Korkein oikeus KKO:1999:102

Rikoksen yritys

HIV-positiiviselle A:lle oli vaadittu rangaistusta murhan yrityksestä sen vuoksi, että hän oli poliisilaitoksella säilöön otettuna puremalla, sylkemällä ja verisillä sormilla raapimalla yrittänyt tartuttaa poliisimiehiin HI-viruksen. Koska A ei näin menetellessään ollut voinut HI-viruksen vähäisen tartuntariskin vuoksi saada aikaan todellista vaaraa rikoksen täyttymisestä, murhan yritys katsottiin kelvottomaksi, ja A tuomittiin virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta.

ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA

Virallisen syyttäjän syyte käräjäoikeudessa

Virallinen syyttäjä kertoi A:ta vastaan nostamassaan syytteessä, että A oli 24.12.1992 erään kaupungin poliisilaitoksen tiloissa tappavan taudin tartuntayrityksen kautta tahallaan yrittänyt surmata virantoimituksessa olleet konstaapelit B:n, C:n, D:n, E:n ja F:n, jotka olivat olleet virkansa puolesta ylläpitämässä järjestystä ja turvallisuutta.

A:n vaurioitettua ja sotkettua tuleen sytyttämällään paidalla ja verellään säilössäpitotiloja B, C, D, E ja F olivat estäneet A:ta enemmälti vahingoittamasta itseään ja säilössäpitotiloja. A oli konstaapeleiden virkatoimien yhteydessä ja niistä johtuen tahallaan surmaamisen aikomuksessa aiheuttanut B:lle, C:lle, D:lle, E:lle ja F:lle ruumiinvammoja yrittäessään HIV-positiivisuudestaan tietoisena tahallaan tartuttaa heihin veri- ja eriteyhteyden kautta HIV-infektion. HIV-infektio johti AIDSiin, joka oli parantumaton ja kuolemaan johtava sairaus.

A oli tahallaan ensin tuhrinut kätensä ja kehonsa verellään ja sen jälkeen HIV-infektion tartuttamiseksi purrut B:tä käteen ja yrittänyt kynsiä B:tä, raapinut kynsillä F:ää poskeen ja korvan seutuun, raapinut kynsillä C:tä poskeen ja aiheuttanut käsiksi käymällä E:lle haavan käteen ja D:lle huomattavaa turvotusta käden rystysiin. Lisäksi A oli sylkenyt konstaapeleita päin.

A:n B:lle, F:lle, C:lle ja E:lle aiheuttamat ruumiinvammat olivat olleet hengenvaarallisia. Surmaamisen yrityksiä oli, huomioon ottaen vielä rikoksiin johtaneet ja niistä ilmenevät seikat kokonaisuudessaan, pidettävä erityisen törkeinä. Tekojen kokonaisarvioinnissa oli otettava huomioon, että surmaaminen oli yritetty toteuttaa erityisen tuskallisen ja mahdollisesti vuosia kestävän sairauden kautta, minkä vuoksi asiaan liittyi myös merkittäviä yhteiskunnallisia vaikutuksia.

Näillä perusteilla virallinen syyttäjä rikoslain 21 luvun 2 §:n ja 4 luvun 1 §:n nojalla vaati A:lle rangaistusta viidestä murhan yrityksestä.

Virallinen syyttäjä katsoi A:n menettelyn käsittävän myös virkamiehen väkivaltaisen vastustamisen, joka sisältyi hänen rangaistusvaatimukseensa.

Asianomistajien vaatimukset

B, C, D, E ja F yhtyivät virallisen syyttäjän syytteeseen. Vammojen aiheuttamien kivun ja säryn lisäksi he vaativat kukin korvauksena henkisestä kärsimyksestä, joka oli seurausta A:n aiheuttamasta altistuksesta HIvirukselle, F, C ja E 90 000 markkaa, B 98 000 markkaa ja D 60 000 markkaa korkoineen. B vaati muita asianomistajia suurempaa korvausta, koska hänen hampaittensa laajamittainen hoito oli viivästynyt tartuntavaaran vuoksi.

Vastaus

A kiisti syytteet ja korvausvaatimukset.

A ei ollut missään vaiheessa yrittänyt tahallaan vahingoittaa B:n, C:n, D:n, E:n tai F:n ihoa ja tartuttaa heihin HI-virusta. Välttääkseen tilanteen pahentumista A oli jossain tapahtumavaiheessa tuonut esille sen seikan, että hän oli HIV-positiivinen. A oli ollut tautinsa suhteen tapahtuma-aikaan oireeton. Hän ei ollut voinut aiheuttaa yhdellekään asianomistajalle todellista käytännössä varteenotettavaa tartunnan vaaraa.

Henkisistä kärsimyksistä vaaditut korvaukset olivat perusteettomia, koska A ei ollut aiheuttanut todellista tartuntavaaraa kenellekään asianomistajista. Vaatimukset olivat lisäksi lakiin perustumattomia. Määrältään A kiisti B:n, C:n, E:n ja F:n vaatimukset 1 000 markkaa ylittävältä osalta. D:lle ei korvausta henkisestä kärsimyksestä ollut voinut edes syntyä A:n syystä. B oli perusteetta väittänyt hampaittensa hoidon siirtyneen tartuntariskin vuoksi.

Käräjäoikeuden tuomio 11.1.1995

B:n, D:n ja E:n vammat

A oli 24.12.1992 otettu päihtymyksensä ja häiritsevän käyttäytymisen vuoksi säilöön poliisilaitokselle. Putkatiloissa hän oli sellissään sytyttänyt tuleen paitansa. Savun muodostuksen havaittuaan tilannetta olivat ryhtyneet selvittämään konstaapelit B, D, ja E. B:n suorittaessa sellin oviaukossa A:lle henkilöön käyvää tarkastusta A oli käynyt käsiksi B:hen, jolloin he olivat kaatuneet sellikäytävän lattialle.

B:n, D:n ja E:n tapahtumasta esittämien samansisältöisten kertomusten perusteella käräjäoikeus katsoi vastoin A:n lausumaa selvitetyksi, että A oli seuranneen painiskelun aikana ja siirrettäessä voimakkaasti vastustelevaa A:ta takaisin selliinsä pyrkinyt estämään mainittuja poliisimiehiä toimissaan. A oli silloin yrittänyt purra ja raapia B:tä ja D:tä sekä huitonut ja potkinut kohden heitä ja E:tä.

Todistajana kuultu samaan aikaan töissä ollut L oli nähnyt B:n kädessä heti tapahtuman jälkeen vertavuotaneen vamman, joka oli näyttänyt puremajäljeltä. B oli kertonut L:lle vamman syntyneen A:n purtua häntä. Myös D ja E olivat kertoneet B:n maininneen heille tapahtuman jälkeen, että A oli purrut B:tä käteen.

Todistajana kuultu työterveyslääkäri oli B:n peukalohangan vamman lisäksi kertonut, että hän oli ilmeisesti 28.12.1992 suorittamassaan tutkimuksessa havainnut B:n oikean käden kolmannen sormen rystysen kohdalla kaksi pistemäistä jälkeä. Työterveyslääkäri oli pitänyt niitä purentajälkinä. Jäljet olivat nähtävissä B:n kädestä tapahtumaa seuranneena päivänä otetusta valokuvasta. B:n vammat niinikään tapahtumaa seuranneena päivänä ensiapupoliklinikalla tutkinut todistajana kuultu apulaislääkäri ei ollut havainnut B:n oikeassa kädessä muuta kuin peukalohangan vamman. Apulaislääkärin lausuma huomioon ottaen ja kun B:n kädestä otetun asiakirjavihkoon liitetyn valokuvan perusteella ei voitu tehdä asiassa sitovia päätelmiä, käräjäoikeus katsoi jääneen näyttämättä, että sanotut pistemäiset jäljet olisivat liittyneet tapahtumaan.

D:n ja E:n lausumien sekä B:n oman kertomuksen perusteella käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että B oli saanut tapahtumassa ainakin oikean kätensä peukalohankaan vertavuotavan kynsimis- tai purentavamman. Huolimatta siitä, ettei B ollut voinut tarkoin kuvailla sitä, missä vaiheessa ja miten hän oli saanut vammansa, asiassa oli selvitetty, että B:n peukalohangan vamma oli A:n tahallaan aiheuttama.

D kertoi loukanneensa tapahtumassa oikean kätensä niin, että sen etu- ja keskisormen ensimmäinen kämmennivel oli turvonnut ja ollut aristava. Hän ei osannut selittää, miten hän oli satuttanut kätensä. D:n lausumaa hänen vammastaan tuki käden muutamaa päivää myöhemmin tutkineen todistajana kuullun työterveyslääkärin kertomus. D:n käden iho ei ollut mennyt rikki eikä hän ollut saanut tapahtumassa vertavuotanutta vammaa.

E on kertonut saaneensa vasemman kätensä etusormeen haavan, kun hän oli pitänyt kiinni A:n housujen takamuksesta siirrettäessä A:ta takaisin selliin. Siitä, mikä haavan oli aiheuttanut, E:llä itselläänkään ei ollut varmaa käsitystä. Muiden asianosaisten tai todistajien lausumista ei ollut saatavissa asiaan vaikuttavaa selvitystä, eikä E:n vammasta ollut esitetty valokuvaa.

D:n ja E:n kertomuksia heidän vammoistaan ja niiden syntymisestä ei A:nkin lausumat huomioon ottaen ollut syytä perustellusti epäillä. Sen vuoksi käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että myös heidän vammansa olivat seurausta A:n kerrotusta vastustelusta.

Tapahtumien tässä vaiheessa A oli saanut lähemmin selvittämättä jääneellä tavalla vertavuotaneen ruhjevamman vasempaan silmäkulmaansa.

F:n vammat

Edellä kerrottujen tapahtumien jälkeen A oli toistamiseen sytyttänyt sellissään tuleen pukimiaan. Paikalle oli pyydetty apuvoimia, jolloin muun ohella konstaapeli F oli osallistunut A:n siirtämiseen toiseen selliin. Sellistä poistumassa olleen F:n palatessa etsimään A:n hallussa ilmeisesti ollutta sytytintä A oli hyökännyt F:n kimppuun ja raapinut häntä molempien korvien taakse sekä leukaan. F:n kertoman mukaan hänen vammoistaan ei ollut varsinaisesti vuotanut verta.

Todistajina kuullut samaan aikaan töissä olleet L ja M olivat kertoneet A:n F:ään kohdistamasta väkivallasta samalla tavoin kuin F. L, M ja todistajana kuultu myös samaan aikaan töissä ollut N olivat todenneet välittömästi tapahtuman jälkeen jutun asiakirjavihkoon liitetyistä valokuvistakin ilmenevät F:n vammat.

Näillä perusteilla käräjäoikeus katsoi näytetyksi, että A oli tahallaan aiheuttanut F:n tapahtumassa saamat vammat.

C:n vammat

C oli kerrottujen tapahtumien jälkeen mennyt A:n sellin ovelle aikoen ovikiikarin kautta tarkkailla A:ta. Koska ovikiikari oli tahrittu vereen, C oli avannut sellin oven raolleen. Silloin hän oli havainnut A:n maanneen selällään sellin lattialla. A:n kasvot ja kädet olivat olleet veriset ja lattialla hänen päänsä alla oli ollut verta. A oli kuristanut itseään kaulansa ympärille kietomallaan narulla.

C:n kehotuksesta A oli lopettanut kuristamisen ja hyökännyt kohti C:tä. C oli torjunut hyökkäyksen jalallaan luulleen A:n rauhoittuneen. Yllättäen A oli kuitenkin toistamiseen hyökännyt kohti C:tä ja onnistunut raapaisemaan häntä oikeaan poskeen niin, että siihen oli syntynyt kaksi verestävää raapaisujälkeä. Toisesta raapaisujäljestä oli C:n mielestä vuotanut vähän verta.

Kerrottujen tapahtumien jälkeen A oli tahrinut kätensä sellin lattialla olleeseen vereen. Tämän jälkeen hän oli huitonut käsillään kohti C:tä. C:n havaintojen mukaan A:n sormet eivät olleet kuitenkaan koskettaneet häntä eikä C mielestään ollut saanut veriroiskeita päälleen.

Todistaja L oli kertonut nähneensä A:n huitoneen kerrotussa tilaisuudessa kohti C:tä. Samoin L oli havainnut A:n tahrineen sormensa lattialla olleeseen vereen. L ei ollut kuitenkaan ollut varma siitä, oliko A sen jälkeen huitonut kohti C:tä. L, M ja N olivat todenneet välittömästi tapahtuman jälkeen jutun asiakirjavihkoon liitetyistä valokuvista ilmenevät C:n vammat.

Näillä perusteilla käräjäoikeus katsoi näytetyksi, että A oli tahallaan aiheuttanut C:n tapahtumassa saamat vammat.

Syytteestä ilmenevä muu teonkuvaus

Syytteessä tarkoitetusta tahallisesta sylkemisestä kohti poliisimiehiä ei asianomistaja D:n lausumaa lukuunottamatta ollut muuta selvitystä. Kun A oli kiistänyt väitteen, käräjäoikeus katsoi sylkemisen muun selvityksen puuttuessa jääneen näyttämättä.

Tartuntavaara

A oli myöntänyt olevansa HIV-positiivinen ja saaneensa HI-virustartunnan noin vuotta ennen nyt käsillä olevia tapahtumia. Lääkärinlausunnon mukaan A oli joulukuussa 1992 ollut immuunikatovirusinfektion suhteen oireeton. Tämä merkitsi vain vähäistä veren tartuttavuutta.

HIV-infektio tarttui henkilöstä toiseen ensisijaisesti veriyhteyden kautta. Myös muut kehon eritteet, jotka sisälsivät tulehdussoluja, pystyivät siirtämään virusinfektion. Sylki, josta tässä asiassa oli veren ohella syytteen mukaan kysymys, voi todistajina kuultujen erikoislääkäri X:n ja dosentti Y:n mukaan sisältää tulehdussoluja yleensä vain taudin loppu- eli AIDSvaiheessa, josta nyt ei ollut kysymys. Sen vuoksi sylkeä ei X:n ja Y:n mukaan käytännössä ja kokemusperäisesti pidetty tartuntaa välittävänä eritteenä. Teoreettinen sylkeen liittyvä tartuntariski oli olemassa vain, jos sylki sisälsi HIV-infektoitunutta verta.

Lääketieteessä tunnettuina, joskin harvinaisina tartuntatapoina tulivat kysymykseen ihon läpäiseviin vammoihin ja ihoaltistuksiin liittyvä veriyhteys, joista kummastakin syytteessä kuvatussa tilanteessa oli väitetty olevan kysymys.

Työterveyslääkärin ja ensiapupoliklinikalla työskennelleen apulaislääkärin kertomusten perusteella käräjäoikeus katsoi näytetyksi, että B, C, E ja F olivat saaneet tapahtumassa sellaisen vamman, jossa heidän kaikki ihokerroksensa olivat rikkoutuneet. B, C ja E olivat myös itse kertoneet saamastaan vammasta vuotaneen verta edellä selostetuin tavoin. F:n mielestä hänen vammastaan ei sen sijaan varsinaisesti ollut vuotanut verta. B, C, E ja F olivat siten saaneet sellaiset vammat, että tartunnan edellyttämä veriyhteyden mahdollisuus oli ollut olemassa. D:n vamman ei ollut näytetty olleen sellainen.

A:lla oli tapahtumien ensimmäisestä vaiheesta alkaen ollut aikaisemmin kerrottu vertavuotava silmäkulman vamma. Työterveyslääkärille kukaan asianomistajista ei ollut tutkimustilanteessa kertonut varmana tietona saaneensa vammaansa A:n verta. B:n tapahtumaa seuranneena päivänä tutkinut todistajana kuultu ensiapupoliklinikalla työskennellyt apulaislääkäri oli kertonut samalla tavoin kuin työterveyslääkärikin. B, C, E tai F eivät itsekään olleet havainneet sellaista tapahtuneen. He eivät olleet myöskään, toisin kuin C, panneet merkille sitä, että A:n kädet olisivat olleet veriset siinä vaiheessa, kun he olivat saaneet vammansa. Todistajana kuullun samaan aikaan töissä olleen P:n kertomus tuki C:n lausumaa tältä osin. Todistajana kuultu M oli kertonut A:n käsien olleen veressä jo siinä vaiheessa, kun F oli saanut vammansa.

A:n syljessä ei ollut näytetty olleen verta, kun hän oli mahdollisesti puremalla aiheuttanut B:n peukalohangan vamman.

Kerrotun perusteella käräjäoikeus katsoi olleen mahdollista, että ainakin C ja F olivat voineet olla veriyhteydessä A:n kanssa. Kukaan asianomistajista ei ollut tapahtumassa kuitenkaan saanut HI-virustartuntaa.

Rikoslain 21 luvun 2 §:n edellyttämä tahallisuus

Immuunikatovirustaudin leviämisestä ja leviämisen ehkäisemisestä oli todistajana kuullun X:n mukaan keskusteltu A:n kanssa huhti- ja toukokuussa 1992. A oli lisäksi saanut kirjallista aineistoa, joka oli sisältänyt ainakin lääkintöhallituksen hyväksymät kirjalliset ohjeet. Tämän perusteella oli vastoin A:n kiistämistä pääteltävissä, että hänellä oli joulukuussa 1992 ollut riittävä käsitys HI-viruksen yleisistä tartuntatavoista ja suojautumisesta tautia vastaan. Samoin hän oli käsittänyt taudin yleisestikin tiedossa olevan vaarallisuuden sekä sen, että HIV-tartunta voi johtaa immuunikatoon eli AIDS-sairauden puhkeamiseen ja että viimeksi mainittu sairaus saattaa johtaa kuolemaan.

Selvitystä sen sijaan siitä, mitä A oli tietänyt taudin välittymisestä syljen välityksellä taikka ihon lävistäviin vammoihin ja ihoaltistuksiin liittyvästä tartunnan todennäköisyydestä, ei jutussa ollut esitetty.

Korkeimman oikeuden viimeaikaisessa oikeuskäytännössä tekojen tahallisuutta oli arvioitu tarkoitustahallisuuden tai sitä lievemmän todennäköisyystahallisuuden pohjalta. Tekijän oli siten tullut joko tarkoittaa seurauksen syntymistä tai hänen oli täytynyt ainakin käsittää sen syntymisen olevan tekonsa varma tai varsin todennäköinen seuraus. Rangaistavan yrityksen edellytyksenä oli se, että tekijän menettely oli edennyt oikeushyvälle aiheutuvan vaaran osalta sellaisella asteelle, että se merkitsi oikeuden loukkauksen huomioon otettavaa uhkaa.

A oli kiistämistään perustellessaan vedonnut muun ohella siihen, että hän oli tapahtuman jossain vaiheessa ilmoittanut poliisilaitoksella ollessaan sairaudestaan estääkseen siten tilanteen pahenemisen. Todistajana kuultu M oli kertonut kuulleensa A:n sanoneen sairastavansa AIDS-sairautta jo ennenkuin A oli raapinut F:n kasvoja. Todistaja P:n mielestä A oli pyrkinyt huitomisellaan vain pitämään loitolla häntä rauhoittaneet poliisit.

Todistajina kuultujen työterveyslääkärin ja ensiapupoliklinikalla työskennelleen apulaislääkärin lääkärintodistuksissa esittämät lausumat perustuivat sellaisiin olettamuksiin, ettei niille ollut annettava asiassa ratkaisevaa merkitystä. Myöskään A:n käytöksen poikkeavuus, johon erityisesti todistajana kuultu M oli kiinnittänyt huomiota, ei oikeuttanut tekemään ratkaisevia päätelmiä tässä suhteessa. A:n kiistämistä oli kerrotut sitä tukevat seikat huomioon ottaen pidettävä muun selvityksen puuttuessa uskottavana. Sen vuoksi käräjäoikeus katsoi jääneen näyttämättä, että A olisi menettelyllään tavoitellut kenenkään asianomistajan henkeä.

Todistajana kuultu dosentti Y oli jokaisen poliisin osalta pitänyt tartuntariskiä erittäin pienenä tai lähes olemattomana nyt puheena olevissa tapauksissa. A:n syljen ei ollut näytetty olleen veristä eikä hänen käsissään tapahtumien eri vaiheissa olleen veren määrästä ollut luotettavaa selvitystä. Tartuntatavat oli edellä todettu harvinaisiksi ja veren tartuttavuus vähäiseksi. Näillä perusteilla käräjäoikeus katsoi jääneen näyttämättä myös, että A olisi tiennyt tai hänen olisi pitänyt tietää voivansa puremalla tai raapimalla B:tä sekä raapimalla C:tä ja F:ää tartuttaa heihin sairastamansa infektion taikka tartunnan olevan varma tai varsin todennäköinen seuraus hänen menettelystään.

Erikoislääkäri X:n ja dosentti Y:n arviot HI-viruksen altistumismahdollisuuksista oikeuttivat päättelemään, ettei A:n menettely ollut aiheuttanut B:n, C:n tai F:n hengelle taikka terveydelle yrityksen rangaistavuuden edellytyksenä olevan oikeudenloukkauksen huomioon otettavaa uhkaa. D:n tai E:n terveyttä A:n ei ollut näytetty vaarantaneen.

Näillä perusteilla käräjäoikeus hylkäsi syytteen viidestä murhan yrityksestä.

Syyksilukeminen

A oli selostetuin tavoin kahdesti sytyttänyt tuleen pukimiaan ja kuristanut itseään kengännauhalla ollessaan 24.12.1992 säilytettävänä erään kaupungin poliisilaitoksen päihtyneiden säilytystiloissa. Paikalla olleiden poliisimiesten puututtua hänen menettelyynsä A oli kerrotulla tavalla tahallaan väkivaltaa käyttäen tehnyt vastarintaa virantoimituksessa olleille B:lle, C:lle, D:lle, E:lle ja F:lle. A:n menettelyn seurauksena poliisimiehet olivat saaneet edellä kuvatut ruumiinvammat.

A:n teko muodosti tekopaikan ja ajallisen yhteenkuuluvuuden vuoksi yhden rangaistavan teon. A:ta ei ollut erikseen tuomittava rangaistukseen siitä, että hän oli teollaan tahallaan aiheuttanut B:lle, C:lle, D:lle, E:lle ja F:lle vähäisen ruumiinvamman.

Näillä perusteilla käräjäoikeus tuomitsi A:n rikoslain 16 luvun 1 §:n ja 3 luvun 4 §:n nojalla täyttä ymmärrystä vailla olevana tehdystä virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta ja hänen syykseen samalla luetusta varkaudesta yhteiseen 6 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen.

Korvausvelvollisuus

B:n, C:n, D:n, E:n ja F:n vammat olivat seurausta tahallisesta A:n syyksi virkamiehen väkivaltaisena vastustamisena luetusta teosta. A:n oli täytynyt käsittää tekonsa seurauksena olevan, että hänen sairautensa ilmi tuleminen voi aiheuttaa asianomistajille henkistä kärsimystä ja taudin pelkoa riippumatta siitä, oliko tartuntariski ollut todellinen vai ei.

Asianomistajista B:llä, C:llä, E:llä ja F:llä oli ollut perusteltu syy kääntyä lääkärin puoleen sekä noudattaa saamiaan tartuntavaaran välttämiseksi annettuja ohjeita. A oli sen vuoksi velvollinen suorittamaan B:lle, C:lle, E:lle ja F:lle kivusta ja särystä tuomitun korvauksen lisäksi korvausta henkisestä kärsimyksestä. B:n vaatimus saada muita suuremmat korvaukset ei ollut hampaiston tilaa koskeva selvitys huomioon ottaen perusteltu.

D:stä ei ollut hänen oikeudessa toistamansa poliisitutkintakertomuksen mukaan otettu edes verinäytettä mahdollisen tartunnan selvittämiseksi. Sen vuoksi ei ollut uskottavaa, että hänelle olisi aiheutunut tapahtuman johdosta henkisenä kärsimyksenä korvattavaa vahinkoa.

Näillä perusteilla käräjäoikeus korvausvelvollisuutta A:n alentuneen syyntakeisuuden ja varattomuuden vuoksi sovitellen velvoitti A:n kivun ja säryn lisäksi korvaamaan B:lle, C:lle, E:lle ja F:lle kullekin erikseen henkisistä kärsimyksistä 25 000 mk. D:n vaatimuksen kärsimyksen korvaamisesta käräjäoikeus hylkäsi.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari ja kolme lautamiestä.

Eri mieltä olevan lautamiehen lausunto:

Katson, että A oli voinut aiheuttaa HI-virustartunnan todellisen vaaran B:lle, C:lle ja F:lle käräjäoikeuden enemmistön tuomionsa perusteluissa kuvaamalla menettelyllä. A:n toiminta oli ollut tarkoituksellista ja hän oli siten tahallaan yrittänyt tartuttaa poliisimiehiin kuolettavan taudin.

Tuomitsen A:n täyttä ymmärrystä vailla olevana tehdyistä kolmesta tapon yrityksestä ja varkaudesta yhteiseen 5 vuoden vankeusrangaistukseen.

Hovioikeuden tuomio 22.8.1997

Virallinen syyttäjä ja asianomistajat B, C, D, E ja F sekä A valittivat hovioikeuteen.

Virallinen syyttäjä ja asianomistajat vaativat, että A tuomitaan käräjäoikeudessa esitetyn syytteen mukaisesti viidestä murhan yrityksestä.

A vaati muun ohella, että hänet vapautetaan velvollisuudesta suorittaa B:lle, C:lle, E:lle ja F:lle korvausta henkisestä kärsimyksestä.

Hovioikeus lausui käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevää B:n, C:n, D:n, E:n ja F:n saamia vammoja koskevaa selostusta yhteenvetona täsmentäen asiassa tulleen käräjäoikeudessa todistajina kuultujen L:n, työterveyslääkärin, ensiapupoliklinikalla työskennelleen apulaislääkärin, M:n, N:n ja P:n sekä asianomistajien kertomusten perusteella näytetyksi, että A oli kysymyksessä olevien tapahtumien alkupuolella purrut B:tä oikeaan käteen, jonka peukalohankaan oli syntynyt vertavuotanut purentavamma. D:lle oli A:n kanssa käydyn painiskelun ja tämän vastustamisen seurauksena syntynyt oikean käden kämmenniveleen turvotusta ja aristusta ihon kuitenkaan rikkoutumatta. E:lle oli A:n vastustaessa siirtämistään takaisin selliin syntynyt vasemman käden etusormeen haava, jonka tarkkaa syntymistapaa ei ollut kuitenkaan voitu selvittää. A:n saatua tilanteen aikana vertavuotaneen ruhjevamman vasempaan silmäkulmaansa hän oli tapahtumien myöhemmässä vaiheessa, kastettuaan sormensa omaan vereensä, jota hänen rikkoutuneesta silmäkulmastaan oli valunut sellin lattialle, verisillä sormillaan ja kynsillään raapinut ensin F:ää kummankin korvan taakse ja leukaan sekä sen jälkeen C:tä oikeaan poskeen niin, että molemmat asianomistajat olivat saaneet kaikki ihokerrokset rikkoneet verestävät haavat.

Vammojen selvitetyn syntymistavan perusteella asiassa oli siten tullut näytetyksi, että tapahtumien kestäessä oli syntynyt eriteyhteys B:n ja A:n välille sekä veriyhteys F:n ja A:n samoin kuin C:n ja A:n välille. D:n ja E:n osalta ei erite- ja veriyhteyttä sen sijaan ollut näytetty A:n kanssa syntyneen.

Tartuntavaarasta

Asiassa käräjäoikeudessa kuultujen lääketieteellistä asiantuntemusta omaavien todistajien kertomusten ja hovioikeuden hankkiman Kansanterveyslaitoksen asiantuntijalausunnon mukaan HI-virus voi tarttua HIV-positiivisen virusta sisältävän veren tai muun muassa sylkieritteen välityksellä. Tartuntariski kuitenkin vaihteli suuresti muun muassa tartuntatapahtuman laadusta, tartuttajan veressä tai eritteissä olevan viruksen määrästä ja tartuttajan viruksen tartuttamiskyvystä riippuen. Veri- ja eriteyhteydessä tartuntateinä tulivat kysymykseen ihon läpäisevät vammat, limakalvo tai ihoaltistukset.

Käräjäoikeudessa todistajana kuultu mikrobiologian erikoislääkäri, dosentti Y oli kertonut, että HI-virusta syljestä löytyi noin viideltä prosentilta tutkittavista henkilöistä. Oireettomassa kantajavaiheessa olevalla henkilöllä oli todistajan mukaan sekä veressään että muissa eritteissään huomattavasti vähemmän HI-virusta kuin AIDS-vaiheessa olevalla henkilöllä. Y oli katsonut, että B:n ihon läpäisseen purentavamman osalta tartuntariski oli ollut mahdollinen, joskin pieni. C, E ja F olivat työterveyslääkärin lausunnon mukaan saaneet haavoja tai muita ihovammoja, ja mikäli niihin oli joutunut A:n verta, Y:n käsityksen mukaan oli ollut olemassa pieni teoreettinen tartuntariski. D:n osalta Y oli katsonut, että koska sanotun lääkärinlausunnon mukaan tämä ei ollut saanut ihon läpäisevää vammaa, johon olisi joutunut verta, todellista tartuntariskiä ei ollut ollut.

E itse ei ollut pystynyt kertomaan sitä, missä tapahtuman nimenomaisessa vaiheessa ja millä tavoin hän oli saanut käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevän vammansa. E oli myös ilmoittanut, ettei hän voinut tietää, oliko hänen haavaansa joutunut A:n verta. Sinänsä ei ollut mahdollista sulkea pois sitä, että A:n ja E:n välille olisi syntynyt veriyhteys. Veriyhteyden syntymistä ei kuitenkaan edellä jo todetuin tavoin voitu katsoa näytetyksi, koska selvittämättä oli jäänyt, että E:n saamaan haavaan olisi joutunut A:n verta. Näytön puuttuessa veriyhteyden syntymisestä hovioikeus katsoo, ettei siten myöskään tartuntavaaraa ole E:n osalta ollut olemassa.

B:n osalta hovioikeus katsoi todistaja Y:n kertoman perusteella näytetyksi, että B:n ja A:n välisen eriteyhteyden johdosta oli ollut tartuntavaara. Selostetulla tavalla F ja C olivat olleet veriyhteydessä A:n kanssa, joten he olivat voineet olla alttiina tartunnalle.

Rikoksen yrityksen kelvollisuudesta

Kansanterveyslaitos oli lausunnossaan katsonut, että käräjäoikeuden tuomiossa kerrottujen 24.12.1992 sattuneiden tapahtumien osalta teoreettista tartunnan mahdollisuutta ei ollut voitu sulkea pois, mutta käytännössä HI-viruksen tartunnan todennäköisyys oli ollut kuitenkin niin pieni, ettei sitä olisi lainkaan tullut ottaa huomioon.

Jotta yritys olisi rangaistava, edellytettiin, että tekijä oli saanut aikaan vaaraa suojattavalle oikeushyvälle. Vaaralla tarkoitettiin tällöin lähinnä konkreettista vaaraa. Mikäli jälkikäteen saatavilla olevan tiedon perusteella oli käsillä huomioon otettava vaara rikoksen täyttymisestä, yritys oli rangaistava. Jos sen sijaan oli selvää, ettei rikos olisi voinut tulla täytetyksi, vaaraa tarkoittava ehto jäi täyttymättä ja käsillä oli rankaisematon niin sanottu kelvoton yritys. Vaikka yritysteolla ei olisikaan jälkikäteen arvioituna aiheutettu vaaraa rikoksen täyttymisestä, olisi kysymyksessä rangaistava yritys, jos vaara oli objektiivisen jälkikäteisarvion perusteella vältetty vain satunnaisista syistä.

Tartuntariski HI-viruksen yhteydessä erosi esimerkiksi veitseniskulla tai ampumalla aiheutettavasta riskistä siten, että iskun tai laukauksen osumispaikasta johtuen seuraukset vaihtelivat, kun taas veri- tai eriteyhteyden syntyessä tilanteessa, jossa uhrin ihokerrokset olivat rikkoutuneet, oli vain kaksi vaihtoehtoa, eli tartunta syntyi tai oli syntymättä. Iskun tai laukauksen vakavimmat seuraukset voitiin usein torjua jälkeenpäin, mikä HIV-infektion tartuntavaaran sisältävän teon osalta ei ollut mahdollista. Tekijä ei voinut vaikuttaa tartuntaan tai sen tappavaan kulkuunkaan. Kun kyse oli vakavasta henkilövahingosta, etenkin hengestä, kukaan ei ollut eikä kenenkään tarvinnut olla velvollinen sietämään pienintäkään riskiä. Tekoa, jonka osalta tappavan taudin tartuntamahdollisuutta ei voitu erite- tai veriyhteyden synnyttyä sulkea pois, oli arvosteltava rikosoikeudellisesti asiaan vaikuttavana tekona.

Asiantuntijoiden mukaan HI-virus ei tarttunut terveen ihon läpi, joten D:n kohdalla kysymyksessä oli ollut kelvoton yritys. E:n osalta viruksen tartuttamista koskeva rikos ei olisi voinut tulla täytetyksi ilman veritai eriteyhteyden syntymistä. Vaaraa tarkoittava ehto oli jäänyt täyttymättä ja käsillä oli rankaisematon yritys huomioon ottaen, ettei tartuntavaaraa ollut näytetty tältä osin olevan.

C:n ja F:n osalta edellä ilmenevin tavoin ja B:n osalta edellä kerrotuin tavoin oli heidän ja A:n välillä ollut veri- tai eriteyhteys. Näin ollen B:hen, C:hen ja F:ään kohdistuneita tekoja ei ollut pidettävä tartuntariskin vähäisyydestä huolimatta kelvottomina yrityksinä.

Tahallisuudesta

A:lla oli täytynyt olla HIV-tartunnastaan käräjäoikeuden tuomiossa kerrottu tietoisuus. Kansanterveyslaitoksen lausunnon mukaan vuonna 1991 oli korostettu vielä enemmän kuin nykyisin, että välillinen tartunta oli varteenotettava riskitekijä ja tuohon aikaan oli ollut yleisesti vallalla käsitys, että raapimalla ja puremalla tauti voi todella tarttua ja tällaista käytöstä oli sen vuoksi syytä varoa. Kansanterveyslaitoksen lausuntoonkin perustuen hovioikeus katsoi, että A:n oli myös täytynyt tietää tämän mahdollisuuden olemassaolo.

Todistaja M oli käräjäoikeudessa kertonut, että A:n käyttäytyminen ei ollut ollut tavanomaista väkivaltaista käyttäytymistä. Todistajan mielestä A oli suorastaan hyökännyt D:tä ja F:ää vastaan. Todistajan mielestä A oli tilanteessa pyrkinyt erittäin aktiivisesti raapimaan poliisimiehiä. A oli kohdistanut raapimisliikkeet todistajan mielestä nimenomaan poliisimiesten kasvoihin. Myös asianomistajat olivat kertoneet pitäneensä A:n käyttäytymistä poikkeuksellisena ja tahallisena tartuttamisyrityksenä.

Pelkästään todistaja P:n käräjäoikeuden tuomioon kirjattu käsitys siitä, että A oli pyrkinyt vain pitämään poliiseja loitolla itsestään, jotta poliisit eivät olisi päässeet tähän käsiksi, ei voinut kumota muiden poliisien kertomaa. Todistaja M:llä oli 20 vuoden kenttäkokemus poliisintyöstä ja myös sen kautta henkilöiden käyttäytymisestä päihtyneiden pidätettyjen tiloissa. Todistaja M:n ja muiden poliisien kertomalle oli siten annettava ratkaiseva arvo näyttönä A:n ulkoisesta käyttäytymisestä tahallisuusarvioinnin osalta.

Se, että A oli varsin myöhäisessä vaiheessa kertonut sairastavansa AIDSia, ei vaikuttanut asiassa muuten esitetty huomioon ottaen tahallisuutta poistavasti eikä tehnyt oikeutetuksi hänen käräjäoikeuden tuomiossa esitettyä menettelyään.

Sille asiantilalle, että A oli mielessään ehkä kieltänyt HIV-infektionsa ja pyrkinyt torjumaan sen tajunnastaan, ei voitu antaa sellaista merkitystä, että hän olisi rikosoikeudelliseen tahallisuuteen vaikuttavalla tavalla voinut sisäisesti torjua tietoa infektoitumisestaan.

Näin ollen A:n oli täytynyt saamansa informaatio huomioon ottaen pitää HI-viruksen tartunnan tapahtumista mahdollisena ja hänen oli käräjäoikeuden tuomiossa kuvatulla ja edellä selostetulla toiminnallaan katsottava yrittäneen tahallaan tartuttaa veressään ja sylkieritteessään ollutta HI-virusta asianomistajiin.

Vaikka HI-viruksen tartuntatodennäköisyys oli tässä tapauksessa ollut tilastollisesti hyvin pieni ja lähes olematon, A ei ollut voinut perustellusti luottaa seurauksen poisjääntiin.

Kansanterveyslaitoksen lausunnon mukaan vuosina 1991 -1992 oli vallalla käsitys, että HIV-tartunta johtaa aina lopulta AIDSiin, vaikka se joissakin tapauksissa saattaa kestää jopa yli 15 vuotta. Lausunnon mukaan AIDS katsottiin tuolloin parantumattomaksi ja kuolemaan johtavaksi. Käsitys asiassa ei ollut nytkään muuttunut.

Immuunikatovirustauti alkoi levitä maailmalla kolme vuosikymmentä sitten, joten sen seuranta-aika oli vielä kesken. Toistaiseksi ei varmuudella tiedetty, sairastuvatko kaikki tartunnan saaneet AIDSiin. Taudin kesto tartunnasta AIDS-vaiheeseen voi lyhimmillään olla vuoden pituinen. Nykyisin noin puolella tartunnan saaneista HIV-infektio oli edennyt AIDS-vaiheeseen 10 vuoden kuluttua tartunnasta ja 12,5 vuoden kuluttua jo 69 prosentilla. A. Rankin, S.-L. Vallen ja J. Lumion mukaan näytti siltä, että immuunivajeen hitaasti syventyessä kaikki tartunnan saaneet sairastuivat ennemmin tai myöhemmin vakavasti. Potilaan elinaika AIDS-diagnoosista kuolemaan oli yleensä kahdesta kolmeen vuotta. (Artikkeli HIV-infektio kirjassa Sukupuolitaudit, toimittajat Timo Reunala, Jorma Paavonen, Timo Rostila, Jyväskylä 1994, s. 101, 116)

Toistaiseksi ei voitu sanoa, että kuolema oli HIV-infektion luonnollisen kulun varma seuraus. Tartunnan ja kuoleman välinen aika saattoi olla nykytiedonkin mukaan hyvin pitkä ja siihen voi sisältyä niin paljon sattumanvaraisuutta, että tästä voi aiheutua syy-yhteyden puute HI-viruksen tartunnan ja HIV-infektoituneen henkilön kuoleman välillä. Näin ollen tartuntatahallisuutta ja surmaamistahallisuutta ei voitu pitää yhtenevinä. Tartunnan saaneiden kuolema AIDSiin oli A:n kannalta ollut hänen tekojensa niin kaukainen seuraus tapahtumaketjussa, että hänen ei voitu katsoa mieltäneen kuoleman seuraavan tartunnasta, vaikka hän oli edellä selostetuin tavoin yrittänytkin tartuttaa poliisimiehiin HIviruksen. Tämän vuoksi hovioikeus hylkäsi syytteet murhan yrityksistä.

Syyksilukeminen

Sanotuilla perusteilla hovioikeus katsoi selvitetyksi, että A oli käräjäoikeuden tuomiossa mainitussa tilaisuudessa tahallaan yrittänyt HIV-positiivisuudesta tietoisena tartuttaa itsestään erite- ja veriyhteyden kautta HIV-infektion virantoimituksessa olleisiin poliisimiehiin B:hen, C:hen ja F:ään.

Immuunikatovirustauti oli hengenvaarallinen sairaus. Tämän sairauden myöhäisemmässä vaiheessa ehkä aiheuttama kuolema saattoi olla erityisen tuskallinen ja sairastaminen monin eri tavoin ennen kuolemaa saattoi kestää vuosia. Pahoinpitelyn yrityksiä oli siten huomioon ottaen rikokseen johtaneet ja siitä ilmenevät seikat myös kokonaisuudessaan pidettävä törkeinä.

Siltä osin kuin käräjäoikeus oli katsonut A:n kysymyksessä olevan tilanteen kestäessä syyllistyneen yhteen virkamiehen väkivaltaiseen vastustamiseen tehdessään käräjäoikeuden tuomiossa selostetulla tavalla väkivaltaa käyttäen vastarintaa virantoimituksessa olleille B:lle, C:lle, D:lle, E:lle ja F:lle, hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden syyksilukemisen.

Virkamiehen väkivaltaisen vastustamisen osalta tilanteiden lukuisuus ja niiden kokonaiskesto huomioon ottaen A:n ei voitu katsoa toimineen erittäin lieventävien asianhaarojen vallitessa.

Korvausvelvollisuudesta

Henkilövahingosta riippumaton kärsimys oli korvattava vain, jos se oli aiheutettu vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:ssä mainituilla eli vapauteen, kunniaan tai kotirauhaan kohdistuneilla rikoksilla taikka muilla sen kaltaisilla rikoksilla. Vahingonkorvauslain 5 luvun korvausjärjestelmä oli tarkoitettu tyhjentäväksi. Se rakentui ajatukselle, että korvaukseen oikeutettu oli henkilö, jolle välittömästi vahinkotapahtuman johdosta oli aiheutunut vahinko.

Tapauksissa, joissa oli syntynyt veri- tai eriteyhteys HIV-positiivisen henkilön kanssa, oli vasta noin kuuden kuukauden kuluttua kontaktista mahdollista todeta jokseenkin varmuudella, oliko HI-viruksen tartunta tapahtunut vai ei.

B oli käynyt käräjäoikeudessa todistajana kuullun infektiotautien erikoislääkäri X:n vastaanotolla viisi päivää syytteessä mainittujen tapahtumien jälkeen. Todistaja oli ilmoittanut, että B:n käynnin syy oli ollut lähinnä vastustuskyvyn parantaminen tartuntaa vastaan ja siitä keskusteleminen. Samalla todistaja oli katsonut käden vammat. X oli ilmoittanut myös, että oli varmaan antanut poliisimiehelle ohjeet veritartuntavaaran varalta. Todistaja oli kertonut, ettei tällaisia ohjeita anneta rutiininomaisesti pelkästään rauhoittamiseksi, vaan nimenomaan tartuntaa pelkäävien kohdalla niihin suhtauduttiin hyvin kriittisesti, ettei annettaisi ahdistusta ja pelkoa lisääviä ohjeita. Myöhemmin poliisimiesten hoito oli siirretty poliisien työterveyslääkärille.

Infektiotautien erikoislääkäri oli, huolimatta siitä, että hän oli nähnyt B:n saamat vammat, pitänyt tarpeellisena antaa tälle mahdollisesta HI-virustartunnasta johtuvia suojautumisohjeita. Tämän informaation kanssa sopusoinnussa olleita työterveys- ja muiden lääkärien antamia suojautumisohjeita veri- tai eriteyhteyteen A:n kanssa joutuneille poliiseille ei siten voitu jälkeenkään päin pitää virheellisinä, vaikka tartuntaa ei ollut tapahtunut.

A oli rikoksellaan saanut aikaan HI-viruksen tartuntavaaran ja aiheuttanut sen, että B:n, C:n ja F:n oli ollut rajoitettava henkilökohtaista elämäänsä vähintään kuuden kuukauden ajaksi. Myös E:n osalta vastaavia suojautumistoimenpiteitä oli tilanne kokonaisuudessaan huomioon ottaen ollut pidettävä tarpeellisina riippumatta siitä, mihin rikokseen A:n E:n suhteen oli katsottu syyllistyneen. Rikokset olivat siten kohdistuneet B:n, C:n, E:n ja F:n vapauteen, joten heillä oli vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:n säännösten nojalla oikeus saada korvausta rikoksista aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä.

B:n hampaat eivät olleet hänen kertomansa mukaan varsinaisesti särkeneet. Hampaidenhoidon viivästymisestä ei siten ollut aiheutunut kipua. Hampaiden heilumisesta ei ollut näytetty syntyneen henkiseksi kärsimykseksi luokiteltavaa kärsimystä.

Korvausten määriä harkittaessa oli huomiota kiinnitettävä henkistä kärsimystä aiheuttaneen asian vakavuuteen sekä sen ajanjakson pituuteen, jonka mainitut asianomistajat olivat olleet epätietoisia siitä, olivatko he saaneet tartunnan. Myös A:n teon aikainen henkinen tila ja hänen varattomuutensa oli otettava huomioon. Hovioikeus arvioi, että kohtuullisina korvauksina henkisestä kärsimyksestä oli pidettävä käräjäoikeuden tuomitsemia määriä.

Näillä perusteilla hovioikeus rikoslain 16 luvun 1 §:n 1 momentin ja 21 luvun 6 §:n (491/1969) sekä 3 luvun 4 §:n 1 momentin ja 4 luvun 1 §:n nojalla tuomitsi A:n täyttä ymmärrystä vailla olevana tehdyistä virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta ja kolmesta törkeän pahoinpitelyn yrityksestä sekä käräjäoikeuden A:n syyksi lukemasta varkaudesta yhteiseen 1 vuoden 5 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen.

Vahingonkorvausvelvollisuuden osalta hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Asian on ratkaissut esittelystä hovioikeuden 3-jäseninen jaosto.

MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA

A:lle, B:lle, C:lle, D:lle, E:lle ja F:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja että syyte kolmesta törkeän pahoinpitelyn yrityksestä hylätään.

B, C, D, E ja F toistivat valituksessaan hovioikeudessa esittämänsä vaatimukset.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 29.9.1999

Perustelut

Hovioikeuden menettely

Hovioikeus on toimittanut jutussa suullisen käsittelyn, johon se on asianosaisista kutsunut henkilökohtaisesti ainoastaan A:n ja jossa se hänen lisäkseen on kuullut käsittelyyn henkilökohtaisesti saapunutta B:tä sekä todistajana vain asiassa ensimmäistä kertaa todistajaksi nimettyä henkilöä. Hovioikeus on kuitenkin muuttanut käräjäoikeuden tuomiota lukemalla A:n syyksi käräjäoikeuden hänen syykseen lukeman virkamiehen väkivaltaisen vastustamisen lisäksi kolme törkeän pahoinpitelyn yritystä.

Hovioikeus on, toisin kuin käräjäoikeus, katsonut näytetyksi, että A oli tahallaan yrittänyt tartuttaa B:hen, C:hen ja F:ään HI-viruksen. Lisäksi hovioikeus on käräjäoikeudesta poiketen katsonut selvitetyksi, että A oli tapahtumien alkupuolella purrut B:tä oikeaan käteen ja että A:n sormet olivat olleet veriset hänen raapiessaan C:tä ja F:ää kasvoihin. Vielä hovioikeus on arvioidessaan käräjäoikeudessa todistajina kuultujen M:n ja P:n keskenään ristiriitaisia kertomuksia pitänyt M:n kertomusta uskottavampana ja katsonut muun muassa tällä perusteella selvitetyksi, että A:n tarkoituksena oli ollut tartuttaa HI-virus poliisimiehiin.

Käräjäoikeuden ratkaisu on perustunut alioikeudessa henkilökohtaisesti kuultujen asianosaisten ja todistajien osaksi ristiriitaisiin kertomuksiin. Hovioikeus on arvioinut tämän näytön todistusarvon toisin pelkästään käräjäoikeuden pöytäkirjaan sisältyvien kertomusten nojalla.

Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 8 §:n (661/1978) mukaan hovioikeus ei saanut näytön uudelleen arvioimisen perusteella muuttaa alioikeuden rangaistusvaatimuksesta tekemää ratkaisua toimittamatta suullista käsittelyä, ellei kysymys ollut vain sakosta tai ellei suullinen käsittely, ottaen erityisesti huomioon rikosasian vastaajan oikeusturva, ollut ilmeisesti tarpeeton.

Säännöksen tarkoituksena oli osaltaan sen turvaaminen, ettei rikosasiassa annettua päätöstä rangaistusvaatimuksen osalta muuteta syytetyn vahingoksi muualla annettujen suullisten lausumien perusteella ilman, että lausumien antajia kuullaan hovioikeudessa. Hovioikeus on näytön uudelleen arvioimisen perusteella muuttanut syyksilukemista ja korottanut A:lle tuomittua rangaistusta. Arvioidessaan näyttöä edellä selostetulla tavalla hovioikeus ei ole menetellyt oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 8 §:ssä tarkoitetuin tavoin.

Syyksilukeminen

Virallinen syyttäjä on B:n, C:n, D:n, E:n ja F:n täällä toistamassa syytteessä vaatinut A:lle rangaistusta viidestä murhan yrityksestä.

Rangaistusvaatimuksen sisältö on, että A oli konstaapeleiden virkatoimien yhteydessä tahallaan surmaamisen aikomuksessa ensin tuhrinut kätensä ja kehonsa verellään sekä sen jälkeen purrut B:tä käteen ja yrittänyt kynsiä B:tä, raapinut kynsillä F:ää poskeen ja korvan seutuun sekä C:tä poskeen ja aiheuttanut käsiksi käymällä E:lle haavan käteen sekä D:lle huomattavaa turvotusta käden rystysiin. Lisäksi A oli sylkenyt konstaapeleita päin. Menettelyllään A oli HIV-positiivisuudestaan tietoisena tahallaan yrittänyt tartuttaa konstaapeleihin veri- ja eriteyhteyden kautta HIV-infektion. HIV-infektio johti AIDSiin, joka oli parantumaton ja kuolemaan johtava sairaus.

Rangaistusvaatimuksen mukaan edelleen A:n konstaapeleille aiheuttamat vammat olivat olleet hengenvaarallisia. Surmaamisyritys oli kohdistettu järjestystä ja turvallisuutta ylläpitäneisiin poliiseihin ja surmaaminen oli yritetty toteuttaa erityisen tuskallisen ja mahdollisesti vuosia kestävän sairauden kautta. Surmaamisen yrityksiä oli, huomioon ottaen rikoksiin johtaneet ja niistä ilmenevät seikat kokonaisuudessaan, syytteen mukaan pidettävä erityisen törkeinä.

Korkein oikeus toteaa henkeen ja terveyteen kohdistuvan rikoksen yrityksen rangaistavuuden edellyttävän, että tekijä on teollaan aiheuttanut todellisen vaaran rikoksen täyttymisestä. Jollei rikos ole voinut tulla täytetyksi, yritys jää rankaisematta niin sanottuna kelvottomana yrityksenä. Harkittaessa sitä, onko teosta aiheutunut huomioon otettavaa vaaraa rikoksen täyttymisestä, ratkaisevaa on jälkikäteen saatu tieto. Yritys on kuitenkin rangaistava, vaikka yritysteolla ei olisikaan jälkikäteen arvioituna aiheutettu vaaraa rikoksen täyttymisestä, jos vaara on objektiivisen jälkikäteisarvioinnin perusteella vältetty vain satunnaisista syistä.

Jos syytteessä mainittu veri- ja eriteyhteys olisi ollut olemassa, teoreettista tartunnan mahdollisuutta ei hovioikeuden jutussa hankkiman Kansanterveyslaitoksen lausunnon mukaan voida sulkea pois. Lausunnon mukaan tartunnan todennäköisyys on käytännössä kuitenkin niin pieni, ettei sitä tulisi lainkaan ottaa huomioon. Lausunnossa todetaan edelleen, että otaksuttavasti HIVpositiivisen henkilön kanssa tapahtuneita tappeluita on käyty paljon ja mikäli tartuntoja olisi tapahtunut, julkaisemisen kynnys olisi luultavasti matala ja tapaukset olisivat tulleet nopeasti yleiseen tietoon. Yhtään puremalla ja raapimalla aiheutettua tartuntaa ei kuitenkaan ole kansainvälisestikään tavattu.

Kansanterveyslaitoksen asiantuntijalausunnon ja käräjäoikeudessa kuultujen asiantuntijalääkäreiden mukaan tartuntariski puheena olevissa tapauksissa on ollut yksinomaan teoreettinen. Riskin vähäisyys ei ole siten johtunut vain satunnaisista syistä. Näin ollen A ei ole voinut syytteessä kuvatulla menettelyllään aiheuttaa rangaistavan yrityksen edellytyksenä olevaa todellista HIV-infektion vaaraa poliisimiehille eikä siten syyllistyä väitettyihin murhan tai syyksiluettuihin törkeän pahoinpitelyn yrityksiin.

A:n syyksi voidaan lukea vain virkamiehen väkivaltainen vastustaminen, niinkuin käräjäoikeus on tehnyt.

Asiassa sovelletaan rikoslain voimaanpanemisesta annetun asetuksen 3 §:n 1 ja 2 momentin mukaan rikoslain 16 luvun 1 §:ää (621/1967) sellaisena kuin se oli voimassa silloin, kun rikos tehtiin.

Kun asianomistajien muutoksenhakemukset eivät edellä lausutuilla perusteilla voi johtaa syytteessä tarkoitettuun tulokseen enemmälti kuin mitä käräjäoikeus on lukenut A:n syyksi, Korkein oikeus on ratkaissut asian ilman suullista käsittelyä.

Vahingonkorvausvelvollisuus

B:llä, C:llä, D:llä, E:llä ja F:llä on tapahtuman jälkeen todettu käräjäoikeuden tuomiossa kerrotut vammat. Vammoista on aiheutunut heille kipua ja särkyä sekä valtiokonttorin maksamia sairaanhoitokustannuksia, jotka A on velvollinen korvaamaan. Kohtuullisena korvauksena näistä Korkein oikeus pitää käräjäoikeuden tuomitsemia määriä.

B:stä, C:stä, E:stä ja F:stä on vammojen tutkimisen yhteydessä otettu verinäytteet ja heille on mahdollisen tartunnan varalta annettu varo- ja suojautumisohjeet. Kukaan heistä ei ole saanut HIV-tartuntaa.

A:n rikos ei ole kohdistunut B:n, C:n, D:n, E:n ja F:n vapauteen, kunniaan tai kotirauhaan eikä se ole näihin verrattava. Heillä ei siten ole oikeutta saada vahingonkorvausta vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:n mukaan.

Vahingonkorvauslain 5 luvun 2 §:n mukaan sillä, jolle on aiheutettu ruumiinvamma tai muu henkilövahinko, on oikeus saada korvaus kivusta ja särystä. Hallituksen esityksen mukaan (HE 187/1973 vp. s. 24) muuksi henkilövahingoksi katsotaan muun muassa psyykkisen tilan häiriintyminen.

B:lle, C:lle, E:lle ja F:lle on A:n oman HIV-tartunnan vuoksi aiheutunut pitkäaikaista pelkoa ja levottomuutta sen suhteen, oliko heille A:n syyksi käräjäoikeudessa luetun menettelyn seurauksena syntynyt HIV-tartunta. Ilmoituksensa mukaan he ovat yhdessä käyneet työterveyspsykologin vastaanotolla pitääkseen tartunnan pelon hallittavissaan. Lisäksi he ovat joutuneet rajoittamaan henkilökohtaista elämäänsä. Ensimmäisen luotettavan tiedon HIV-tartunnan poissuljennasta he ovat voineet saada vasta kuuden kuukauden kuluttua tapahtumasta otettujen verinäytteiden perusteella. Heidän pelkonsa on tapahtumahetkellä HIV:stä yleisesti tiedettyyn ja lääkärinlausunnoista ilmenneeseen nähden ollut perusteltu. Tartunnanpelosta aiheutunut psyykkinen paine on yleisen elämänkokemuksen mukaan ollut laadultaan sellainen, että se oikeuttaa korvaukseen kipuun ja särkyyn verrattavasta kärsimyksestä. Korvauksen kohtuulliseksi määräksi Korkein oikeus katsoo käräjäoikeuden tuomitsemat 25 000 markkaa.

Koska D:stä ei lääkärintodistuksen mukaan ole otettu edes verinäytettä mahdollisen tartunnan selvittämiseksi, on jäänyt näyttämättä, että hänelle olisi aiheutunut tapahtuman johdosta henkisenä kärsimyksenä korvattavaa vahinkoa. Tämän vuoksi D:n vaatimus kärsimyksen korvaamisesta hylätään.

Korkein oikeus katsoo käräjäoikeuden tuomiossa mainituilla perusteilla, ettei B:llä ole oikeutta saada muita asianomistajia suurempia korvauksia sen johdosta, että hänen hampaittensa hoito on viivästynyt tartuntavaaran vuoksi.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan ja juttu jätetään käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen varaan.

Oikeudenkäyntiaineiston julkisuus

Oikeudenkäynnin julkisuudesta annetun lain 9 §:n 2 momentin nojalla Korkein oikeus määrää, että oikeudenkäyntiaineisto on sovellettuja lainkohtia, tuomiolauselmaa ja asiasta laadittavaa selostetta lukuunottamatta pidettävä salassa 10 vuotta käräjäoikeuden tuomion julistamisesta lukien.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Nikkarinen, Möller, Vuori ja Arponen sekä ylimääräinen oikeusneuvos Mansikkamäki. Esittelijä Lea Nousiainen.