Korkein oikeus KKO:2005:10

Kavallus

Yhtiö oli jättänyt tilittämättä palkan maksukiellon perusteella työntekijältään pidättämänsä palkanosat ulosottomiehelle. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla yhtiön hallituksen jäsenen katsottiin syyllistyneen kavallukseen. (Ään.)

(Vahv. jaosto)

Vrt. KKO:1986-II-18

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian käsittely Turun käräjäoikeudessa

Virallinen syyttäjä kertoi A:ta vastaan nostamassaan syytteessä, että A oli osakeyhtiön ainoana varsinaisena hallituksen jäsenenä pidätettyään ulosottomiehen 21.12.1998 antaman maksukiellon perusteella yhtiön työntekijänä olleen B:n palkasta 1 800 markkaa kuukaudessa 21.12.1998 ja 3.11.2000 välisenä aikana laiminlyönyt tilittää varat kihlakunnanviraston postisiirtotilille käytettäväksi B:n ulosotossa olevien velkojen lyhentämiseen. A oli käyttänyt haltuunsa tulleet tilitettäväksi kuuluneet varat yhtiön muihin menoihin. Tilittämättä oli näin jäänyt 39 600 markkaa. Näillä perusteilla syyttäjä vaati rikoslain 28 luvun 4 §:n nojalla A:lle rangaistusta kavalluksesta.

A kiisti syytteen katsoen, etteivät syytteessä mainitut varat olleet tulleet hänen haltuunsa.

Käräjäoikeuden tuomio 13.9.2001

Käräjäoikeus lausui, katsoen asian olevan rinnasteinen ennakkoratkaisusta KKO 1986 II 18 ilmenevään tapaukseen, että asiassa ei ollut näytetty, että maksukiellon alaisia pal- kanosia olisi ennen tilitystä erotettu työnantajan muusta varallisuudesta siirtämällä ne eri tileille tai muulla tavoin. Tilitettäväksi tarkoitetut maksamattomat palkkaerät eivät olleet tulleet työntekijän varoiksi eikä A:lla siten ollut ollut hallussaan maksamattomien palkanosien perusteella hänen huostaansa uskottuja varoja. Tämän vuoksi ja ratkaisusta KKO 1986 II 18 ilmenevän oikeusohjeen perusteella käräjäoikeus katsoi, ettei A ollut menettelyllään syyllistynyt kavallukseen, ja hylkäsi syytteen.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Markku Välimäki ja lautamiehet.

Turun hovioikeuden tuomio 10.9.2002

Syyttäjä valitti hovioikeuteen vaatien A:n tuomitsemista rangaistukseen syytteen mukaisesti kavalluksesta.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Juhani Saarinen, Pirkko Mikkola ja Kari Hirvonen. Esittelijä Mika Herhi.

Muutoksenhaku korkeimmassa oikeudessa

Viralliselle syyttäjälle myönnettiin valituslupa.

Syyttäjä toisti vaatimuksen A:n tuomitsemisesta rangaistukseen kavalluksesta.

A vastasi valitukseen.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

1. Kaarinan kihlakunnanviraston ulosottomies oli, toimitettuaan ulosmittauksen velallisen B:n palkasta, 21.12.1998 antanut B:n työnantajalle A Oy:lle kirjallisen maksukiellon, jossa oli määrätty pidätettäväksi ulosottoon menevänä osuutena B:n palkasta enintään 1 800 markkaa kuukaudessa. Pidätetyt varat oli välittömästi lähetettävä ulosottomiehen ilmoittamalle postisiirtotilille. Niin kuin yhtiön palkkalaskelmista ilmenee, B:n palkasta on 21.12.1998 – 3.11.2000 pidätetty 1 800 markkaa kuukaudessa. Pidätettyjen palkanosien arvoa vastaavat määrät on kuitenkin jätetty tilittämättä ulosottomiehelle lukuun ottamatta 24.5.1999 tilitettyjä 3 600 markkaa. Tilittämättä on näin jäänyt yhteensä 39 600 markkaa. Nämä varat yhtiön ainoa varsinainen hallituksen jäsen A on käyttänyt yhtiön muihin menoihin. Kysymys on siitä, onko A syyllistynyt menettelyllään kavallukseen.

2. Rikoslain 28 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan tuomitaan kavalluksesta se, joka anastaa hallussaan olevia varoja tai muuta irtainta omaisuutta. Pykälän 3 momentin mukaan tuomitaan kavalluksesta niin ikään se, joka saatuaan toimeksiannon perusteella tai muulla sellaisella tavalla haltuunsa varoja, joiden arvo hänen on tilitettävä toiselle, oikeudettomasti käyttämällä sanottuja tai niiden tilalle tulleita varoja taikka muulla sellaisella tavalla aiheuttaa tilitysvelvollisuuden täyttämättä jäämisen joko sovittuna tai muuten edellytettynä aikana.

3. Tilitysvelvollisuuden täyttämättä jättämistä koskeva menettely säädettiin nimenomaisesti rangaistavaksi 30.6.1972 annetussa rikoslain 29 luvun 1 §:n 2 momentissa (498/1972). Säännöstä perusteltiin esitöissä muun muassa sillä, että oli rikosoikeudellisesti arvostellen epätarkoituksenmukaista rajoittaa kavallusta koskevaa säännöstä siten, että sitä sovellettiin vain sellaisten toisen varojen oikeudettomaan käyttämiseen, jotka haltuunsaaja oli ollut velvollinen pitämään erillään omista varoistaan. Varoihin oikeutetun kannalta oli yhtä tärkeätä, että haltuunsaaja täytti niin varojen tilitysvelvollisuutensa kuin erillään säilytettyjä varoja koskevan säilyttämis- tai palauttamisvelvollisuutensakin. Hallituksen esityksessä todettiin edelleen, että teko kohdistuisi siihen velvoiteoikeudelliseen tilitysvelvollisuuteen, joka oli syntynyt toisen varojen siirryttyä liittämisen kautta siviilioikeudellisessa merkityksessä haltuunsaajan omaisuudeksi. Sillä seikalla, miten liitetyt varat olivat joutuneet rikoksentekijän haltuun, ei ollut merkitystä, kunhan haltuunsaamiseen liittyi sanottu tilitysvelvollisuus. Jos taas haltuunsaajalla oli oikeus käyttää varat omiin tarkoituksiinsa, kuten velaksiannossa, ei hän voinut syyllistyä kavallukseen, vaikka hän ei kykenisikään täyttämään takaisinmaksuvelvollisuuttaan. (HE 23/1972 vp s. 10 – 11 ja LaVM 4/1972 vp s. 3).

4. Voimassa oleva rikoslain 28 luvun 4 §:n 3 momentti vastaa sisällöltään olennaisesti edellä mainittua vanhaa säännöstä (HE 66/1988 vp s. 41).

5. Alempien oikeuksien viittaamassa ratkaisussa KKO 1986 II 18 on ollut kysymys tilanteesta, jossa työnantajayhtiö ja työntekijät olivat solmineet perintäsopimukset, joiden mukaan yhtiön tuli tilittää työntekijöiden palkoista pidättämänsä palkanosat jäsenmaksuina ammattiyhdistykselle. Yhtiön toimitusjohtajaa syytettiin kavalluksesta, koska hän ei ollut tilittänyt pidätettyjä varoja ammattiyhdistykselle. Korkein oikeus katsoi, että perintäsopimus käsitti toimeksiannon maksusuoritukseen työnantajan maksettavista palkoista eli työnantajan varoista. Kun palkanosaa ei ollut ennen tilitystä erotettu työnantajan muusta varallisuudesta eri tileille siirtämällä tai muulla tavoin, ei tilitettäväksi tarkoitettu maksamaton palkkaerä ollut tullut työntekijän varoiksi eikä hän sen vuoksi ollut voinut uskoa varoja omina varoinaan työnantajan haltuun tilitystä varten. Toimitusjohtajalla ei siten ollut ollut hallussaan maksamattomien palkanosien perusteella hänen huostaansa uskottuja varoja, joiden arvo hänen olisi ollut edelleen tilitettävä. Toimitusjohtaja ei ollut menettelyllään syyllistynyt kavallukseen.

6. Käsiteltävänä olevassa tapauksessa kysymys on työnantajayhtiön pidättämistä palkanosista, jotka ilman maksukieltoa olisivat kuuluneet ja epäilemättä myös maksettu yhtiön työntekijälle B:lle mutta joita vastaava arvo A:n olisi maksukiellon perusteella tullut tilittää ulosottomiehelle. Pidätetyt palkanosat on merkitty B:n palkkalaskelmiin, minkä perusteella niitä vastaavia rahavaroja on käsitelty yhtiössä tilitettäväksi tarkoitettuina varoina.

7. Rikoslain 28 luvun 4 §:n 3 momentissa on säädetty rangaistavaksi keskeisesti tekijän haltuunsa saamien varojen arvon tilittämättä jättäminen toiselle. Tilitysvelvollisuuden täyttämättä jättäminen kohdistuu juuri sellaisiin varoihin, jotka ovat siviilioikeudellisesti tekijän omaisuutta sen jälkeen, kun varat on liitetty hänen varoihinsa. Tämä tunnusmerkistön soveltamisala ilmenee myös lainkohdan esitöistä (HE 66/1988 vp s. 41). Ratkaisevaa tässä tapauksessa on siis se, onko yhtiö A:n toimesta saanut haltuunsa sellaisia varoja, joiden arvo on mainitussa lainkohdassa tarkoitetulla tavalla tullut tilittää toiselle.

8. Kysymys on sellaisesta A Oy:n työntekijän palkkasaatavasta, joka on pakkotäytäntöönpanotoimenpiteiden kohteena. Ulosottomies on ulosmitannut yhtiön työntekijän B:n palkkasaatavat yhtiöltä ja tämän ulosmittauksen toimeenpanemiseksi ulosottomies on antanut yhtiölle maksukiellon. Ulosmittaus ei voi koskea muun kuin ulosottovelallisen omaisuutta, eikä ulosmittausta tehostavan maksukiellon mukaisen toimintavelvoitteen kohteena voi siksi olla muu kuin ulosmittauskelpoinen osa B:n palkkasaatavasta. Työnantajan velvollisuus toimia annetun maksukiellon mukaisesti syntyy kunkin pidätetyn palkkaerän osalta palkanmaksun yhteydessä. Näin ollen kunkin palkanmaksun yhteydessä B:n palkasta maksukiellon perusteella pidätetty osa ei enää ole ollut vapaasti käytettävissä yhtiön menoihin, vaan A:lle on syntynyt rikoslain 28 luvun 4 §:n 3 momentissa tarkoitettu varojen arvon kattava tilitysvelvollisuus.

9. Yhtiön haltuun on siis A:n toimenpiteiden johdosta jäänyt B:lle kuuluvia varoja. Niiden arvon tilitysvelvollisuuden peruste ja syntymishetki huomioon ottaen rikoslain 28 luvun 4 §:n 3 momentin tunnusmerkistön täyttymisen kannalta on merkitystä vailla, että varat ovat olleet koko ajan yhtiön hallussa ja omistuksessa sen pankkitilillä. Säännöksen sanamuoto ja tarkoituskaan eivät edellytä sellaista tulkintaa, että lainkohdassa tarkoitetusta kavalluksesta voitaisiin tuomita vain silloin, kun varat on siirretty erilleen yhtiön muista varoista.

10. A on ollut tietoinen maksukiellosta ja varojen tilitysvelvollisuudesta sekä siitä, että hänen menettelynsä seurauksena tilitysvelvollisuus jää täyttämättä. Näin ollen hänen menettelynsä on ollut tahallista. Sillä seikalla, että A ei ilmoituksensa mukaan ollut käyttänyt varoja omiin menoihinsa vaan yhtiön menoihin, ei ole merkitystä rikoslain 28 luvun 4 §:n 3 momentin tunnusmerkistön täyttymisen kannalta.

11. A on siten 21.12.1998 – 3.11.2000 A Oy:n ainoana varsinaisena hallituksen jäsenenä, pidätettyään ulosottomiehen antaman maksukiellon perusteella yhtiön työntekijän B:n palkasta kuukausittain 1 800 markkaa jättänyt ulosottomiehen määräyksen vastaisesti maksukiellon alaisten palkanosien arvosta tilittämättä yhteensä 39 600 markkaa. A on käyttänyt nämä varat, jotka ovat jääneet hänen haltuunsa maksukiellon johdosta, yhtiön muihin menoihin. A on kerrotulla menettelyllään oikeudettomasti käyttänyt varat ja aiheuttanut tilitysvelvollisuuden täyttämättä jäämisen. A on siten syyllistynyt rikoslain 28 luvun 4 §:n 3 momentissa tarkoitettuun kavallukseen.

12. Kavallus on kohdistunut työntekijän palkkavaroihin ja jatkunut pitkän ajan. Kavallettu rahamäärä on tuntuva. Tämän vuoksi oikeudenmukaisena rangaistuksena pidetään kolmen kuukauden ehdollista vankeusrangaistusta.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden ja käräjäoikeuden tuomiot kumotaan. A tuomitaan rikoslain 28 luvun 4 §:n 3 momentin nojalla kavalluksesta (21.12.1998 – 3.11.2000) kolmeksi (3) kuukaudeksi vankeuteen. Vankeusrangaistus on ehdollinen. Koeaika alkaa Korkeimman oikeuden tuomion antopäivästä ja päättyy 30.4.2006.

Tuomioistuin voi määrätä ehdollisen vankeuden pantavaksi täytäntöön rikoslain 2 b luvun 5 §:n mukaisesti, jos A tekee koeaikana rikoksen, josta tuomioistuimen harkinnan mukaan hänet olisi tuomittava ehdottomaan vankeuteen ja josta syyte on nostettu vuoden kuluessa koeajan päättymisestä.

Asian ovat vahvennetussa jaostossa ratkaisseet oikeusneuvokset Erkki-Juhani Taipale, Riitta Suhonen (eri mieltä), Mikko Tulokas, Eeva Vuori (eri mieltä), Kari Kitunen, Mikael Krogerus, Gustav Bygglin (eri mieltä), Liisa Mansikkamäki (eri mieltä), Pauliine Koskelo (eri mieltä), Pasi Aarnio ja Juha Häyhä. Esittelijä Leena Söderholm (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Määräaikainen oikeussihteeri Söderholm: Korkein oikeus lausunee ratkaisunaan seuraavan.

Kysymys on siitä, täyttääkö A:n syytteessä selostettu menettely rikoslain 28 luvun 4 §:n 3 momentissa säädetyn kavallusrikoksen tunnusmerkistön.

Rikoslain 28 luvun 4 §:n 3 momentin mukaan tuomitaan kavalluksesta se, joka saatuaan toimeksiannon perusteella tai muulla sellaisella tavalla haltuunsa varoja, joiden arvo hänen on tilitettävä toiselle, oikeudettomasti käyttämällä sanottuja tai niiden tilalle tulleita varoja taikka muulla sellaisella tavalla aiheuttaa tilitysvelvollisuuden täyttämättä jäämisen joko sovittuna tai muuten edellytettynä aikana (niin sanottu tilityskavallus).

Lainkohdassa on säädetty rangaistavaksi sellaisten varojen tilittämättä jättäminen, jotka tekijä on saanut haltuunsa tilitysvelvollisuuksin. Erotuksena säännöksen 1 momentissa tarkoitettuun toisen varojen kavallukseen (esinekavallus) 3 momentissa tarkoitetussa kavalluksessa on kysymys varoista, joita ne haltuunsa saanut ei ole velvollinen pitämään omista varoistaan erillään, vaan jotka kuuluvat hänelle sen jälkeen, kun ne on hänen varoihinsa liitetty. Lainkohdan mukainen kavallus rikkoo sitä velvoiteoikeudellista tilitysvelvollisuutta, joka syntyy toiselta haltuun saatujen varojen muuttuessa liittämisen kautta saajan omaisuudeksi.

Ratkaisevaa tunnusmerkistön täyttymisen kannalta on siten ensinnäkin se, että tekijä saa haltuunsa toisen varoja, joiden arvo hänen on tilitettävä. Toiseksi edellytetään, että tekijä käyttää haltuunsa saamiaan tai niiden sijaan tulleita varoja oikeudettomasti, ja kolmanneksi, että varojen oikeudettoman käytön seurauksena tilitysvelvollisuus jää täyttämättä. Nyt käsiteltävänä olevassa asiassa ratkaiseva on kysymys siitä, onko tekijä saanut haltuunsa toisen varoja.

Ulosottomies on ulosmitannut A Oy:n työntekijänä olleen B:n palkkasaatavat yhtiöltä ja antanut ulosmittauksen toimeenpanemiseksi työnantajalle maksukiellon. Maksukiellon perusteella työnantajalle on syntynyt velvollisuus suorittaa osa työntekijän palkkasaatavasta työntekijän sijasta ulosottoviranomaiselle. Maksukielto on palkan ulosmittauksesta johtuva, työnantajan suoritusvelvollisuuden täyttämistä koskeva määräys työntekijän saatavaan kohdistuvan ulosoton toteuttamiseksi. Työntekijälle maksamatta jätetty palkanosa ei ole maksukiellon myötä eikä myöskään muiden palkanerien maksun tai palkkatositteessa tapahtuneen laskennallisen erittelyn myötä muuttunut B:n varoiksi, vaan maksukiellon tarkoittama osuus on pysynyt edelleen hänen työnantajalta olevana saatavanaan. Työnantajalle on maksukiellon vuoksi syntynyt tilitysvelvollisuus palkasta pidätetyn rahamäärän osalta. Tilitysvelvollisuuden kohteena eivät kuitenkaan ole työnantajan haltuunsa saamat toisen varat.

Tilityskavallusta koskevan rikoksen tunnusmerkistön keskeinen seikka, teon kohdistuminen haltuun saatuihin toisen varoihin, ei tässä tapauksessa täyty. A työnantajayhtiön puolesta toimiessaan ei ole saanut haltuunsa B:n varoja lainkohdan tarkoittamalla tavalla eikä säännöstä tule syytetyn vahingoksi tulkita laveammin kuin se on lakiin kirjoitettu.

Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 1986 II 18 on katsottu, että työnantajan edustaja, joka oli jättänyt ammattiyhdistykselle tilittämättä työntekijöiden palkoista jäsenmaksuina pidättämänsä palkanosat, ei ollut syyllistynyt kavallukseen. Ratkaisussa todettiin, että kun kyseistä palkanosaa ei ollut erotettu työnantajan muusta varallisuudesta eri tileille tai muulla tavoin, ei tilitettäväksi tarkoitettu maksamaton palkanerä ollut tullut työntekijän varoiksi eikä hän sen vuoksi ollut voinut uskoa varoja omina varoinaan työnantajan haltuun tilitystä varten.

Mainitussa ratkaisussa siis katsottiin, ettei tilitettäväksi tarkoitettu rahamäärä ollut muuttunut työntekijän varoiksi, kun se oli maksamattomana jäänyt työnantajan haltuun. Myöskään ei ollut kysymys tilanteesta, jossa työnantajan varojen olisi voitu katsoa muuttuneen työntekijälle kuuluviksi sillä perusteella, että työnantaja olisi erottanut tilitettäväksi tarkoitetun rahamäärän muista varoistaan. Koska teko siten ei kohdistunut tilitysvelvollisen haltuun uskottuihin toisen varoihin, työnantajaa ei voitu tuomita kavalluksesta.

Nyt käsillä olevan tapauksen tosiseikasto ei eroa mainitusta ennakkoratkaisusta ilmenevistä olosuhteista tavalla, joka olisi oikeudellisesti ratkaiseva. Edellä todetuin tavoin toisen varoja ei ole siirtynyt työnantajan haltuun. Maksukiellon tarkoittaman palkan osuuden merkitseminen työntekijän palkkalaskelmiin ei liioin ole sellainen toimenpide, jolla työnantajan varojen voitaisiin vastaavilta osin katsoa tulleen erotetuksi tämän muusta varallisuudesta toisen lukuun. Kavalluksen tunnusmerkistö ei siten täyty.

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muutettane.

Oikeusneuvos Koskelo: Hyväksyn mietinnön ja totean sen lisäksi seuraavan.

Arvioitaessa kavallustunnusmerkistön täyttymistä ei voida pitää silmällä pelkästään sitä konkreettista tilannetta, josta nyt käsiteltävässä asiassa on kysymys. Kavallusta koskevan yleisen tunnusmerkistön tulkinnalla on laajakantoisempia vaikutuksia. Jos puheena olevan rikoslain 28 luvun 4 §:n 3 momentin soveltamisessa poiketaan vaatimuksesta, jonka mukaan kavallus edellyttää varojen siirtymistä toiselta tekijän haltuun sekä tähän seikkaan liittyvää tilitysvelvollisuutta, ja tulkitaan toisen varojen haltuun saamiseksi sellaisetkin tilanteet, joissa todellista varojen siirtymistä ei ole tapahtunut ja joissa ei myöskään ole tapahtunut varojen erottamista erilleen tekijän muista varoista toisen lukuun, tämä merkitsee tunnusmerkistön laajenemista epämääräisellä tavalla. Ero niiden tilanteiden välillä, joissa tekijä määrätessään varojensa käytöstä syyllistyy pelkästään velvoiteoikeudellisen velvollisuutensa rikkomiseen, ja niiden tilanteiden välillä, joissa teko tulisi arvioitavaksi myös kavallusta koskevan rangaistussäännöksen nojalla, muodostuisi moninaisissa käytännön tilanteissa epäselväksi.

Rikoslain 3 luvun 1 §:n 1 momentista ilmenevä laillisuusperiaate huomioon ottaen on ongelmallista, jos laista ja myös sen esitöistä nimenomaisesti ilmenevää tunnusmerkistötekijää tulkitaan sekä yleisestä kielenkäytöstä että vakiintuneesta oikeudellisesta jäsentelystä poikkeavalla tavalla niin, että tulkinta tosiasiassa merkitsee tunnusmerkistötekijän syrjäytymistä rangaistusvastuun edellytyksenä.

Myöskään silloin, kun työnantaja jättää työntekijän palkasta tehdyn ennakonpidätyksen suorittamatta, ei laiminlyönnin ole oikeuskäytännössä katsottu olevan rangaistavaa kavalluksena, vaan muun muassa tätä tilannetta varten on rikoslaissa säädetty erityinen verorikkomusta koskeva rangaistussäännös (rikoslain 29 luvun 4 §). Palkan ulosmittausta silmällä pitäen voimassa olevan lain mukaan ulosottoviranomaisilla on velvollisuus valvoa, että ulosmitatuista saatavista kertyy suorituksia, ja heillä on myös ulosottolain 4 luvun 18 d §:n nojalla oikeus puuttua tilityslaiminlyöntiin ulosotto-oikeudellisin keinoin. Tässä tapauksessa tilitys oli maksukieltoilmoituksessa määrätty tapahtuvaksi välittömästi pidätyksen tapahduttua. Rikoslain 16 luvun 10 §:ssä on rangaistussäännökset omaisuutta koskevan viranomaiskiellon rikkomisesta. Mainitun pykälän 1 momentin 4 kohdassa säädetään rangaistavaksi vastoin viranomaiskieltoa tehty omaisuuden hukkaaminen tai luovuttaminen sekä saatavan tai palkan maksaminen vastoin maksukieltoa. Vastaavaa aiempaa säännöstä on oikeuskäytännössä sovellettu esimerkiksi tilanteeseen, jossa ulosmitattu talletus oli käytetty talletusvelallisella olleen vastasaatavan kuittaukseen, eli sen tahon hyväksi, johon talletuksen ulosmittauksen perusteella määrätty maksukielto kohdistui (KKO 1959 II 22). Ruotsissa on puolestaan sisällytetty ulosottokaareen erityinen rangaistussäännös, jolla on kriminalisoitu työnantajan laiminlyönti määräajassa suorittaa ulosottoviranomaiselle rahamäärä, joka työnantajan on maksukiellon perusteella pidätettävä työntekijän palkasta (7 kap. 25 § utsökningsbalken).

Mietinnöstä ilmenevistä ja edellä lausutuista syistä katson, että rikoslain 28 luvun 4 §:n 3 momentin kavallussäännöstä ei voida tässä tapauksessa soveltaa.

Äänestyksen tuloksen johdosta velvollisena lausumaan A:lle tuomittavasta rangaistuksesta ilmoitan olevani Korkeimman oikeuden tuomiosta ilmenevällä kannalla.

Oikeusneuvokset Mansikkamäki, Bygglin, Vuori ja Suhonen kukin vuorollaan olivat samaa mieltä kuin oikeusneuvos Koskelo.