaria, (syytekohta 1 b) X Holdings S.A. -nimisen yhtiön, joka oli puolestaan omistanut Y Oy:n osakekannan, jolla puolestaan oli ollut 6 343 911,40 markan arvosta sijoituksia, (syytekohta 1 c) tosiasiallisesti omistamansa Helsingin Kulosaaressa sijaitsevan kiinteistön rakennuksineen sekä Z Properties -nimisen yhtiön arvoltaan kaikkiaan 4 000 000 markkaa, (syytekohta 1 d) Beneteau First F5 Hull numero 81 -purjeveneen arvoltaan 810 000 markkaa sekä (syytekohta 1 e) Å Investments S.A. -nimisen yhtiön, jolla oli ollut rahavaroja ainakin 100 319,88 Yhdysvaltain dollaria sekä eräitä rahasto-osuuksia arvoltaan 3 006 754,91 Saksan markkaa.
2. A vaati syytteen hylkäämistä muun muassa sillä perusteella, että samanaikaisesti pesäluettelon vannomisen aikaan häntä vastaan oli ollut vireillä syyte velallisen epärehellisyysrikoksista, joiden osalta A:n väitettiin siirtäneen varoja eri yhtiöistä itselleen tai muille yhtiöilleen. A:lla ei ollut velvollisuutta myötävaikuttaa oman syyllisyytensä selvittämiseen, ja tämän vuoksi hänellä oli ollut oikeus olla ilmoittamatta sitä omaisuutta, jonka salaamisesta velallisen petos rikoksessa oli kysymys.
Korkeimman oikeuden tuomio 17.4.2009
3. Korkein oikeus on 17.4.2009 antamassaan tuomiossa (KKO 2009:27) todennut, ettei A:lla ollut ollut oikeutta kieltäytyä antamasta syytekohdissa 1 a – 1 e tarkoitettuja tietoja pesäluetteloa vahvistaessaan sillä esittämällään perusteella, että hän olisi mainittuja tietoja antamalla joutunut myötävaikuttamaan oman syyllisyytensä selvittämiseen.
4. Korkein oikeus katsoi selvitetyksi, että A oli hankkiakseen itselleen oikeudetonta taloudellista hyötyä konkurssimenettelyssä salannut syytekohdissa 1 a, 1 b, 1 c, 1 d ja 1 e tarkoitetun omaisuuden ja, koska velallisen petoksessa oli tavoiteltu huomattavaa taloudellista hyötyä ja se oli myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, syyllistynyt menettelyllään törkeään velallisen petokseen.
A:n ylimääräinen muutoksenhakemus
5. A on vedonnut hakemuksensa tueksi jo oikeudenkäynnissä esittämäänsä itsekriminointisuojaan ja erityisesti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen 21.4.2009 antamaan ratkaisuun asiassa. Ratkaisussaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuin katsoi syytetyn oikeuksia loukatun, kun velallista, jonka epäiltiin antaneen ulosottoselvityksessä vääriä tietoja, oli uudessa ulosottoselvityksessä vaadittu sakon uhalla antamaan varallisuustietoja. Korkein oikeus oli päätynyt 19.12.2002 antamassaan tuomiossa (KKO 2002:116) päinvastaiseen lopputulokseen. A katsoo, että Korkeimman oikeuden tuomiosta 17.4.2009 ilmenevä tulkinta henkilön oikeudesta vaieta seikoista, jotka voivat toimia näyttönä häntä vastaan vireillä olevassa rikosasiassa, on selvästi ristiriidassa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kannan kanssa.
Tuomion purkamisen edellytysten arvioinnin lähtökohdat
6. Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 4 kohdan mukaan lainvoiman saanut tuomio voidaan syytetyn eduksi purkaa, jos tuomio perustuu ilmeisesti väärään lain soveltamiseen. Ylimääräistä muutoksenhakua koskevan vakiintuneen ratkaisukäytännön mukaan ilmeisesti väärästä lain soveltamisesta on yleensä kysymys tilanteessa, jossa lakia on sovellettu selvästi ja kiistattomasti väärin. Tuomion purkaminen on tällöin perinteisesti edellyttänyt, että tuomiosta ilmenevä lain soveltaminen on kiistattomasti ristiriidassa sen oikeustilan kanssa, joka vallitsi tuomion antamishetkellä.
7. Kuten Korkein oikeus on todennut ratkaisuissaan KKO 1998:33 ja KKO 2008:24, Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimus on Suomessa sovellettavaa oikeutta ja sen väärä soveltaminen voi siten olla perusteena tuomionpurkuun. Toisin kuin niissä tilanteissa, joissa lain soveltamisen oikeellisuus arvioidaan tuomion antamishetkellä vallinneen kansallisen oikeustilan valossa, tulevat tällöin huomioon otettaviksi tuomion jälkeen vahvistetut kansainvälisten lainkäyttö- ja valvontaelinten tulkinnat vallinneen oikeustilan sisällöstä. Yllä mainituista Korkeimman oikeuden ratkaistavina olleista tapauksista poiketen nyt käsiteltävässä asiassa ei kuitenkaan ole kysymys tilanteesta, jossa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen antama, sopimuksen loukkauksen toteava ratkaisu koskisi samaa kotimaisen tuomioistuimen ratkaisua, jota vaaditaan purettavaksi. Myöskään Euroopan neuvoston ministerikomitean vuodelta 2000 oleva suositus jäsenvaltioille niistä periaatteista, joita tulisi noudattaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen antamiin ratkaisuihin perustuvassa ylimääräisessä muutoksenhaussa (Recommendation No R(2000)2 on the re-examination or reopening of certain cases at domestic level following judgments of The European Court of Human Rights), ei pidä silmällä tällaisia tapauksia. Suositus koskee tapauksia, joissa on kysymys ylimääräisestä muutoksenhausta ihmisoikeustuomioistuimen antaman ratkaisun kohteena olleessa asiassa.
8. Arviointi siitä, perustuuko purettavaksi vaadittu ratkaisu ilmeisesti väärään lain soveltamiseen, on tapauskohtaista. Ne tilanteet, joissa sovelletun säännöksen sisältö on täsmentynyt kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden valvomisessa toimivaltaisen lainkäyttö- tai valvontaelimen ratkaisulla Suomessa annetun tuomion jälkeen, muodostavat tässä yhteydessä erityisen asiakokonaisuuden, jossa kansallisten säännösten ohella on otettava huomioon myös kansainväliset velvoitteet. Kansallisen tuomioistuimen tulkintavalta on tällaisen ratkaisukäytännön myötä saattanut kaventua niin, että tuomion antamisen ajankohtana tulkinnanvaran piiriin kuuluvaksi mielletty ratkaisu osoittautuukin sittemmin syntyneen tai täsmentyneen kansainvälisen oikeuskäytännön valossa arvioituna virheelliseksi. Kysymys ei näissä tapauksissa ole uudesta seikasta, joka vaikuttaisi tuomion lopputulokseen, vaan siitä, että ratkaisijalla ei ole voinut olla lainkaan tai riittävästi tietoa tuomion perusteeksi otettavasta tulkinta-aineistosta. Se, onko ratkaisussa oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 4 kohdassa tarkoitetulla tavalla sovellettu lakia ilmeisesti väärin, ratkaistaan objektiivisten kriteerien mukaan. Käsillä olevan hakemuksen johdosta on siten arvioitava, millainen niin sanotun itsekriminointisuojan sisältö ja ulottuvuus oli purettavaksi vaaditun ratkaisun tekohetkellä, sen valossa, mitä siitä tällä hetkellä tiedetään.
Oikeudesta olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen Euroopan ihmisoikeussopimuksen mukaan
9. Kuten purettavaksi vaaditussa ratkaisussa KKO 2009:27 on todettu, rikoksesta epäilty ei ole velvollinen myötävaikuttamaan oman syyllisyytensä selvittämiseen. Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 14 artiklan 3 kappaleen g kohdan mukaan rikossyytettä tutkittaessa ketään ei saa pakottaa todistamaan itseään vastaan tai tunnustamaan syyllisyyttään. Euroopan ihmisoikeussopimuksessa ei ole nimenomaista säännöstä tästä niin sanotusta itsekriminointisuojasta, mutta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön mukaan oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevassa ihmisoikeussopimuksen 6 artiklassa tarkoitettuihin oikeudenmukaisen rikosoikeudenkäynnin keskeisiin takeisiin kuitenkin kuuluu myös itsekriminointisuojaa koskeva periaate (esim. Murray v. Yhdistynyt kuningaskunta 8.2.1996 kohta 45 sekä Heaney ja McGuinness v. Irlanti 21.12.2000 kohta 48).
10. Itsekriminointisuoja merkitsee sitä, ettei rikoksesta epäiltyä tai syytteessä olevaa saa pakottaa tai painostaa myötävaikuttamaan omalla toiminnallaan syyllisyytensä selvittämiseen. Itsekriminointisuojan tarkoituksena on suojata syytettyä viranomaisten epäasiallista pakottamista vastaan. Oikeus olla myötävaikuttamatta oman syyllisyyden selvittämiseen edellyttää, että syyttäjän tulee pyrkiä näyttämään syyte toteen turvautumatta todisteisiin, jotka on saatu pakolla tai painostuksella syytetyn tahdosta välittämättä. Oikeus liittyy siten läheisesti ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuun syyttömyysolettamaan, mutta se kuitenkin ensisijaisesti suojaa syytetyn tahtoa pysyä vaiti. (Ks. esim. Saunders v. Yhdistynyt kuningaskunta 17.12.1996 kohdat 68 – 69 ja Jalloh v. Saksa 11.7.2006 kohdat 100 ja 102). Itsekriminoinnin kieltoa ei voida rajoittaa vain rikollisen teon tunnustamiseen tai suoranaisesti syyllisyyttä osoittaviin lausumiin, vaan kielto ulottuu myös sellaisten pakon alaisena hankittujen lausumien käyttöön, joilla pyritään osoittamaan rikoksesta epäillyn lausumien ristiriitaisuutta tai epäiltävyyttä taikka joilla pyritään horjuttamaan hänen uskottavuuttaan (Saunders 17.12.1996 kohta 71).
11. Itsekriminointisuojaa koskeva periaate liittyy nimenomaan rikoksesta epäillyn oikeussuojaan. Se ei siten lähtökohtaisesti tule sovellettavaksi konkurssi- tai muussa pakkotäytäntöönpanomenettelyssä. Väärien tietojen antaminen tai oikeiden tietojen salaaminen tällaisessa menettelyssä voi sellaisenaan olla rangaistavaa itsekriminointisuojaa koskevan periaatteen estämättä (Allen v. Yhdistynyt kuningaskunta 10.9.2002). Periaate voi kuitenkin tulla sovellettavaksi myös konkurssi- tai muussa insolvenssimenettelyssä, jos asianomaista henkilöä vastaan on samanaikaisesti vireillä rikossyyte ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan tarkoittamassa itsenäisessä merkityksessä.
12. Ihmisoikeustuomioistuin onkin katsonut, että itsekriminointisuojalla voi olla merkitystä myös tilanteissa, joissa rikoksesta epäiltyä vaaditaan ilmoittamaan muille kuin esitutkintaviranomaisille tietoja, joilla voi olla merkitystä vireillä tai odotettavissa olevassa rikosasiassa (Allen 10.9.2002). Oikeus olla myötävaikuttamatta oman syyllisyyden selvittämiseen koskee ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan kaikenlaisia rikosasioita yksinkertaisimmista monimutkaisimpiin rikostyypistä riippumatta, eikä esimerkiksi yleinen etu voi oikeuttaa pakolla viranomaismenettelyssä saatujen tietojen käyttämistä syytetyn syyllisyyden selvittämiseen rikosoikeudenkäynnissä (ks. esim. Saunders 17.12.1996 kohta 74, Heaney ja McGuinness 21.12.2000 kohta 57 ja Bykov v. Venäjä 10.3.2009 kohta 93).
13. Ihmisoikeustuomioistuin on katsonut itsekriminointisuojaa loukatun esimerkiksi tilanteessa, jossa poliisitutkinnassa rikoksesta epäilty oli tuomittu rangaistukseen siitä, että hän ei ollut saapunut samaa tekoa koskevaan erillisessä tutkinnassa järjestettyyn kuulusteluun, jossa oli pyritty selvittämään rikollisen toiminnan tuottamaa hyötyä (Shannon v. Yhdistynyt kuningaskunta 4.10.2005 erityisesti kohdat 39 – 41). Itsekriminointisuojaa on katsottu loukatun myös tilanteessa, jossa syyttäjä oli käyttänyt syytettyä vastaan näyttönä sellaisia tietoja, joita syytetty oli velvoitettu antamaan rikosasiaa edeltäneessä hallinnollisessa tarkastuksessa (esimerkiksi I.J.L., G.M.R. ja A.K.P. v. Yhdistynyt kuningaskunta 19.9.2000). Edelleen itsekriminointisuojaa on katsottu loukatun veronkorotusta koskeneessa asiassa, jossa verojen välttämisestä epäiltyä oli sakon uhalla pyydetty toimittamaan viranomaisille tiettyjä asiakirjoja. Ihmisoikeustuomioistuin piti tässä yhteydessä loukkauksen toteutumisen kannalta merkityksellisenä muun muassa sitä, että henkilö ei ollut voinut sulkea pois sitä mahdollisuutta, että asiakirjoista ilmenisi tietoja sellaisista tuloista, joita ei ollut verotettu (J.B. v. Sveitsi 3.5.2001 kohta 66). Niin kuin Korkein oikeus on hakemuksen kohteena olevassa ratkaisussaan todennut, itsekriminointisuojaa on katsottu loukatun myös tilanteessa, jossa velallinen oli konkurssimenettelyn yhteydessä velvoitettu rangaistuksen uhalla esittämään tietoja, joita oli sittemmin rikosoikeudenkäynnissä käytetty keskeisenä näyttönä häntä vastaan (Kansal v. Yhdistynyt kuningaskunta 27.4.2004).
14. Itsekriminointisuojaa koskevassa ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä on kuitenkin myös toisen suuntaisia ratkaisuja. Liikennevalvontaa koskevissa tapauksissa (Weh v. Itävalta 8.4.2004, O´Halloran ja Francis v. Yhdistynyt kuningaskunta 29.6.2007 ja Lückhof ja Spanner v. Itävalta 10.1.2008) on ollut kysymys ajoneuvon haltijan velvollisuudesta rangaistuksen uhalla ilmoittaa poliisille, kuka hänen hallitsemaansa autoa oli kuljettanut tiettynä ajankohtana, jolloin liikennevalvonnassa oli ilmennyt kyseisellä autolla ajetun ylinopeutta. Tällaisen ilmoittamisvelvollisuuden ei ole katsottu merkinneen ihmisoikeusloukkausta. Nämä ratkaisut kuitenkin rajoittuvat koskemaan sanottua liikennevalvontaan liittyvää erityistilannetta. Tähän tapausryhmään liittyvistä ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuista ei edellä mainittu muu ratkaisukäytäntö huomioon ottaen voida tehdä luotettavia johtopäätöksiä arvioitaessa muita tilanteita.
15. Hakemuksen kohteena olevan Korkeimman oikeuden tuomion antamisen jälkeen Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on lisäksi 21.4.2009 antanut A:n hakemuksessa mainitun ratkaisun asiassa, joka koskee Korkeimman oikeuden ratkaisua KKO 2002:116. Tuossa asiassa oli kysymys siitä, että henkilöä, jonka epäiltiin salanneen omaisuuttaan ulosotto- ja konkurssimenettelyssä, vaadittiin uudessa ulosottoselvityksessä ilmoittamaan omaisuutensa sakon uhalla. Ihmisoikeustuomioistuin totesi olevan riidatonta, että velallista vastaan vireillä ollut esitutkinta ja ulosottoselvitys olivat koskeneet samoja seikkoja. Velallinen ei ollut voinut sulkea pois sitä mahdollisuutta, että häntä voitaisiin syyttää velallisen petoksesta, jos häneltä vaaditusta selvityksestä olisi ilmennyt hänellä olevan varoja, joita ei ollut ilmoitettu aiemmissa ulosottoselvityksissä ja konkurssissa. Asiassa ei ollut esitetty sellaista suomalaista oikeuskäytäntöä, jonka mukaan ulosottoselvityksessä esiin tullutta tietoa ei olisi voitu käyttää todisteena rikosoikeudenkäynnissä. Koska velallista vastaan oli aloitettu esitutkinta ja koska esitutkinta ja ulosottoselvitys koskivat samoja seikkoja, velallisen oikeus olla vaiti ja myötävaikuttamatta oman syyllisyyden selvittämiseen jäi olennaisilta osiltaan toteutumatta. Täytäntöönpanon tehokkuuden vaatimus ei oikeuttanut tällaista puuttumista näihin oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin johtaviin periaatteisiin. Ihmisoikeustuomioistuin päätyi katsomaan, että ihmisoikeussopimuksen 6 artiklaa oli rikottu.
Johtopäätökset ihmisoikeustuomioistuimen tulkintakäytännöstä
16. Itsekriminointisuoja voi tulla esille monenlaisissa tilanteissa eikä mainittu periaate ole kaikissa suhteissa ehdoton. Niin kuin Korkein oikeuskin on hakemuksen kohteena olevassa ratkaisussaan todennut, itsekriminointisuojaa koskevan periaatteen sisältö ja merkitys ei ole kaikissa soveltamistilanteissa tarkasti jäsentynyt eivätkä sen vaikutukset ole kaikissa tilanteissa samanlaisia. Ihmisoikeustuomioistuimen itsekriminointisuojaan liittyvä tulkintakäytäntö ei myöskään näytä olleen sisällöltään kaikilta osin johdonmukaista.
17. Oikeudenmukaisen rikosoikeudenkäynnin keskeisiin takeisiin joka tapauksessa kuuluu rikoksesta epäillyn oikeus sekä esitutkinnassa että muussa viranomaismenettelyssä vaieta ja olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen. Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön mukaan tämä oikeus on voimassa myös esimerkiksi konkurssimenettelyssä, jos siinä vaaditaan samaan aikaan rikoksesta epäiltynä olevaa velallista antamaan painostusvankeuden uhalla sellaisia tietoja, joilla voi olla velallisen kannalta haitallista merkitystä vireillä olevassa rikosasiassa. Ihmisoikeustuomioistuimen uudemman oikeuskäytännön mukaan riittävää tässä suhteessa on jo se, ettei tietoja vaadittaessa ole voitu sulkea pois sitä mahdollisuutta, että tiedot saattavat olla merkityksellisiä rikosasiassa. Oikeutta pysyä vaiti on arvioitava syytetyn näkökulmasta ja niiden tietojen perusteella, joita hänellä on silloin, kun häneltä pakon tai rangaistuksen uhalla vaaditaan tietoja. Syytetyllä ei ole velvollisuutta antaa sellaisia tietoja, joiden hän on perustellusti voinut arvioida vaarantavan tai heikentävän omia puolustusmahdollisuuksiaan. Samasta lähtökohdasta on arvioitava myös sitä, miten läheisesti tiedot liittyvät siihen rikokseen, josta häntä samaan aikaan epäillään.
18. Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä huomiota on kiinnitetty paitsi epäillyltä vaadittavien tietojen ja rikosasian väliseen asialliseen yhteyteen myös siihen, minkä laatuisella ja asteisella pakolla tietoja on vaadittu, millaisia prosessuaalisia oikeusturvatakeita menettelyyn liittyy ja miten saatuja tietoja käytetään. Sitä vastoin merkitystä ei ole sillä, minkälaisilla yleiseen etuun – esimerkiksi pakkotäytännön tehokkuuteen – liittyvillä perusteilla tarvetta tietojen hankintaan pakkokeinoin voidaan perustella.
Velallisen epärehellisyysrikoksia koskevan syytteen ja konkurssissa ilmoitettavien tietojen välisestä yhteydestä
19. A on ollut henkilökohtaisessa konkurssissaan pesäluetteloa vannoessaan lähtökohtaisesti ilmoitusvelvollinen niistä yhtiöistä ja Kulosaaren kiinteistöstä sekä purjeveneestä, joita hakemuksen kohteena olevan ratkaisun syytekohdissa 1 a – 1 e on mainittu. Tietojen antaminen konkurssissa on vuonna 1997 tapahtunut painostusvankeuden uhalla, joten tietojen antamiseen on liittynyt pakkoa. Selvää on myös, ettei tietojen käyttämiselle todisteena vireillä olleessa rikosasiassa ole ollut lainsäädännöllistä taikka vakiintuneeseen oikeuskäytäntöön perustunutta estettä.
20. Sen arvioimiseksi, onko A:lla itsekriminointisuojaan vedoten ollut oikeus kieltäytyä ilmoittamasta omaisuutta konkurssissa, on edellä todetun ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella merkityksellistä, millainen yhteys konkurssissa annettaviksi vaadituilla tiedoilla on ollut samanaikaisesti vireillä olleeseen syytteeseen velallisen epärehellisyydestä.
21. Korkein oikeus ei ole purettavaksi vaaditussa tuomiossaan yksityiskohtaisesti arvioinut sanottua yhteyttä. A ei ole hakemuksessaan kiistänyt hovioikeuden tässä suhteessa tekemiä arvioita. Sen vuoksi Korkein oikeus tukeutuu tältä osin hovioikeuden tapauksen tosiseikoista tekemiin arvioihin.
Syytekohta 1 a – V Foundation (V)
22. Asiassa on riidatonta, että A oli yhdessä erään toisen henkilön kanssa ollut E -konserniin kuuluneiden F Oy:n, G Oy:n, H Oy:n ja I Oy:n tosiasiallinen omistaja ja määräysvallan käyttäjä. Näiden yhtiöiden omistamat Interbank Osakepankin osakkeet oli keväällä 1993 myyty noin 74 miljoonan markan kauppahinnalla. Kauppahinnasta puolet eli noin 37 miljoonaa markkaa oli tullut A:n määräysvaltaan ja hän oli siirtänyt rahat omalle pankkitililleen Sveitsiin. Varoista oli kesäkuussa 1993 palautunut Suomeen noin 15 miljoonaa markkaa. Nämäkin varat oli sittemmin siirretty takaisin ulkomaille A:n määräysvallassa olleisiin yhtiöihin. Syksyllä 1997 vireillä ollut syyte ei ollut kuitenkaan koskenut tähän 15 miljoonaan markkaan liittyneitä siirtoja.
23. Syksyllä 1997 vireillä ollut syyte koski muun ohella 9.9.1993 ja 6.10.1993 tehtyjä velallisen epärehellisyysrikoksia, joilla Interbank Osakepankin osakkeiden myynnistä edellä todetun noin 15 miljoonan markan lisäksi saadut noin 22 miljoonan markan suuruiset varat oli siirretty mainituista yhtiöistä ilman hyväksyttävää syytä N Ltd -yhtiöön Guernseylle. Purettavaksi vaaditun tuomion käsittävän rikosasian esitutkinnassa oli selvinnyt, että A oli edelleen siirtänyt nämä varat V:hen määräysvallassaan olleen M Ltd:n ja L:n sekä erään ulkomaalaisen väliyhtiön kautta. Hovioikeus on todennut, että vaikka oli ilmeistä, että syksyllä 1993 Guernseylle siirretyt varat olivat osittain sekoittuneet niiden tuottoihin ja A:n muuhun varallisuuteen, V:n hallinnassa konkurssin alkaessa olevat varat olivat kuitenkin ainakin osaksi niitä varoja, joita syyte velallisen epärehellisyydestä koski.
Syytekohta 1 b – X Holdings S.A. (X)
24. A oli vuoden 1992 syyskuussa bb Oy:n hallituksen varsinaisena jäsenenä ja toimitusjohtajana sekä yhtiön omistajana yhdessä erään toisen henkilön kanssa luovuttanut bb Oy:n omistamat osto-optiot P Oy:lle, jolle oli sittemmin maksettu osto-optioille kertynyt 27 miljoonaa markkaa. Luovutuksesta laaditun kauppakirjan mukaan bb Oy olisi myynyt optiot P Oy:lle 2 202 000 markan kauppahinnasta. Syksyllä 1997 A:lle oli vaadittu rangaistusta velallisen epärehellisyydestä sen vuoksi, että varojen luovuttaminen oli aiheuttanut osto-optioiden luovuttajana olleen yhtiön maksukyvyttömäksi tulemisen.
25. Y Oy:n osakkeet A:n lukuun omistanut yksityishenkilö oli 1.3.1995 myynyt osakkeet J Limited -nimiselle yhtiölle ja tämä yhtiö oli taas 19.12.1995 myynyt osakkeet K Limited -nimiselle yhtiölle. K oli myynyt osakkeet edelleen 18.8.1997 ja 8.9.1997 X:lle. J, K ja X olivat A:n määräysvallassa olleita yhtiöitä. Y Oy:n osakepääomaa oli 2.4.1993 korotettu 15 000 markasta 915 000 markaksi ja myöhemmin vielä 965 000 markaksi. A oli asiassa väittänyt, että Y Oy:n osakepääomaan ja sen korotuksiin käytetyt varat olivat peräisin P Oy:lle maksetuista osto-optioille kertyneistä varoista. Hovioikeuden toteaman mukaan asiassa esitetty selvitys tuki sitä, että osakepääoman korottamiseen käytetyt varat olivat ainakin osaksi olleet peräisin osto-optioista saaduista 27 miljoonasta markasta. Hovioikeus on katsonut jääneen näyttämättä, että Y Oy:n osakekannan hankkimiseen ja osakepääoman korottamiseen käytetyt varat olisivat peräisin muista kuin A:n väittämistä varoista.
Syytekohta 1 c – Z Properties (Z) ja Kulosaaren kiinteistö
26. A:n määräysvallassa ollut Z oli 6.8.1993 ostanut Kulosaaren kiinteistön. Varat kiinteistön ostoon olivat tulleet Z:lle Interbank Osakepankin osakkeiden myynnistä saaduista varoista. Ne olivat peräisin 22 kohdassa mainituista 15 miljoonan markan osasta kauppahintaa. Varat oli siirretty F Oy:n, G Oy:n, cc:n, dd:n ja M:n kautta Z:aan 2.8.1993 eli ennen niitä 9.9.1993 ja 6.10.1993 tapahtuneita varojen siirtoja, joista syksyllä 1997 vireillä olleessa syytteessä oli kysymys.
Syytekohta 1 d – Purjevene
27. A oli Kiinteistösijoitus Oy:n toimitusjohtajana luovuttanut yhtiön käyttöomaisuuden 16.12.1992 päivätyllä kauppakirjalla bb Oy:lle. Syyttäjä vaati kaupan johdosta A:lle syksyllä 1997 rangaistusta velallisen epärehellisyydestä, koska kauppa oli ollut alihintainen pahentaen kiinteistösijoitusyhtiön maksukyvyttömyyttä. Kauppa oli käsittänyt myös purjeveneen, joka oli mainittu A:ta vastaan vireillä olleen syytteen perusteissa.
28. Purjeveneen omistus oli edelleen siirtynyt 9.9.1993 A:n määräysvallassa olleelle Z:lle. Z oli kauppakirjojen mukaan juuri ennen A:n asettamista konkurssiin luovuttanut purjeveneen eräälle yhtiölle. Hovioikeus on kuitenkin katsonut, että luovutusta ei ole voitu tehdä ennen A:n asettamista konkurssiin vaan kauppakirja oli päivätty todellista aikaisemmaksi.
Syytekohta 1 e – Å Investment S.A. (Å)
29. Å:lla oli ollut 31.10.1997 rahavaroja kaikkiaan 100 319,88 dollaria. Edelleen Å:lla oli ollut eräitä rahasto-osuuksia, jotka oli hankittu A:n henkilökohtaiselta tililtä 3.9.1997 ja 29.9.1997 nostetuilla varoilla. Rahat olivat peräisin Roosa Trustista tai Pirogue Trustista. Hovioikeus on pitänyt mahdollisena, että rahasto-osuuksien hankintaan käytetyt varat olivat saattaneet olla peräisin syytekohdassa 1 a todetuista N Ltd:hen siirretyistä varoista, joiden osalta A oli syksyllä 1997 syytteessä velallisen epärehellisyydestä. Hovioikeuden mukaan asiassa oli joka tapauksessa jäänyt näyttämättä, että Å:n nimissä olleiden rahasto-osuuksien hankintaan käytetyt varat olisivat olleet peräisin muista kuin syytekohdassa 1 a mainituista 22 miljoonan markan määräisistä varoista.
Korkeimman oikeuden johtopäätökset syytteen ja konkurssissa vaadittujen tietojen yhteydestä
30. Edellä selostetulla tavalla syytekohdissa 1 a, 1 b ja 1 e mainituissa yhtiöissä on ollut sellaisia varoja, joiden osalta A on ollut samanaikaisesti syytteessä velallisen epärehellisyydestä. Omaisuuden ilmoittamisella konkurssissa olisi siten saattanut olla merkitystä vireillä olleessa rikosasiassa. A ei ole voinut sulkea pois sitä mahdollisuutta, että tiedot olisivat merkityksellisiä hänen syyllisyytensä arvioimisen kannalta.
31. Syytekohdassa 1 d mainittu purjevene oli liittynyt pesäluettelon vahvistamisen aikaan vireillä olleeseen velallisen epärehellisyyssyytteeseen siten, että purjevene oli ollut yksi käyttöomaisuuteen kuulunut esine, jonka osalta kaupan oli väitetty tapahtuneen alihintaan. Vaikka syyteasiassa kyse on ollut siitä, oliko käyttöomaisuuden kauppa ollut alihintainen vai ei, purjevenettä koskevilla tiedoilla olisi voinut olla merkitystä vireillä olleessa rikosasiassa. A ei tältäkään osin ole voinut sulkea pois tätä mahdollisuutta.
32. Syytekohdassa 1 c tarkoitettuun Z -yhtiöön ei ole siirretty niitä varoja, joiden osalta A on ollut syytteessä velallisen epärehellisyydestä. Syytekohdassa mainittu Kulosaaren kiinteistö on hankittu varoilla, jotka ovat peräisin kohdassa 22 mainituista 15 miljoonan markan osuudesta Interbank Osakepankin osakkeiden kauppahintaa. Näin ollen kiinteistön hankkimiseen ei ole käytetty syytteessä tarkoitettuja varoja. Konkurssissa Z:sta ja Kulosaaren kiinteistöstä annettavilla tiedoilla ei tällä perusteella olisi ollut merkitystä velallisen epärehellisyyttä koskevan syytteen käsittämässä rikosasiassa.
33. Kiinteistön ostoon käytetyt varat ovat kuitenkin edellä todetuin tavoin olleet peräisin samasta Interbank Osakepankin osakkeiden kaupasta kuin syytteessä tarkoitetut varat. Ne on siirretty vastaavin tavoin A:n määräysvallassa oleviin eri ulkomaisiin yhtiöihin ja sitä kautta Z:aan, joka on ollut yksi näistä yhtiöistä. Syytettä käräjäoikeudessa käsiteltäessä syyttäjä on syytettä tukevana näyttönä nimenomaisesti vedonnut näiden 15 miljoonan markan varojen siirtoihin katsoen niiden osaltaan osoittavan A:n tarkoitusta siirtää syytteenkin tarkoittamat varat perusteettomasti omaan hallintaansa. Tähän nähden Korkein oikeus katsoo, ettei A ole omaisuuttaan konkurssissa ilmoittaessaan voinut sulkea pois sitä mahdollisuutta, että Z:aa ja Kulosaaren kiinteistöä koskevilla tiedoilla olisi merkitystä velallisen epärehellisyyttä koskevassa rikosasiassa.
Purkuedellytysten arviointi tässä tapauksessa
34. Korkein oikeus on hakemuksen kohteena olevassa ratkaisussaan lähtenyt siitä, että kysymystä A:n vaitiolo-oikeudesta oli arvioitava siltä pohjalta, millainen vaara hänellä olisi tietoja antaessaan ollut tulla näiden tietojen johdosta tuomituksi siitä velallisen epärehellisyydestä, josta hän tuolloin oli ollut syytteessä. Keskeistä tuossa ratkaisussa omaksutun käsityksen mukaan oli siten se, miten merkittävänä näyttönä henkilön syyllisyydestä näitä tietoja olisi voitu käyttää. Itsekriminointisuojan soveltamiseen liittyvästä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen aikaisemmasta käytännöstä tällaiselle tulkinnalle ei ole löydettävissä riittävää tukea. Hakemuksen kohteena olevan Korkeimman oikeuden tuomion antamisen jälkeen annetussa koskevassa ratkaisussa itsekriminointisuojaa on päinvastoin sovellettu siten, että jos vireillä oleva syyte ja velalliselta ulosotto- tai konkurssimenettelyssä sanktion uhalla haluttavat tiedot koskevat samoja seikkoja, velallinen saa kieltäytyä ilmoittamasta tällaista omaisuuttaan riippumatta siitä, miten merkittävinä näitä tietoja pidettäisiin hänen syyllisyytensä näkökulmasta. Riittävänä tietojen ja rikosepäilyn välisen yhteyden kannalta on pidetty jo sitä, ettei tietoja vaadittaessa ole voitu sulkea pois sitä mahdollisuutta, että tiedot saattavat olla merkityksellisiä siinä rikosasiassa, johon itsekriminointisuoja liittyy.
35. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella voidaan nyttemmin pitää selvänä, että A:n velvoittaminen antamaan konkurssissa syytekohdissa 1 a, 1 b, 1 d ja 1 e tarkoitettua omaisuutta koskevia tietoja olisi merkinnyt sitä, että hän olisi Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan vastaisesti painostusvankeuden uhalla joutunut myötävaikuttamaan syyllisyytensä selvittämiseen. Myös syytekohdan 1 c tietojen ilmoittamisella olisi välillisesti ollut tällainen vaikutus, koska näin annetut tiedot olisivat näyttönä tukeneet syyttäjän esittämää taustaselitystä niille teoille, joista A:ta samanaikaisesti syytettiin. A:lla on näin ollen ollut oikeus kieltäytyä ilmoittamasta pesäluetteloa vannoessaan syytekohdissa 1 a – 1 e mainittua omaisuutta.
36. Korkeimman oikeuden purettavaksi vaaditussa tuomiossa itsekriminointisuojan sisältöä ei ole tulkittu silloin tunnetun ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön valossa sillä tavoin ilmeisesti väärin kuin edellä 6 kohdassa todetun mukaisesti yleensä edellytetään. Nyttemmin täsmentyneen oikeuskäytännön perusteella arvioituna Korkeimman oikeuden omaksuma tulkinta on kuitenkin ristiriidassa ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön kanssa. A on purettavaksi vaaditulla tuomiolla tuomittu vankeusrangaistukseen ja velvoitettu suorittamaan vahingonkorvausta eikä tuomiota ole vielä pantu täytäntöön. Koska nämä ihmisoikeussopimuksen vastaisesta lain soveltamisesta johtuvat seuraukset ovat vielä estettävissä purkamalla tuomio, siihen on painavat perusteet.
37. Korkein oikeus harkitsee näissä olosuhteissa oikeaksi oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 4 kohdan nojalla purkaa hakemuksen kohteena olevan tuomion siltä osin kuin A:n on katsottu syyllistyneen törkeään velallisen petokseen.
38. Edellä selostetulla tavalla A:lla on ollut oikeus kieltäytyä ilmoittamasta pesäluetteloa vannoessaan syytekohdissa 1 a – 1 e mainittua omaisuutta. Sen vuoksi hän ei ole syyllistynyt törkeään velallisen petokseen jättäessään pesäluetteloa vannoessaan ilmoittamatta näissä syytekohdissa mainitun omaisuuden.
39. Koska A ei ole syyllistynyt rangaistavaan menettelyyn syytekohtien 1 a – 1 e osalta, hän ei ole velvollinen korvaamaan konkurssipesälle näihin syytekohtiin perustuvia vahinkoja. Sen sijaan siltä osin kuin Korkein oikeus on vahvistanut tuomiollaan 17.4.2009 konkurssipesään kuuluviksi U Foundation hallussa olleet varat, T Ltd:n hallussa olleet varat sekä S Ltd:n hallussa olleet varat, perusteita Korkeimman oikeuden tuomion purkamiseen ei ole. Konkurssipesän vahvistamisvaatimuksen hyväksyminen ei ole riippuvainen törkeää velallisen petosta koskevan syytteen menestymisestä.
Päätöslauselma
Korkeimman oikeuden tuomio 17.4.2009 nro 796 puretaan siltä osin kuin A on tuomittu rangaistukseen törkeästä velallisen petoksesta (syytekohdat 1 a – 1 e).
A:ta koskeva syyte (syytekohdat 1 a – 1 e) törkeästä velallisen petoksesta (tekoaika 17.12.1997) hylätään ja hänet vapautetaan tuomitusta rangaistuksesta.
A vapautetaan suorittamasta konkurssipesälle tuomittuja syytekohtiin 1 a ja 1 e perustuvia vahingonkorvauksia 2 089 662,74 Yhdysvaltain dollaria, 3 006 754,91 Saksan markkaa ja 100 319,88 Yhdysvaltain dollaria.
Siltä osin kuin Korkein oikeus on tuomiossaan 17.4.2009 vahvistanut konkurssipesään kuuluvan U:n Foundationin hallussa olleet varat 1 187 981,63 euroa tuottoineen, T Ltd:n hallussa olleet varat 266 095,76 Yhdysvaltain dollaria tuottoineen ja S Ltd:n hallussa olleet varat 1 291 086 Yhdysvaltain dollaria tuottoineen, Korkeimman oikeuden tuomiota 17.4.2009 ei pureta.
Täysistunnossa asian ovat ratkaisseet presidentti Pauliine Koskelo sekä oikeusneuvokset Gustaf Möller, Gustav Bygglin, Pasi Aarnio, Juha Häyhä, Hannu Rajalahti, Ilkka Rautio, Timo Esko, Soile Poutiainen, Marjut Jokela, Jukka Sippo ja Jorma Rudanko. Esittelijä Timo Ojala.
