Korkein oikeus KKO:1995:172

Kavallus Luottamusaseman väärinkäyttö

Pankissa konttorinhoitajana toiminut A oli toimivaltansa ylittäen ottanut luottoa itselleen ja puolisolleen merkiten laatimilleen luottohakemuksille ja lainakortteihin totuudenvastaisesti, että pankin luottotoimikunta oli myöntänyt luotot. Näin haltuunsa saamansa varat A oli osaksi käyttänyt maksamalla välittömästi omia ja puolisonsa aikaisempia luottoja pankille, osaksi muulla tavoin. Ään.

Siltä osin kuin varoja oli käytetty aikaisempien luottojen maksuun eikä niitä ollut siirretty pankin varallisuuden ulkopuolelle A:n ei katsottu syyllistyneen kavallukseen vaan ainoastaan luottamusaseman väärinkäyttöön. Siltä osin taas kuin A oli nostanut varoja omaan käyttöönsä hänen katsottiin syyllistyneen kavallusrikoksiin eikä menettelyä luettu hänen syykseen erikseen luottamusaseman väärinkäyttönä. Ään.

RL 28 luku 4 §
RL 28 luku 5 §
RL 36 luku 5 §

ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA

Virallisen syyttäjän syyte Kivijärven kihlakunnanoikeudessa

Syyttäjä lausui, että A oli

1) vuosina 1990 – 92 toiminut pankin konttorinjohtajana, missä toimessa hänen tehtäviinsä oli kuulunut konttorin taloudellisista asioista huolehtiminen ja konttorin toiminnan välitön johto. Tässä luottamusasemassa hänellä oli ollut laaja ja itsenäinen päätäntävalta. A:n luotonmyöntämisvaltuudet oli rajoitettu 50 000 markkaan asiakasta tai asiakaskokonaisuutta kohden. A oli tuon rajoituspäätöksen, pankin ohjesäännön ja pankin johtokunnan vahvistamien ohjeiden vastaisesti nostanut eräiden muiden luottojen ohella jäljempänä kohdissa 2 – 6, 8 ja 9 mainitut luotot itselleen ja maksanut näin saamillaan varoilla aikaisempia luottoja ja erääntyneitä laskuja sekä käyttänyt osan varoista omiin tarpeisiinsa. A oli salannut luottopäätöksensä pankin aluejohdolta, luottotoimikunnalta ja rahoitusjohdolta. Mihinkään nostamistaan luotoista A ei ollut hankkinut turvaavaa vakuutta, vaikka pankin ohjesääntö olisi niin edellyttänyt. Lisäksi A oli ottanut omavaltaisesti yleispanttaussitoumuksella pantatun jäljempänä kohdassa 7 mainitun 100 000 markan haltijavelkakirjan asianomaisesta konttorista ja luovuttanut sen eräälle toiselle pankille siltä ottamansa lainan vakuudeksi. Koska edellä mainitut luotot jäivät ainakin osittain pankin tappioksi, A oli velvollisuuksiensa vastaisella menettelyllään tahallaan aiheuttanut pankille taloudellista vahinkoa;

2) 18.11.1991 anastanut hallussaan olleita pankin varoja 440 000 markkaa siten, että hän oli laatinut avopuolisonsa nimissä luottohakemuksen kyseiselle markkamäärälle ja merkinnyt siihen sekä atk:lle viemäänsä lainaja vekselikorttiin luoton myöntäjätasoksi pankin luottotoimikunnan, vaikka luottoa ei ollut siellä lainkaan käsitelty. Mainittuja asiakirjoja ja anastamiaan rahoja käyttäen A oli välittömästi maksattanut pankkivirkailijalla aikaisempia omia luottojaan sekä avopuolisonsa luottoja pankille takaisin yhteensä 429 290,22 markkaa ja siirrättänyt omalle tililleen 929,78 markkaa;

3) 17.2.1992 anastanut hallussaan olleita pankin varoja 50 000 markkaa siten, että hän oli allekirjoittanut 50 000 markan määräisen oman vekselin ja merkinnyt atk:lle viemäänsä laina- ja vekselikorttiin vekselin myöntäjätasoksi saman pankin erään toisen konttorin pankinjohtajan, vaikka tämä ei ollut luottoa lainkaan myöntänyt;

4 – 5) (näistä syytekohdista ei ollut kysymys enää Korkeimmassa oikeudessa);

6) 2.12.1991 anastanut hallussaan olleita pankin varoja 10 308,30 markkaa siten, että hän oli itse maksanut pankin notariaattitoimeksiantojen tililtä avopuolisonsa kyseisen summan suuruisen erääntyneen laskun;

7) keväällä 1991 anastanut haltuunsa uskotun 100 000 markan kiinnitetyn 11.8.1988 allekirjoitetun haltijavelkakirjan, joka oli ollut pankilla yleispanttaussitoumuksen perusteella A:n ja tämän avopuolison lainojen vakuutena. A oli luovuttanut kyseisen haltijavelkakirjan yleispanttaussitoumuksella erääseen toiseen pankkiin sieltä yhdessä avopuolisonsa kanssa saamansa lainan vakuudeksi;

8) 8.5.1992 anastanut hallussaan olleita pankin varoja 750 markkaa nostamalla tämän summan avaamaltaan notariaattitoimeksiantojen tililtä palkkiona eräästä suorittamastaan perunkirjoituksesta; ja

9) 5.9.1990 anastanut hallussaan olleita pankin varoja 18 000 markkaa siten, että hän oli avannut pankissa notariaattitoimeksiantojen tilin ja nostanut siltä kyseisen summan käyttäen varat omien lainhuutoleimaverojensa maksamiseen.

Syyttäjä katsoi, että A:n kohdissa 2, 3, 6 ja 7 sekä 9 mainittuja tekoja oli kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeinä kavalluksina ottaen huomioon anastettujen varojen määrä sekä erityisesti A:n vastuullinen asema pankin konttorinjohtajana.

Näillä perusteilla syyttäjä vaati A:n tuomitsemista rangaistukseen 1 kohdan osalta kahdeksasta luottamusaseman väärinkäytöstä, 2, 3, 6 ja 7 sekä 9 kohdan osalta törkeästä kavalluksesta ja 8 kohdan osalta kavalluksesta.

Kihlakunnanoikeuden päätös 23.3.1993

Kihlakunnanoikeus katsoi todistajankertomusten perusteella selvitetyksi, että A oli menetellyt syytteen 2, 3, 6, 8 ja 9 kohdissa kerrotuin tavoin. Kohtien 2 ja 3 osalta kihlakunnanoikeus katsoi A:n anastaneen näistä kohdista ilmenevät määrät rahaa, koska hänen oli suoritettava kyseiset summat takaisin pankille, vaikka A:n toimesta oli vähennetty hänen kavaltamistaan varoista pankille toimenpidepalkkiota tai muita kustannuksia. Kohdissa 2, 3 ja 6 luetelluilla erilaisten asiakirjojen laatimisilla A oli ainoastaan yrittänyt salata anastuksensa. Hänen ei voitu katsoa myöntäneen itselleen luottoa, koska hän ei ollut pankkiin jääneisiin asiakirjoihin merkinnyt luoton myöntäjäksi itseään vaan kyseisistä kohdista ilmenevät myöntäjätasot. Sen vuoksi kihlakunnanoikeus katsoi, että A ei ollut näiden kohtien osalta käyttämällä väärin luottamusasemaansa syyllistynyt syytteen kohdassa 1 väitetyin tavoin rikoslain 36 luvun 5 §:ssä säädettyyn luottamusaseman väärinkäyttöön.

Syytteen 7 kohdan osalta kihlakunnanoikeus katsoi A:n siinä mainitussa tilaisuudessa loukanneen pankin panttioikeutta siten, että hän oli ottanut haltuunsa pankin hallussa olleen haltijavelkakirjan, joka ei ollut pankin omaisuutta, ja syytteessä kerrotuin tavoin luovuttanut sen eräälle toiselle pankille. Hän ei ollut syyllistynyt vakuusoikeuden loukkaamisen lisäksi kavallukseen tai luottamusaseman väärinkäyttöön.

Kohtien 8 ja 9 osalta kihlakunnanoikeus katsoi, että A:lla oli ollut oikeus avata kysymyksessä olevat tilit. Näin ollen A ei ollut hänen syykseen luetun anastuksen ohella syyllistynyt erikseen rangaistavaan luottamusaseman väärinkäyttämiseen ja epärehellisyyteen.

Ottaen huomioon, että A oli käyttänyt hyväkseen erityisen vastuullista asemaansa ja kavallusten kohteena oli ollut suuri määrä varoja, A:n syyksi 2, 3, 4 ja 5 kohdassa luettuja kavalluksia pidettiin törkeinä.

Rangaistuksen osalta kihlakunnanoikeus totesi, että A oli syyllistynyt muun muassa useisiin törkeisiin kavalluksiin, joiden kohteena oli ollut huomattavan suuri määrä varoja. Siten nämä seikat rangaistuksen yleisestävältä kannalta katsottuna olisivat puoltaneet tuomittavan rangaistuksen määräämistä ehdottomaksi. A oli irtisanottu konttorinjohtajan toimesta. Hänen maksettavakseen oli jäänyt suurehkoja lainasummia. Hänen työnsaantimahdollisuutensa tulevaisuudessa tulivat olemaan erittäin vaikeat. Näillä perusteilla kihlakunnanoikeus katsoi, että A:n kohdalla yleisen lainkuuliaisuuden ylläpitäminen ei vaatinut hänelle tuomittavan rangaistuksen määräämistä ehdottomana.

Näillä perusteilla kihlakunnanoikeus, hyläten syytteen enemmälti, tuomitsi A:n rikoslain 28 luvun 4 §:n 1 momentin, 5 §:n 1 momentin 1 kohdan ja 12 §:n 1 momentin nojalla, paitsi syytteen 4 ja 5 kohdissa mainituista kahdesta törkeästä kavalluksesta, kohtien 2 ja 3 osalta kahdesta törkeästä kavalluksesta, kohdissa 6, 8 ja 9 kolmesta kavalluksesta sekä kohdassa 7 vakuusoikeuden loukkauksesta yhteiseen 1 vuoden 2 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen, jonka koetusaika päättyi 31.12.1995.

Vaasan hovioikeuden päätös 8.11.1993

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi virallinen syyttäjä ja A olivat saattaneet jutun, toimitti asiassa suullisen käsittelyn ja totesi kohtien 1 – 3 osalta, että A oli sinänsä toiminut kihlakunnanoikeuden kuvaamin tavoin. Hovioikeus katsoi kuitenkin, että siltä osalta kuin A ei ollut siirtänyt varoja itselleen tai toiselle ja siten pois pankin tosiasiallisesta varallisuuspiiristä, hän ei ollut kavalluksen edellyttämin tavoin anastanut näitä varoja. Näin ollen A:n menettely oli täyttänyt kavallusrikoksen perustunnusmerkistön vain 2 kohdassa 929,78 markan osalta, mutta A:n tekoa ei voitu kokonaisuutena arvostellen pitää törkeänä. A:n menettelyyn ei kavallusrikoksen lisäksi sisältynyt erikseen syyksi luettavaa luottamusaseman väärinkäyttöä.

Nostaessaan toimivaltansa ylittäen ja merkiten totuudenvastaisesti luottojen myöntäjätason luottohakemuksiin ja laina- ja vekselikortteihin kohdan 2 osalta 431 000 ja kohdan 3 osalta 50 000 markkaa A oli väärinkäyttänyt luottamusasemaansa ryhtymällä toimiin, joihin hänellä ei ollut ollut oikeutta, ja aiheuttanut menettelyllään huomattavaa vahinkoa pankille. A oli näin ollen syyllistynyt, siltä osin kuin hänen menettelyään ei ollut luettu syyksi kavallusrikoksina, luottamusaseman väärinkäyttöihin 18.11.1991 ja 17.2.1992.

Kohdan 6 osalta hovioikeus katsoi A:n kihlakunnanoikeuden päätöksessä kuvatuin tavoin toimiessaan anastaneen yli 10 000 markkaa ja käyttäneen hyväkseen erityisen vastuullista asemaansa pankin konttorinjohtajana. Kavallus oli, ottaen erityisesti huomioon kaikki muut A:n syyksi luetut teot, ollut kokonaisuutena arvostellen törkeä.

Kohdan 9 osalta hovioikeus totesi todistajana kuullun pankin aluejohtajan kertoneen, että A:lla oli ollut oikeus avata omassa asiassaan notariaattitoimeksiantojen tili ja nostaa sen luottorajaa. Sen vuoksi hovioikeus katsoi jääneen näyttämättä, että A:lla nostaessaan 5.9.1990 tällaiselta tililtä 18 000 markkaa leimamerkkien ostoon olisi ollut anastustarkoitusta.

Rangaistuksen osalta hovioikeus totesi, että A:n syyksi oli hovioikeudessa luettu kavallusrikoksena yli 90 000 markan anastaminen eli huomattavasti vähemmän kuin kihlakunnanoikeudessa. A oli kuitenkin hovioikeudessa hänen syykseen luetuilla luottamusaseman väärinkäytöillä aiheuttanut pankille huomattavan vahingon, koska pankki oli luullut A:n luottoasioiden olleen pankin edellyttämässä kunnossa eikä ollut sen vuoksi ryhtynyt asian vaatimiin toimenpiteisiin ajoissa. Hovioikeus katsoi kihlakunnanoikeuden määräämän rangaistuksen olevan oikeudenmukaisessa suhteessa myös hovioikeudessa syyksi luettuihin rikoksiin ja niistä ilmenevään A:n syyllisyyteen.

A oli syyllistynyt useisiin törkeisiin kavalluksiin ja luottamusaseman väärinkäyttöihin. Häntä ei ollut kuitenkaan aikaisemmin rangaistu. Hänen maksettavakseen olivat jääneet suurehkot lainat ja hänen työnsaantimahdollisuutensa tulivat olemaan vaikeat. Näin ollen A:n henkilökohtaiset olosuhteet huomioon ottaen ei yleisen lainkuuliaisuuden ylläpitäminen vaatinut rangaistuksen tuomitsemista ehdottomana. Ehdollista rangaistusta oli kuitenkin yksin pidettävä riittämättömänä seuraamuksena A:n syyksi luetuista rikoksista.

Näillä perusteilla hovioikeus, muuttaen kihlakunnanoikeuden päätöstä, hylkäsi syytteen 2 ja 3 kohdassa törkeästä kavalluksesta ja 9 kohdan osalta sekä tuomitsi A:n rikoslain 28 luvun 4 §:n ja 5 §:n 1 momentin sekä 36 luvun 5 §:n nojalla kohdissa 2 (hovioikeuden päätöksessä 1.1) ja 3 (hovioikeuden päätöksessä 1.2) luottamusaseman väärinkäytöstä, kohdassa 2 lisäksi kavalluksesta ja kohdassa 6 törkeästä kavalluksesta. Näistä ja muilta osin kihlakunnanoikeuden syyksi lukemista rikoksista hovioikeus määräsi A:lle yhteisen 1 vuoden 2 kuukauden ehdollisen vankeusrangaistuksen, jonka koetusaika päättyi 31.12.1995. Sen ohella A tuomittiin sataan 60 markan määräiseen päiväsakkoon eli maksamaan sakkoa 6 000 markkaa.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Halmelinna (eri mieltä), Matti Kuusimäki ja Huuskonen. Esittelijä Marjatta Berg (mietintö).

Esittelijän ehdotus rangaistusseuraamukseksi ja eri mieltä olevan jäsenen lausunto.

Vt. viskaali Berg: A on syyllistynyt useisiin törkeisiin kavalluksiin ja luottamusaseman väärinkäytöksiin. Kavallusten kohteena on ollut suuri määrä varoja ja hän on rikoksia tehdessään käyttänyt hyväkseen asemaansa asianomistajan palveluksessa ja vuosien varrella hänelle kertynyttä tietämystä asianomistajan toiminnoista. Hän on jatkanut rikosten tekemistä useiden kuukausien ajan kunnes on jäänyt kiinni ja hänen työsuhteensa on purettu. Näillä perusteilla hovioikeus määrännee, vaikka A:ta ei aikaisemmin ole rangaistu, hänelle nyt tuomittavan rangaistuksen yleisen lainkuuliaisuuden ylläpitämiseksi ehdottomana.

Hovioikeudenneuvos Halmelinna hyväksyi esittelijän ehdotuksen rangaistusseuraamukseksi, mutta oli muutoin samaa mieltä kuin hovioikeuden enemmistö.

MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA

Valituslupa on myönnetty 16.3.1994. Valituksessaan virallinen syyttäjä on vaatinut, että A tuomitaan rangaistukseen luottamusaseman väärinkäytöstä myös kihlakunnanoikeuden päätöksen kohtien 6 – 9 osalta sekä törkeästä kavalluksesta myös kihlakunnanoikeuden päätöksen kohtien 2, 3 ja 9 osalta. Lisäksi virallinen syyttäjä on vaatinut A:lle tuomitun rangaistuksen korottamista ja sen määräämistä ehdottomaksi.

A on antanut häneltä pyydetyn vastauksen.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 13.10.1995

Perustelut

Kohdat 2 ja 3

Korkein oikeus hyväksyy hovioikeuden perustelut.

Kohdat 6, 7 ja 8

Luottamusaseman väärinkäyttöä koskeva rikoslain 36 luvun 5 § (769/90) on tarkoitettu toissijaiseksi rikossäännökseksi. Lain esitöiden (hallituksen esitys 66/1988 vp. s. 138) mukaan säännöksessä tarkoitetun tehtävienhoitajan päämieheensä kohdistamat rikokset rangaistaan kulloinkin soveltuvan rikossäännöksen mukaan. Luottamusaseman väärinkäytöstä tuomitaan erikseen ainoastaan silloin, kun syytteenalaiseen menettelyyn sisältyy sellaista luottamusaseman väärinkäyttöä, joka ei tule arvostelluksi minkään muun rikossäännöksen pohjalta. A:n syyksi luettuihin menettelyihin ei sisälly sellaista luottamusaseman väärinkäyttöä, joka ei tulisi rikosoikeudellisesti arvostelluksi törkeää kavallusta (kohta 6), vakuusoikeuden loukkausta (kohta 7) ja kavallusta (kohta 8) koskevien rikossäännösten pohjalta. A:ta ei siten voida mainittujen rikosten ohella tuomita erikseen luottamusaseman väärinkäytöstä.

Kohta 9

A on väittänyt menettelynsä perustuneen normaaliin käytäntöön pankissa. Pankin kärsimä vahinko on A:n mukaan syntynyt siitä, ettei hän ollut kyennyt maksamaan saamaansa luottoa takaisin. Hovioikeuden mainitsemasta todistajankertomuksesta käy ilmi, että A:lla on ollut oikeus avata puheena oleva notariaattitoimeksiantojen tili ja valtuus määrätä sen luottorajasta. Tällä perusteella Korkein oikeus pitää pankille aiheutunutta vahinkoa luottotappion luonteisena ja katsoo siten jääneen näyttämättä, että A olisi anastanut puheena olevat varat tai että hän olisi menettelyllään syyllistynyt tekoaikana voimassa olleen rikoslain 38 luvun 1 §:ssä (498/72) tarkoitettuun epärehellisyyteen.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Riihelä, Tulenheimo-Taki, Wirilander, Lehtimaja (eri mieltä) ja Palaja. Esittelijä Ismo Kovanen.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Lehtimaja: Syytteen kohtien 6 – 9 osalta olen samaa mieltä kuin enemmistö. Muulta osalta lausun seuraavan.

Menettelemällä syytteen kohdissa 2 ja 3 kerrotuin tavoin A on oikeudettomasti käyttänyt pankin varoja, kohdan 2 osalta 431 000 markkaa ja kohdan 3 osalta 50 000 markkaa, omiin tarkoituksiinsa siten, että hän on siirtänyt varoista 929,78 markkaa omalle tililleen, suorittanut pankille toimitusmaksua 780 markalla sekä loppuosalla maksanut pankille takaisin omissa nimissään sekä avopuolisonsa nimissä olleita aikaisempia luottoja.

Pankin varat ovat olleet rikoslain 28 luvun 13 §:n 3 kohdassa tarkoitetulla tavalla pankin konttorinjohtajana toimineen A:n hallussa. Hänellä on ollut velvollisuus pitää ne erillään omista varoistaan. Kysymys ei tällöin ole ollut siitä, että hän olisi varojen hoitajana ollut rikoslain 28 luvun 4 §:n 3 momentissa tarkoitetulla tavalla ainoastaan tilitysvelvollinen niiden arvon osalta. Katson, että A on oikeudellisessa merkityksessä liittänyt mainitut pankin varat omaan varallisuuteensa sillä hetkellä, kun hän on käyttänyt ne edellä kerrotuin tavoin omiin tarkoituksiinsa. Näin on tapahtunut siltäkin osalta kun varat ovat A:n toimituttamista tilisiirroista huolimatta jääneet, kuten hovioikeus on todennut, ”pankin tosiasialliseen varallisuuspiiriin”. Pidän ratkaisevana sitä, että A on joka tapauksessa käyttänyt määräysvaltaansa tulleita pankin varoja oman rikossuunnitelmansa edellyttämällä tavalla. Se, etteivät A:n käyttämät pankin varat, siltä osin kun ne ovat palautuneet pankin omaan varallisuuspiiriin, ole kulkeneet A:n oman tilin kautta, on riippunut pelkästään pankin maksuliikenteen järjestelyistä. Tämä seikka ei voi mielestäni vaikuttaa tapahtumien rikosoikeudelliseen arviointiin.

A on itse selittänyt pankin varojen käyttämisen liittyneen luottojärjestelyyn, jossa hän on uutta luottoa ottamalla suorittanut pankille vanhoja luottoja. Kun A:n omavaltainen menettely ei kuitenkaan ole voinut yksipuolisesti perustaa pankkia sitovaa uutta luottosopimusta pankin ja A:n välille, ei A:n kerrottua ryhtymistä pankin varoihin voida oikeudellisesti pitää hänen esittäminsä tavoin uuden luoton ottamisena.

A on käyttänyt uusien luottojen nimellä nostamansa pankin varat pääasiallisesti vanhojen luottojen suorituksiin sekä kohdan 2 osalta myös luottojärjestelystä aiheutuneeseen toimitusmaksuun. Nämä käyttötarkoitukset eivät merkitse, että A:n käyttämät pankin varat olisivat oikeudellisessa mielessä jääneet pankille tai välittömästi palautettu sille ja ettei varojen anastusta sen vuoksi olisi tältä osin tapahtunut. A on saanut näin käyttämilleen varoille vastikkeen siinä muodossa, että hänen aikaisempi velkavastuunsa on järjestelyjen johdosta pienentynyt. Pankille suoritettu toimitusmaksu on puolestaan tarkoitettu kattamaan pankkitoiminnasta pankille aiheutuneita kustannuksia. A:n suorittama toimitusmaksu on ollut vastiketta siitä, että A on käyttänyt hyväkseen pankin antolainauspalvelua.

Katson A:n siten anastaneen pankilta kohdan 2 osalta yhteensä 431 000 markkaa ja kohdan 3 osalta 50 000 markkaa. Sillä seikalla, onko A:lla ollut aikomus myöhemmin tilittää pankille siltä anastamiensa varojen arvo, en katso olevan merkitystä arvioitaessa A:n tahallisuutta anastusten suhteen. Katson hänen pankin konttorinjohtajana joka tapauksessa mieltäneen sen, että hänellä on ollut velvollisuus pitää pankin varat erillään omista varoistaan ja ettei hänellä ole ollut oikeutta käyttää pankin varoja edellä kerrotuin tavoin. A:n on, hänen asemansa huomioon ottaen, täytynyt ymmärtää syyllistyvänsä rangaistavaan tekoon.

Kavallusten kohteena on kummassakin tapauksessa ollut huomattava määrä varoja, minkä lisäksi A on käyttänyt hyväkseen vastuullista asemaansa pankin konttorinjohtajana. Toisaalta A:n menettelyn paheksuttavuutta pankkiin nähden vähentää se, että hän on ryhtynyt tekoihin voidakseen pankin vaatimuksen mukaisesti lyhentää kokonaisvelkavastuutaan pankille. Näin ollen en katso A:n syyksi kohtien 2 ja 3 osalta lukemiani kavalluksia kokonaisuutena arvostellen törkeiksi.

Korkeimman oikeuden perusteluihin kohtien 6, 7 ja 8 osalta viitaten totean, ettei A ole hänen syykseen kohtien 2 ja 3 osalta lukemieni kavallusten ohella syyllistynyt erikseen rangaistaviin luottamusaseman väärinkäyttöihin.

Edellä lausutuilla perusteilla muutan hovioikeuden päätöstä siten, että tuomitsen A:n kohtien 2 ja 3 osalta, syytteen enemmälti hyläten, hovioikeuden hänen syykseen lukemien rikosten asemesta rikoslain 28 luvun 4 §:n 1 momentin nojalla kahdesta kavalluksesta. Yhteiseksi rangaistukseksi tältä osin syyksi lukemistani sekä hovioikeuden hänen syykseen muilta osin lukemista rikoksista määrään A:lle hovioikeuden hänelle määräämän ehdollisen vankeusrangaistuksen, minkä ohella A:n on suoritettava hovioikeuden hänelle määräämä oheissakko.