Korkein oikeus KKO:2000:74

Velallisen rikos Velallisen epärehellisyys

A oli maksukyvyttömien X Oy:n ja Y Oy:n puolesta maksanut itselleen yhtiöiltä olevia saataviaan. Y Oy:n maksut suoritettiin pääosin X Oy:lle kuuluneen vaihto-omaisuuden kauppahinnasta. Kysymys siitä, miltä osin teko täytti velallisen epärehellisyyden tunnusmerkistön.

RL 39 luku 1 §

ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA

Syyte Seinäjoen käräjäoikeudessa

Virallinen syyttäjä vaati muun ohella syytteen kohdassa 11, että A tuomitaan rangaistukseen kahdesta yhden kokonaisuuden muodostavasta velallisen epärehellisyydestä. A oli 1.1. – 31.12.1993 toisaalta X Oy:n ja toisaalta Y Oy:n päätöksentekijänä, tietäen yhtiöiden jo olemassa olevien ja odotettavissa olevien taloudellisten vaikeuksien perusteella tekonsa voivan vahingoittaa yhtiöiden velkojien taloudellisia etuja, ilman hyväksyttävää syytä luovuttanut yhtiöiden varoja sekä lisännyt perusteettomasti yhtiöiden velvoitteita. A oli menettelyllään olennaisesti pahentanut yhtiöiden maksukyvyttömyyttä ja aiheuttanut niiden lopullisen maksukyvyttömyyden sekä yleiselle velkojataholle erittäin merkittävän noin 10 miljoonan markan vahingon.

Muun ohella X Oy:n varoja oli 30.4. – 30.6.1993 ilman hyväksyttävää syytä luovutettu A:n vakuudettomien ja etuoikeudettomien saatavien maksuksi 7 438 568 markkaa.

Varojen luovutus oli tapahtunut muun muassa seuraavin syytteen kohdassa 11.3. kuvatuin järjestelyin. X Oy ja Y Oy olivat 18.6.1993 ja 21.6.1993 myyneet kahdelle ostajalle yhteensä 51 ajoneuvoa 2 566 400 markan kauppahinnasta, joka oli kokonaisuudessaan luovutettu Y Oy:lle, vaikka sen osuus kauppahinnoista oli ollut vain 242 500 markkaa. Näin ollen X Oy:n omaisuutta oli luovutettu lahjoitukseen rinnastuvalla tavalla. Kaupat olivat lisäksi olleet alihintaisia siten, että yhtiöt olivat luovuttaneet ajoneuvot alle hankintamenojensa määrästä. Saadut kauppahinnat oli käytetty A:n ja tämän aviopuolison B:n saatavien maksuun, jolloin edellä mainitusta 7 438 568 markasta oli maksettu A:lle Y Oy:n kautta 2 323 900 markkaa.

Edellä kerrotun lisäksi X Oy:n varoja oli ilman hyväksyttävää syytä luovutettu B:lle 200 000 markkaa 4.6.1993 ja 300 000 markkaa 29.6.1993.

Näiden menettelyjen taustan osalta syyttäjä totesi, että vuoden 1992 ja 1993 vaihteessa huomattava määrä A:n ja B:n talletuksia oli ollut eräällä pankilla X Oy:n ja Y Oy:n saamien luottojen vakuutena. A oli tuolloin sopinut pankin kanssa, että vakuutena olleista talletuksista 11,8 miljoonaa markkaa käytettiin erääntyneiden ja osin erääntymättömien yhtiöiden lainojen suorituksiin. Tästä oli seurannut A:n ja B:n aseman muutos vakuuden antajista yhtiöiden velkojiksi. Järjestelyn tarkoitus oli ollut A:n ja B:n varojen pelastaminen yhtiöistä heille itselleen. Yhtiöiden yhtiökokoukset olivatkin 13.1.1993 päättäneet, että sanotusta määrästä maksetaan puolet takaisin A:lle ja B:lle 30.6.1993 mennessä, millä edellytyksellä laina oli koroton.

Yhtiöt olivat olleet ylivelkaiset jo vuodesta 1991 alkaen. Yhtiöiden maksukyky oli jo useita vuosia ollut käytännössä A:n ja B:n varassa siten, että he olivat lainanneet yhtiöille tarvittaessa rahaa. Yhtiöt olivat olleet maksukyvyttömät jo vuoden 1992 viimeisenä päivänä. Vuonna 1993 yhtiöt olivat olleet kriisitilassa, mikä oli korostanut hallitusten valvontavelvollisuutta. Kevään ja alkukesän 1993 aikana yhtiöiden muiden velkojien saatavien lyhennykset oli jätetty hoitamatta ja suurin osa lainojen koroista maksamatta tai niihin oli pyydetty maksulykkäyksiä. Yhtiöt olivat 22.7.1993 tehneet yrityssaneeraushakemukset. Hakemukset hylättiin ja yhtiöt asetettiin konkurssiin 17.1.1994.

A oli ollut yhtiöiden hallitusten jäsen 30.4.1993 asti. Tämän ajankohdan jälkeen hän oli kuitenkin edelleen toiminut yhtiöiden tosiasiallisena johtajana.

X Oy:n ja Y Oy:n konkurssipesät yhtyivät syytteeseen.

A:n vastaus

A kiisti syytteen ja vaati sen hylkäämistä.

Käräjäoikeuden tuomio 1.12.1997
Maksukyvyttömyys

Käräjäoikeus katsoi mainitsemillaan perusteilla, etteivät X Oy ja Y Oy vielä vuoden 1993 aikana olleet olleet rikoslain 39 luvun 1 §:ssä säädetyssä rikostunnusmerkistössä tarkoitetulla tavalla maksukyvyttömiä. Muutoinkaan yhtiöiden taloudellinen asema ei ollut huonontunut sen vuoksi, että ne olivat maksaneet velkojaan A:lle ja B:lle, koska yhtiöiden velat olivat tällöin pienentyneet vastaavilla määrillä. Rikostunnusmerkistön edellyttämää velallisen varallisuusaseman todellista huonontumista ei siten ollut tapahtunut.

Vastuun kohdentaminen

A ei ollut syytteessä tarkoitettuna aikana omistanut kummankaan yhtiön osakkeita. Hän oli, oltuaan poissa yhtiöiden johdosta, palannut täyspainoisesti niitä johtamaan joulukuussa 1991. Tässä asemassa hän oli ollut ainakin 2.2.1993 asti. Tämän jälkeenkin hän oli ainakin 10.3.1993 saakka hoitanut ainakin yksittäisiä vakuuksien antamiseen liittyviä tehtäviä. Sen jälkeen hänen ei ollut näytetty johtaneen yhtiöitä, vaikkakin hän kaupparekisterin mukaan oli 9.6.1993 asti ollut kummankin yhtiön hallituksen puheenjohtaja. Erottuaan hallituksista 2.2.1993 päivättyjen yhtiökokousten pöytäkirjojen mukaisesti hän oli tuon ajankohdan jälkeenkin entiseen tapaan lainannut tarvittaessa rahaa yhtiöille, mitä toimintaa ei kuitenkaan ollut pidettävä yhtiöiden johtamisena. A oli 2.7.1993 alkaen yhtiöiden hallitusten valtuuttamana hoitanut yrityssaneerausneuvotteluja yhtiöiden velkojien kanssa osallistumatta kuitenkaan yhtiöiden päivittäiseen johtamiseen. Yhtiöitä oli 2.2.1993 asti, ja eräiden yksittäisten toimien osalta ainakin 10.3.1993 asti johdettu siten, että A oli huolehtinut tehtävistä suhteessa yhtiöiden rahoittajiin sekä myös rakentamiseen liittyvistä asioista. Siitä alkaen yritysten taloushallinto oli itsenäisesti tai vähäisellä yhtiöitä johtaneiden A:n lasten C:n tai D:n ohjeistuksella hoitanut yhtiöiden raha-asioita ja niiden kirjanpidon.

Vaikka yhtiöiden yhtiökokouksia ja hallitusten kokouksia ei ollut tosiasiallisesti pidetty, ei asiassa kuitenkaan ollut kiistetty, etteikö kokouspöytäkirjoista ilmeneviä päätöksiä olisi sinänsä tehty. Koska kokouksia ei tosiasiallisesti kuitenkaan ollut pidetty, johtopäätöksiä kunkin hallituksen jäsenen yksilöllisestä vastuusta ei voitu tällöin tehdä yksin kokouspöytäkirjojen perusteella. Sinänsä vastuu kokouksien asianmukaisesta toimittamisesta oli 2.2.1993 asti ollut A:lla ja tuon ajankohdan jälkeen X Oy:n osalta C:llä ja Y Oy:n osalta D:llä. Tosiasiallisesti yhtiöissä oli menetelty siten, että kokouspöytäkirjoihin oli merkitty osanottajat ilmeisen sattumanvaraisesti ja heidän allekirjoituksensa oli hankittu jälkeenpäin pöytäkirjan valmistuttua. Tällöin hallituksen jäsenet olivat allekirjoittaneet pöytäkirjoja rutiininomaisesti, pöytäkirjoja välttämättä edes lukematta. Kaikki hallituksen jäsenet olivat tienneet ja hyväksyneet tämän käytännön. Siten päätöksenteko oli tapahtunut heidän tietoisella riskillään. Asiassa ei ollut väitettykään, että jonkun päätöksen sisällön kirjaaminen ei olisi vastannut hallituksen jäsenen ennen allekirjoitusta nimenomaan ilmaisemaa kantaa.

Näin ollen A oli rikosoikeudellisessa vastuussa kaikista yhtiöiden päätöksistä 2.2.1993 saakka ja sen jälkeen yksittäisistä hallituksen kokouspöytäkirjojen 5.2.1993, 25.2.1993 ja 10.3.1993 mukaisista toimista 10.3.1992 asti.

Syy-yhteys ja tahallisuus

Käräjäoikeus katsoi mainitsemillaan perusteilla, ettei rikoksiksi väitettyjä toimia ollut katsottava tehdyn siinä tarkoituksessa, että A olisi voinut laittomasti pelastaa itselleen huomattavan osan yhtiöiltä olevista saatavistaan. Siten syy-yhteys ja tahallisuus puuttuivat.

Vaihtoautojen kauppahinnan luovutus Y Oy:lle

Käräjäoikeus katsoi asiassa kuullun todistajan kertomuksen perusteella selvitetyksi, että vaihtoautoja ei ollut myyty syytteessä kerrotulla tavalla tappiolla. Kauppahinnat oli merkitty yhtiöiden kirjanpitoon Y Oy:n velaksi X Oy:lle. Yhtiöissä noudatetun käytännön mukaisesti tällaisia velkoja oli käsitelty niin, että tilit oli tasattu ennen tilinpäätöksiä. Sen vuoksi kauppahintojen tuloutus ei ollut merkinnyt lahjoitusta X Oy:ltä Y Oy:lle, vaikka myydyistä autoista vain vähäinen osa oli ollut Y Oy:n omaisuutta ja vaikka kauppahinta oli maksettu tuon yhtiön tilille.

Tuomiolauselma

Käräjäoikeus hylkäsi syytteen velallisen epärehellisyydestä ja tuomitsi A:n eräästä muusta rikoksesta 30 päivän ehdolliseen vankeusrangaistukseen.

Asian ovat ratkaisseet laamanni Heinonen sekä lautamiehet Tuorila, Sivula ja Koskiahde.

Vaasan hovioikeuden tuomio 31.12.1998

Syyttäjä valitti hovioikeuteen.

Hovioikeus lausui kohdassa 11 perusteluissaan seuraavaa.

X Oy:n ja Y Oy:n taloudellinen asema

Hovioikeus arvioi X Oy:n ja Y Oy:n konkreettista maksukykyä seuraavasti. Ottaen huomioon sen, mitä yhtiöiden taloudellisista vaikeuksista tilinpäätöstietojen perusteella oli todistelussa todettu, ja konkreettisia maksuhäiriöitä koskevan selvityksen yhtiöt olivat tilanteessa, jossa A ja vähäisemmässä määrin B eivät olleet niitä enää lisärahoittaneet, vaan yhtiöt olivat lyhentäneet heidän saataviaan, olleet rikoslain 39 luvun 1 §:ssä tarkoitetulla tavalla maksukyvyttömiä.

Vaihtoautojen kauppahinnan luovutus Y Oy:lle

Hovioikeus katsoi, kuten käräjäoikeus, että vaihtoautojen kaupat eivät olleet olleet tappiolliset. Yhtiöissä noudatetun käytännön mukaisesti tällaisissa tilanteissa, joissa myytiin samalla kaupalla molempien yhtiöiden omistamia ajoneuvoja ja ostaja maksoi kauppahinnan yhtenä summana, yhtiöille syntyneet keskinäiset saatavat tasattiin tilinpäätöksen yhteydessä. Kauppasopimuksissa ei ollut eritelty, mikä auto oli ollut X Oy:n ja mikä taas Y Oy:n omistama. Näillä perusteilla hovioikeus katsoi jääneen näyttämättä, että kauppahintoja olisi ollut tarkoitus lahjoitukseen verrattavalla tavalla siirtää Y Oy:lle.

Onko kysymyksessä ollut rikostunnusmerkistössä tarkoitettu omaisuuden luovuttaminen ilman hyväksyttävää syytä?

Hovioikeus totesi, että laissa käytetty ilmaisu luovutus oli merkitykseltään yleinen eikä rikostunnusmerkistön soveltamisalasta voitu näin ollen katsoa rajoitetun pois mitään erityistä omaisuuden luovuttamisen tyyppiä. Myös rahavaroin tapahtuvassa velan maksussa oli kysymys likvidin rahoitusomaisuuden luovuttamisesta pois velalliselta. Näin ollen tässä tapauksessa oli arvioitavana se, oliko luovutukselle ollut hyväksyttävä syy.

Kysymys oli ollut todellisten, yhtiökokousten päätösten perusteella myös maksettavaksi käyneiden velkojen maksamisesta.

Toisaalta velkojen maksu oli tapahtunut yhtiöiden ja niiden omistajien läheistaholle ja näitä velkoja oli maksettu nopeassa tahdissa yhtiökokousten 13.1.1993 päivättyjen päätösten mukaisesti vastoin sitä, mitä pankin kanssa oli vuosien 1992 ja 1993 vaiheessa sovittu. Muiden vastaavassa asemassa olevien, A:han ja B:hen verrattuna ulkopuolisten velkojien saatavien maksuja oli samanaikaisesti lykätty ja esimerkiksi lääninveroviraston osalta jätetty, asiasta sopimatta, maksamatta. Samaan aikaan yhtiöiden ostovelat olivat kasvaneet ja yhtiöt olivat hankkineet likvidejä varoja edellä kerrotuilla poikkeuksellisen suurilla autokaupoilla. A:lle ja B:lle maksetut saatavat olivat olleet vakuudettomia ja etuoikeudettomia. Yhtiöiden taloudellisesta tilasta sekä niiden varojen ja velkojen suhteesta konkurssiin asetettaessa esitetty selvitys huomioon ottaen näille saataville olisi konkurssissa kertynyt jako-osuutta enintäänkin vain osa niiden nimellisarvosta. Hovioikeus päätyi arvioissaan siihen, että kysymyksessä oli ollut yhtiöiden läheistahojen saatavien pelastaminen yhtiöstä muiden velkojien kustannuksella. Hovioikeus katsoi, että siinä taloudellisessa ahdinkotilassa, jossa X Oy ja Y Oy olivat tuolloin olleet, rahojen luovutukselle A:lle ja B:lle ei ollut hyväksyttävää syytä.

Tunnusmerkistössä tarkoitettu seuraus

Velallisen likvidien rahavarojen luovutuksella sinänsä oli välitön velallisen maksukykyä heikentävä vaikutus. Tässä tapauksessa yhtiöiden maksuvalmiutta oli pidetty yllä siten, että yhtiöiden velkojen maksuja oli lykätty ja toisaalta A ja vähäisemmässä määrin B olivat lainanneet yhtiöille rahaa. Yhtiöiden maksukyvyttömyys oli konkretisoitunut tilanteessa, jossa sen sijaan että A ja B olisivat rahoittaneet yhtiöitä, heidän saataviaan oli maksettu lyhyessä ajassa huomattavan suuria määriä. Yhtiöt olivatkin heinäkuussa 1993 hakeneet yrityssaneerausta. Niiden saneerausmenettelyn yhteydessä esittämien alustavien maksuohjelmaehdotusten mukaan X Oy:n velkojen pääomia olisi tullut alentaa noin 14,6 miljoonalla ja Y Oy:n noin 4 miljoonalla markalla. Kun yhtiöt asetettiin 17.1.1994 konkurssiin X Oy:n varat olivat noin 21,8 miljoonaa ja velat noin 43,6 miljoonaa markkaa. Y Oy:n varat olivat tuolloin noin 4,4 miljoonaa ja velat noin 16,7 miljoonaa markkaa.

Toisaalta velkojen maksu ei ollut muuttanut yhtiöiden taseasemaa, koska vastaavassa määrin kuin rahoitusomaisuutta oli poistunut yhtiöistä, olivat myös niiden velat vähentyneet. Yhtiöiden varallisuusasema oli kuitenkin oleellisesti heikentynyt tilanteessa, jossa niiden likvidejä rahavaroja oli luovutettu huomattava määrä. Käytännössä koko syytteessä tarkoitetun tekoajan kassavirta oli käytetty A:n ja B:n saatavien maksuun. Tämä oli tapahtunut tilanteessa, jossa X Oy:n ostovelat maahantuojalle olivat kasvaneet ja vaihto- omaisuuden myynti oli ollut vilkasta. Hovioikeus katsoi A:n ja B:n saatavien maksun aiheuttaneen tunnusmerkistössä tarkoitetun maksukyvyttömyyden oleellisen pahenemisen.

Vastuun kohdentaminen ja tahallisuus

Hovioikeus katsoi, että ratkaistaessa sitä, kuka velallisen puolesta toimiva henkilö voi joutua vastuuseen, ratkaiseva arviointiperuste oli tosiasiallisen päätösvallan käyttö eikä esimerkiksi osakeyhtiölakiin perustuva muodollinen vastuuasema. Tämä kanta sai oikeuskäytännöstä tukea ratkaisusta KKO:1988:95, jossa tosin oli sovellettu aikaisemmin voimassa ollutta rikoslain 39 luvun 5 §:n säännöstä. Hovioikeus katsoi, että käsillä olevan arviointikysymyksen osalta laki ei kuitenkaan ollut merkityksellisellä tavalla muuttunut. Arvioitavana oli näin ollen kysymys siitä, kuka tai ketkä olivat päättäneet maksuista A:lle ja B:lle. Arvioitavana oli myös se, mikä oli A:n mahdollinen tahallisuus suhteessa rikostunnusmerkistön tekijöihin.

A oli puheena olevien perheyritysten entinen omistajayrittäjä. Hän oli ennen nyt kysymyksessä olevia tapahtumia siirtänyt omistuksensa yrityksissä lapsilleen, mutta jäänyt kummankin yhtiön hallitusten puheenjohtajaksi kevääseen 1993 asti. Yhtiökokousten 2.2.1993 päivättyjen pöytäkirjojen mukaan hän olisi tuolloin eronnut näistä tehtävistään. Eron tarkka päivämäärä oli kuitenkin jäänyt täsmällisesti selvittämättä ottaen huomioon sen, että yhtiöissä oli yhtiökokousten ja hallitusten kokousten suhteen käytäntönä se, että kokouksia ei ollut varsinaisesti pidetty, vaan toimistohenkilökunnalle oli ilmoitettu tehtyjen päätösten sisältö. Sen pohjalta toimistossa oli laadittu pöytäkirjat, joihin oli jälkikäteen hankittu asianomaisen toimielimen jäsenten allekirjoitukset. A oli hallituksen jäsenenä myös allekirjoittanut kummankin yhtiön kokouspöytäkirjoja, jotka oli päivätty 2.2.1993 jälkeen.

A oli myös jatkuvasti ollut yhtiöiden huomattava rahoittaja. Hovioikeus katsoikin, että hänellä oli tätä kautta ollut tosiasiallista valtaa perheyhtiöiden päätöksenteossa erityisesti rahoitusasioiden osalta. Asiassa kuultujen todistajien mukaan A oli konkreettisesti hoitanut eräissä asioissa yhteydenpitoa rahoittajiin sekä maahantuojaan ja käyttänyt näissä asioissa määräysvaltaa X Oy:ssä ja Y Oy:ssä.

Todistajana kuultu yhtiöiden konttoripäällikkö oli kertonut, että maksut A:lle ja B:lle olivat tapahtuneet 13.1.1993 päivätyiksi merkittyjen yhtiökokousten päätösten perusteella. Todistaja oli myös kertonut, että A oli ilmoittanut hänelle pöytäkirjattujen päätösten sisällön. Tuolloin A oli vielä myös ollut kummankin yhtiön hallituksen puheenjohtaja. Hovioikeus totesi, ottaen huomioon sen käytännön, että yhtiökokouksia yhtiöissä ei ollut yleensä konkreettisesti pidetty, että A oli määrännyt 13.1.1993 päivättyjen pöytäkirjojen mukaisten päätösten sisällön. Konttoripäällikkö olikin tämän mukaisesti konkreettisesti huolehtinut puheena olevien lyhennysten maksamisesta A:lle ja B:lle.

Näillä perusteilla hovioikeus totesi, että A oli rikoslain 39 luvun 7 §:ssä tarkoitetulla tavalla ollut velallisen puolesta nyt kysymyksessä olevat teot tehnyt henkilö.

Yhtiöiden tilinpäätökset oli käyty läpi nimenomaan A:n kanssa. Siten A oli ollut tietoinen yhtiöiden taloudellisista vaikeuksista. Hänen oli vallinneissa olosuhteissa myös täytynyt tietää, päättäessään omien ja puolisonsa saatavien ”pelastamisesta” taloudellisissa vaikeuksissa olleista yhtiöistä, loukkaavansa muiden, maksusuorituksia koskevaan määräysvaltaan nähden ulkopuolisten velkojien taloudellista asemaa. Suoritusten määrä huomioon ottaen A:n oli myös täytynyt tietää niiden oleellisesti pahentavan yhtiöiden maksukyvyttömyyttä.

Syyksilukeminen (kohdat 11.1. ja 11.3.)

Hovioikeus katsoi, että A oli tammi-kesäkuussa 1993 tietäen X Oy:n ja Y Oy:n jo olemassa olevien taloudellisten vaikeuksien perusteella tekonsa voivan vahingoittaa yhtiöiden velkojien taloudellisia etuja ilman hyväksyttävää syytä luovuttanut yhtiöiden varoja itselleen ja B:lle yhteensä 7 938 568 markkaa ja siten oleellisesti pahentanut yhtiöiden maksukyvyttömyyttä. Menettelyllään hän oli syyllistynyt velallisen epärehellisyyteen.

Tuomiolauselma

Hovioikeus tuomitsi A:n kohdassa 11 (11.1. ja 11.3.) tammi – kesäkuussa tehdystä velallisen epärehellisyydestä rikoslain 39 luvun 1 §:n nojalla ja eräästä muusta rikoksesta 1 vuoden 2 kuukauden vankeusrangaistukseen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Oksala, Varila ja Latvala. Esittelijä Juha Laaksonen.

MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA

A:lle myönnettiin valituslupa velallisen epärehellisyyttä sekä rangaistuksen määräämistä koskevalta osalta. Valituksessaan A vaati, että syyte hylätään ja hänet vapautetaan rangaistuksesta.

Virallinen syyttäjä sekä asianomistajat X Oy:n ja Y Oy:n konkurssipesät vastasivat valitukseen.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU

Perustelut
Kohta 11

Korkein oikeus katsoo hovioikeuden tuomiossa mainituilla perusteilla, että X Oy ja Y Oy olivat maksukyvyttömiä silloin, kun X Oy:n varoja syytteen 11.1. ja 11.3. kohdissa tarkoitetulla tavalla käytettiin A:n ja hänen vaimonsa B:n saatavien maksuun.

Asiassa on lisäksi kysymys siitä, ovatko X Oy ja Y Oy tuolloin rikoslain 39 luvun 1 §:n 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla tietäen jo olemassaolevien tai odotettavien taloudellisten vaikeuksiensa perusteella tekonsa voivan vahingoittaa velkojiensa taloudellisia etuja ilman hyväksyttävää syytä lahjoittaneet tai muuten luovuttaneet omaisuuttaan ja siten oleellisesti pahentaneet maksukyvyttömyyttään. Lahjoittamisella tai muunlaisella luovuttamisella tarkoitetaan tuossa lainkohdassa velallisen varallisuusasemaa todellisesti huonontavia oikeustoimia. Tämä ilmenee myös lain esitöistä (HE66/1988 vp. s. 161). X Oy:n ja Y Oy:n velat A:lle ja B:lle ovat olleet todellisia. Kummankaan yhtiön varojen käyttäminen sen omien velkojen maksamiseen ei näin ollen ole voinut huonontaa yhtiön varallisuusasemaa rikoslain 39 luvun 1 §:ssä tarkoitetulla tavalla. Tällaisten suoritusten osalta kysymys ei siten ole sanotussa lainkohdassa rangaistavaksi säädetystä velallisen epärehellisyydestä.

X Oy ja Y Oy ovat myyneet ajoneuvoja 972 500 markan kauppahinnasta 18.6.1993 sekä 1 530 000 markan kauppahinnasta 21.6.1993. X Oy:n osuus kauppahinnoista on ollut yhteensä 2 260 000 markkaa. Kauppahinnat on kuitenkin kokonaisuudessaan maksettu Y Oy:lle, jolla ei ollut saatavia X Oy:ltä. Y Oy on puolestaan käyttänyt kauppahinnasta saamansa varat A:n ja B:n siltä olevien saatavien maksuun. X Oy:lle kuuluvia varoja on siten ilman hyväksyttävää syytä luovutettu Y Oy:lle ja siltä edelleen A:lle ja B:lle siten, että tuolloin jo maksukyvyttömän X Oy:n maksukyky on rikoslain 39 luvun 1 §:ssä tarkoitetulla tavalla oleellisesti pahentunut.

Rikoslain 39 luvun 7 §:n mukaan se, joka velallisen puolesta on tehnyt saman luvun 1 §:ssä tarkoitetun rikoksen, tuomitaan niin kuin velallinen. A on hovioikeuden toteamin tavoin vielä sen jälkeen, kun hän oli 2.2.1993 päivättyjen yhtiökokousten pöytäkirjojen mukaan eronnut yhtiöiden hallituksesta, tosiasiallisesti käyttänyt yhtiöissä päätösvaltaa. X Oy:lle kuuluva osuus edellä mainituista myytyjen autojen kauppahinnoista on A:n antamasta määräyksestä maksettu Y Oy:lle ja sen jälkeen luovutettu hänelle maksuna hänen ja B:n viimeksi mainitulta yhtiöltä olevista saatavista.

A on siten X Oy:n puolesta tietäen yhtiön taloudellisten vaikeuksien perusteella tekonsa voivan vahingoittaa yhtiön velkojien taloudellista etua ilman hyväksyttävää syytä luovuttanut 2260000 markkaa yhtiön varoja Y Oy:lle, joka on lähes välittömästi käyttänyt nämä varat omien velkojensa maksamiseen A:lle ja B:lle. Tältä osin A on siten syyllistynyt velallisen epärehellisyyteen kohdassa 11.3. Koska syyte edeltä ilmenevin perustein kuitenkin kohdan 11 osalta enemmälti hylätään, A:lle hovioikeudessa tuomittu rangaistus on liian ankara.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan seuraavasti:

A tuomitaan rikoslain 39 luvun 1 §:n nojalla hovioikeuden kohdassa 11 (11.1. ja 11.3.) hänen syykseen lukeman velallisen epärehellisyyden asemesta, syyte enemmälti hyläten, kohdan 11.3. osalta kesäkuussa 1993 tehdystä velallisen epärehellisyydestä. Yhteiseksi rangaistukseksi tästä ja muusta A:n syyksi luetusta rikoksesta tuomitaan 10 kuukautta vankeutta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Wirilander, Möller, Hidén, Kitunen ja Mansikkamäki. Esittelijä Jussi Heiskanen.