Korkein oikeus KKO:2005:136

Yksityiselämän suoja Sananvapaus Vahingonkorvaus Korvattava vahinko henkinen kärsimys

Kysymys siitä, onko rikoksesta tuomitun henkilön nimen julkaisemisella aikakauslehdessä loukattu yksityiselämää ja aiheutettu korvattavaa henkistä kärsimystä. (Ään.)

RL 27 luku 3 a § (908/1974)
VahL 5 luku 6 §

Vahvennettu jaosto

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

A:n kanne Helsingin käräjäoikeudessa

A kertoi B:hen ja Yhtyneet Kuvalehdet Oy:hyn (yhtiö) kohdistamassaan kanteessa, että B oli kirjoittanut yhtiön kustantaman Alibi-lehden eräässä numerossa artikkelin, jossa kerrottiin yksityiskohtaisesti X:n kaupungissa tammikuussa 1998 tapahtuneesta pahoinpitelystä. Jutussa mainittiin nimeltä teosta rangaistukseen tuomittu A. Artikkeli olisi aivan hyvin voitu kirjoittaa mainitsematta A:ta nimeltä. Artikkeli oli aiheuttanut sen, että A oli leimattu rikolliseksi loppuiäkseen pienellä asuinpaikkakunnallaan. Artikkelissa oli annettu virheellisesti ymmärtää, että A oli kuulunut jengiin, joka yleisesti oli terrorisoinut x:läisiä. Artikkelista sai myös sen kuvan, että A olisi ollut jengin johtaja. Artikkeli oli aiheuttanut A:lle vahinkoa ja kärsimystä, joka vastaajien oli vahingonkorvauslain ja painovapauslain nojalla korvattava. A viittasi rikoslain 27 luvun 3 a §:ään ja painovapauslain 39 §:ään sekä vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:ään.

A vaati, että B ja yhtiö velvoitetaan yhteisvastuullisesti suorittamaan vahingonkorvausta henkisestä kärsimyksestä 100 000 markkaa korkoineen.

B:n ja yhtiön vastaus

Artikkeli oli tehty kaikilta osin hyvää lehtimiestapaa noudattaen eikä korvausvaatimuksille ollut perusteita. Artikkeli ei myöskään ollut voinut aiheuttaa kärsimystä A:lle. A:n osuus artikkelissa kuvattuun rikokseen oli ollut laajassa yleisessä tiedossa X:n kaupungissa. A oli itse käytöksellään aiheuttanut leimautumisensa rikolliseksi. Artikkelissa ei ollut väitetty, että A olisi jengin jäsen tai johtaja.

Käräjäoikeuden tuomio 4.2.2000

A oli lainvoimaisella tuomiolla tuomittu ehdottomaan yhden vuoden yhden kuukauden vankeusrangaistukseen muun muassa pahoinpitelystä ja vapaudenriistosta. Kysymyksessä olevassa rikoslehdessä julkaistussa artikkelissa selostettiin tämän rikoksen tapahtumia. Haastehakemuksessa ei ole edes väitetty, että artikkelissa olisi asiavirheitä. A oli viitannut ainoastaan siihen, että hänen nimeään ei olisi pitänyt mainita. Asian suullisessa valmistelussa oli tosin lisätty perusteeksi se, että artikkelissa A leimattiin jengiläiseksi ja vielä jengin johtajaksi. Kysymyksessä olevassa artikkelissa haastateltava kertoi, että X:n kaupungissa oli parinkymmenen miehen jengi, mutta siinä ei mainittu, että A olisi jengin jäsen ja vielä vähemmän, että hän olisi sen johtaja.

Vahingonkorvauslain 5 luvun 6 § edellyttää, että vahingonkorvauksen perusteena on rikos. Lainvoimaisella tuomiolla rangaistukseen tuomitun henkilön nimen mainitseminen lehtiartikkelissa ei ollut rikos. A ei ollut näyttänyt, että vastaajat olisivat syyllistyneet mihinkään rikolliseen toimintaan.

Käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Björn Hellman.

Helsingin hovioikeuden tuomio 31.3.2003

A oli kanteessaan katsonut, että yhtiö ja B olivat artikkelin julkaisuhetkellä voimassa olleen rikoslain 27 luvun 3 a §:n (908/1974) tarkoittamin tavoin loukanneet hänen yksityiselämäänsä julkaisemalla lehdessä hänen nimensä ja leimaamalla hänet artikkelissa rikolliseksi jengiläiseksi, sekä vaatinut tällä perusteella vahingonkorvausta henkisestä kärsimyksestä. Mainitun lainkohdan mukaan yksityiselämän loukkaamiseen syyllistyy se, joka ilman laillista oikeutta joukkotiedotusvälinettä käyttäen julkisesti levittää toisen yksityiselämästä tiedon, vihjauksen tai kuvan, joka on omiaan aiheuttamaan hänelle vahinkoa tai kärsimystä.

Rikosasiassa julkisuuden voitiin sinänsä tyypillisesti katsoa aiheuttavan tuomitulle vahinkoa ja kärsimystä. Lähtökohtana kuitenkin oli, että tuomioistuinten ratkaisut ovat julkisia, eikä yksityisyyden suojaan vedoten ole mahdollista rajoittaa sananvapautta normaalin oikeuskäytäntöä koskevan tiedonvälityksen osalta. Lehdistön sananvapaus ei julkistenkaan ratkaisujen osalta ole kuitenkaan rajoittamatonta. Muun muassa rikoksesta tuomitun henkilöllisyyden julkistamista ei voida kaikissa tapauksissa pitää hyväksyttävänä, sillä nimen julkaiseminen saattaa johtaa yksilön kannalta kohtuuttomaan lisäseuraamukseen. Yksityiselämän suojan kannalta asiaa arvioitaessa oli harkittava, oliko ollut yhteiskunnallisesti niin merkittävä tarve käsitellä asiaa artikkelissa esitetyin tavoin tuomalla samalla esiin rikoksista tuomitun A:n henkilöllisyys, että nimen julkaisemisen ei ollut katsottava tapahtuneen lainkohdassa tarkoitetuin tavoin ilman laillista oikeutta. Lisäksi oli arvioitava, olivatko nimen ja kanteessa väitetyn jengin jäsenyyttä tai johtajuutta koskeneen vihjauksen esittäminen voineet aiheuttaa A:lle vahinkoa tai kärsimystä.

Hovioikeuden pääkäsittelyssä esitetystä selvityksestä ilmeni, että artikkelissa kerrottu tapaus oli X:n kaupungissa ollut poikkeuksellinen ja herättänyt paikkakunnalla suurta huomiota. B ja todistaja C olivat kertoneet, että niin tapaus kuin A:n osuus siihen oli ollut jo ennen artikkelin ilmestymistä laajalti x:läisten tiedossa. A:n äiti oli kertonut, että vaikka hän oli kuullut tapauksesta, hän ei ollut osannut yhdistää asiaa A:han. A oli kertonut, että ennen lehden ilmestymistä oli ollut monia ihmisiä, jotka eivät olleet tienneet hänen osuudestaan, mutta artikkelin ilmestymisen jälkeen se oli tullut kaikkien tietoon. A:n muualla asuneet sukulaiset eivät A:n ja hänen äitinsä mukaan olleet ennen artikkelia tienneet A:n rikostaustasta. Asiassa kuultujen henkilöiden kertomuksista oli näin ollen pääteltävissä, etteivät kaikki paikkakuntalaisetkaan olleet ennen artikkelin julkistamista olleet tietoisia tekijöiden henkilöllisyydestä.

B oli kertonut, että tapauksen taustoja selvitellessään hän oli X:n kaupungissa ja paikallislehtien toimituksissa työskennelleiden henkilöiden kanssa keskustellessaan saanut sen käsityksen, että A oli ollut jonkinlainen ”kyläpersoona” ja ”paikkakunnan julkkis”. Keskusteluissa A oli tullut esiin paikallisena häirikkönä. Todistaja C:n mukaan A:lla oli ollut aikaisempaakin rikostaustaa ja hän oli tullut poliisin tutuksi 15 vuotta täytettyään. A oli kertonut, että hänet oli aikaisemminkin tuomittu luvattomista käytöistä, rattijuopumuksista ja varkauksista, mutta väkivaltarikoksiin hän ei ollut aikaisemmin syyllistynyt. Suurimpaan osaan aikaisemmista rikoksistaan hän oli syyllistynyt yksin. Todistaja C:nkään mukaan A ei ollut kuulunut artikkelissa D:nä mainitun henkilön ”sisäpiiriin”, mutta samoissa porukoissa hän oli kuitenkin liikkunut. C:n käsityksen mukaan artikkelissa viitattu jengi ei ollut mikään vakituinen jengi.

B oli kertonut, että tapauksen esiin tuomisella oli yleisemminkin ollut tarkoitus kiinnittää huomiota siihen, että myös Suomessa nuoriso syyllistyy näin vakaviin päättömiksi katsottaviin väkivallantekoihin. Noihin aikoihin ei vastaavia rikoksia ollut juurikaan tullut ilmi.

Oikeuskäytännössä (KKO:2001:96) yksityisen ihmisen nimen julkaisemiseen oli suhtauduttu pidättyvästi. B:n kirjoittamassa artikkelissa kerrottu asia oli sinänsä ollut ajankohtainen ottaen huomioon, että lehden kyseinen numero oli B:n kertoman mukaan ilmestynyt toukokuun 1998 loppupuolella eli lehden ilmestymistiheys huomioon ottaen melko pian käräjäoikeuden tuomion antamisen jälkeen. Artikkeli oli perustunut B:n haastattelemien x:läisten nuorten kertomaan. Rikoksen uhri oli siinä kertonut yksityiskohtia tapauksesta ja kokemuksistaan ja lisäksi nuoret olivat yleisemminkin kertoneet X:n kaupungin tapahtumista. Kysymyksessä ei näin ollen ollut ollut pelkkä tavanomainen uutisointi rikosasiasta ja siinä vajaat kaksi kuukautta ennen artikkelin julkaisemista annetusta tuomioistuimen ratkaisusta.

B:n mukaan artikkelin laatimisen taustalla oli ollut tarkoitus kiinnittää huomiota vakaviin nuorison tekemiin väkivaltarikoksiin ja siten yhteiskunnallisesti merkittävään epäkohtaan. Vaikka artikkelissa käsitelty rikosasia oli ollut vakava ja artikkelin taustalla oli näytetty olleen tarkoitus puheena olevasta rikosasiasta ja X:n kaupungissa nuorten keskuudessa vallinneesta tilanteesta yleisemminkin kertomalla kiinnittää huomiota nuorison tekemiin väkivaltarikoksiin, A:n tekemät rikokset eivät yksittäistapauksena olleet olleet yhteiskunnallisesti sillä tavoin merkittäviä, että hänen nimensä julkaiseminen sillä perusteella olisi ollut tarpeen.

Rikosasia oli herättänyt paikkakunnalla suurta huomiota ja rikoksista tuomittu A oli ollut useiden paikallisten tuntema henkilö X:n kaupungissa. Asiassa ei käsiteltyjen rikosten vakavuutta ja paikallista merkitystä lukuunottamatta ollut kuitenkaan esitetty seikkoja, joiden perusteella A:n nimen julkaisemista valtakunnallisessa lehdessä olisi pidettävä yleisen edun kannalta oikeutettuna. A ei ollut ollut sellaisessa yhteiskunnallisessa asemassa tai julkisessa tehtävässä toiminut henkilö, jonka yksityisyyden suojaa tulisi arvioida toisin kuin yksityishenkilöiden osalta yleensä. Nimen julkaisemisen ei ollut väitetty olleen tarpeen myöskään sen vuoksi, että epäilyt olisivat kohdistuneet syyttömään henkilöön.

Edellä mainitut seikat huomioon ottaen ja aiheen käsittelyä kokonaisuudessaan arvioiden hovioikeus katsoi, ettei ollut ollut tarpeen, eikä siis oikeutettua, luvatta julkistaa A:n kaltaisessa asemassa olevan yksityishenkilön nimeä kysymyksessä olevassa yhteydessä.

A:n henkilöllisyyden osallisena artikkelissa kerrotunlaiseen moitittavaan toimintaan oli näytetty vasta Alibi-lehden välityksellä tulleen osan x:läisistä ja A:n muualla asuneiden sukulaisten ja tuttavien tietoon. Artikkelista oli lukijoille voinut välittyä myös mielikuva siitä, että A kuuluisi muutoinkin väkivaltarikoksia X:n kaupungissa tehneeseen jengiin. Henkilöllisyyttä koskevan tiedon julkaiseminen ja muuta rikollisuutta koskevan vihjauksen levittäminen oli ollut omiaan loukkaamaan A:n mainetta ja aiheuttamaan hänelle haittaa ja kärsimystä. Näillä perusteilla hovioikeus katsoi, että A:n yksityiselämästä oli artikkelissa ilman laillista oikeutta joukkotiedotusvälinettä käyttäen julkisesti levitetty sellainen tieto ja vihjaus, jotka olivat olleet omiaan aiheuttamaan hänelle kärsimystä, minkä korvaamisesta vastaajat olivat vastuussa.

Korvauksen määräksi hovioikeus mainitsemillaan perusteilla arvioi 2 000 euroa, minkä määrän hovioikeus velvoitti vastaajat suorittamaan A:lle.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Martti Harsia, Paula Salonen ja Eija Multimäki.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle, B:lle ja yhtiölle myönnettiin valituslupa.

A vaati, että B ja yhtiö velvoitetaan yhteisvastuullisesti suorittamaan A:lle korvaukseksi henkisestä kärsimyksestä 8 409,40 euroa korkoineen.

B ja yhtiö vaativat, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja kanne hylätään kokonaisuudessaan.

A, B ja yhtiö vastasivat toistensa valituksiin ja vaativat niiden hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

1. Yhtiön kustantaman Alibi-lehden eräässä numerossa julkaistiin B:n kirjoittama artikkeli. Siinä kerrottiin X:n kaupungissa vuonna 1998 tapahtuneista kahdesta pahoinpitelystä, vapaudenriistosta, pakottamisesta, varkaudesta ja heitteillepanosta, joista rikoksista X:n kaupungista oleva 24-vuotias sekatyömies A oli tuomittu käräjäoikeudessa yhden vuoden yhden kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen.

2. Asiassa on kysymys siitä, ovatko yhtiö ja B velvollisia suorittamaan A:lle vahingonkorvausta henkisestä kärsimyksestä sillä A:n esittämällä perusteella, että artikkelissa oli tarpeettomasti julkaistu A:n nimi ja annettu virheellisesti ymmärtää A:n kuuluneen x:läisiä terrorisoineeseen jengiin sen johtajana. A on katsonut, että näin meneteltäessä oli syyllistytty hänen yksityiselämänsä loukkaamiseen. Korkeimmassa oikeudessa A on viitannut lisäksi siihen, että perusteeton vihjaus hänen kuulumisestaan jengiin on loukannut hänen kunniaansa.

3. Lehtiartikkelin julkaisemisen aikaan voimassa olleen painovapauslain 39 §:n mukaan painokirjoituksen sisällöstä aiheutuneen vahingon korvaamiseen on sovellettava vahingonkorvauslakia. Vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:n mukaan tuon lain säännöksiä on sovellettava myös sen kärsimyksen korvaamiseen, jonka on aiheuttanut kunniaan kohdistunut tai muu sen kaltainen rikos. A on kanteessaan viitannut rikoslain 27 luvun 3 a §:ssä (908/1974) tarkoitettuun yksityiselämän loukkaamiseen. Tätä onkin vakiintuneessa oikeuskäytännössä pidetty sellaisena rikoksena, joka voi oikeuttaa edellä tarkoitettuun kärsimyskorvaukseen.

4. Yksityiselämän loukkaamisen tekotapoja ei ole laissa kuvattu eikä mainittua rikostyyppiä koskeva oikeuskäytäntökään ole täysin vakiintunutta. Rangaistavuuden rajoja harkittaessa voidaan johtoa hakea siitä, miten oikeusjärjestyksessä turvataan yhtäältä sananvapautta ja toisaalta yksityiselämän suojaa. Nämä perusoikeudet eivät ole kumpikaan rajoituksettomia, vaan ne on käytännön tilanteissa sovitettava yhteen. Kysymys on sellaisesta erilaisten ja eri suuntiin vaikuttavien näkökohtien punninnasta, jolle laissa ei ole edes mahdollista antaa kunkin asiayhteyden tai tilanteen kannalta täsmällistä sisältöä.

Yleisiä näkökohtia sananvapauden ja yksityiselämän suojan yhteensovittamisesta

5. Perustuslain 12 §:ssä turvattuun sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja ja mielipiteitä. Sananvapaus toteutuu käytännössä pitkälti joukkoviestinnän kautta. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on useissa ratkaisuissaan painottanut joukkoviestimien tärkeää tehtävää moniarvoisessa demokraattisessa yhteiskunnassa (ks. esim. Plon (Société) v. Ranska, tuomio 18.5.2004, kohta 43). Kysymys ei tällöin ole pelkästään viestimien oikeudesta kertoa vaan myös yleisön oikeudesta saada tietoja.

6. Toisaalta on perustuslain 10 §:n 1 momentin mukaan myös jokaisen yksityiselämä turvattu. Perus- ja ihmisoikeutena turvattu yksityiselämän suoja liittyy yksilön oikeuteen määrätä itsestään sekä suhteestaan ja vuorovaikutuksestaan muihin. Yksityiselämään kuuluu jokaisen oikeus viime kädessä itse määrätä siitä, miten ja missä yhteydessä asianomainen julkisuudessa esiintyy.

7. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä on vakiintuneesti katsottu, ettei yksityiselämän käsitettä ole tulkittava suppeasti, vaan sillä on lavea merkityssisältö, joka ei ole yleisellä tasolla tyhjentävästi määriteltävissä (esim. Amann v. Sveitsi, tuomio 16.2.2000 (suuri jaosto), kohta 65). Ihmisoikeustuomioistuimen mukaan yksityiselämän suojassa kysymys on lähtökohtaisesti oikeudesta elää rauhassa, joutumatta vastentahtoisen julkisen huomion kohteeksi (Sidabras ja Dziautas v. Liettua, kohta 43). Erityisesti sellaisista yksityiselämän suojan piiriin luettavista henkilöä koskevista seikoista, jotka ovat kielteisiä tai joita voidaan pitää kielteisinä, johtuva julkinen leimautuminen on omiaan eri tavoin haittaamaan asianomaisen elämää, toimintamahdollisuuksia ja kanssakäymistä yhteiskunnassa (kohta 49).

8. On perusteltua, että yksityiselämän käsitteelle annetaan myös kansallista rikoslakia sovellettaessa sellainen sisältö, joka on yhdenmukainen perus- ja ihmisoikeussuojan alan kanssa. Rikoslain esitöistäkin ilmenee, ettei yksityiselämän käsitteelle ole tarkoitettu antaa suppeaa tai tarkoin rajattua sisältöä (ks. HE 84/1974 vp s. 3 ja HE 184/1999 vp).

9. Yksityiselämän suojaa toteutetaan muun muassa henkilötietolainsäädännön avulla. Laki voi tosin yksittäistapauksissa sallia myös arkaluontoisiksi luokiteltujen henkilötietojen julkaisemisen ilman asianomaisen lupaa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on katsonut, että yleisöllä on oikeus saada tietoa toisten yksityiselämänkin piiriin kuuluvista seikoista, jos tällaisella tietojen julkistamisella edistetään yleiseltä kannalta kiinnostavista ja tärkeäksi koetuista asioista käytävää julkista keskustelua (ks. esim. von Hannover v. Saksa, tuomio 24.6.2004, kohdat 60 ja 64).

Rikoksentekijän nimi ja henkilöllisyys yksityiselämän suojan kohteena

10. Rikos ei ole siihen syyllistyneen yksityisasia. Yksityiselämään kuuluva oikeus elää rauhassa kuuluu kuitenkin lähtökohtaisesti myös rikoksesta rangaistukseen tuomitulle henkilölle. Rikokseen syyllistymistä ja siitä rangaistukseen tuomitsemista koskeva tieto kuuluu henkilötietolain mukaan niin sanottuihin arkaluonteisiin henkilötietoihin.

11. Rikosoikeudenkäynnin ja siihen liittyvien asiakirjojen julkisuudesta ei sinänsä seuraa, että oikeudenkäynnissä julkisiksi tulleet tiedot olisivat sellaisenaan joukkoviestimien vapaasti julkaistavissa. Tämä ilmenee myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen vakiintuneesta ratkaisukäytännöstä (ks. esim. Z v. Suomi, tuomio 25.2.1997, kohta 99, sekä P4 Radio Hele Norge v. Norja, päätös 6.5.2003). Myös voimassa olevan rikoslain 24 luvun 8 §:n esitöissä (HE 184/1999 vp s. 32) on todettu, että asiakirjan julkisuus ei automaattisesti anna oikeutta esittää asiakirjaan sisältyvää, yksityiselämää koskevaa tietoa joukkoviestimissä.

12. Rikoksentekijän nimen tai henkilöllisyyden paljastaminen ilman hänen lupaansa joukkoviestinnässä merkitsee siten aina jonkinasteista puuttumista asianomaisen yksityiselämään perustuslain 10 §:n 1 momentissa tarkoitetussa mielessä. Toisaalta voi rikokseen tai rikoksentekijään sekä olosuhteisiin kokonaisuudessaan liittyä seikkoja, jotka puoltavat yleisön oikeutta saada rikoksentekijän nimi ja henkilöllisyys tietoonsa. Kysymykseen siitä, milloin tällaisen tiedon kertominen on rikosta ja rikoksentekijää käsittelevässä joukkoviestinnässä lain mukaan sallittua, ei voida antaa yksiselitteistä ja kaikkiin tapauksiin ennalta soveltuvaa vastausta. Tällöin on eroteltava yhtäältä ne tapaukset, joissa tämän tiedon kertomisella edistetään yleiseltä kannalta kiinnostavista ja tärkeäksi koetuista asioista käytävää julkista keskustelua, ja toisaalta ne tapaukset, joissa yksityiselämään puuttuvan tiedon paljastaminen olisi tarkoitettu ainoastaan tyydyttämään tietyn lukijakunnan uteliaisuutta (von Hannover v. Saksa, kohta 65).

13. Rikoksentekijän nimen tai henkilöllisyyden paljastamisen sallittavuus riippuu rikoksen laadusta ja sitä koskevan oikeudenkäynnin luonteesta sekä asian saamasta muusta julkisuudesta kuin myös rikoksentekijän omasta henkilöstä ja yhteiskunnallisesta asemasta sekä hänen lähiympäristönsä olosuhteista. Merkitystä voi olla myös rikoksesta ja sitä koskevasta oikeudenkäynnistä kuluneella ajalla. Tärkeänä näkökohtana on otettava huomioon rikoksen uhrien samoin kuin todistajien ja muiden sivullisten henkilöiden suojaaminen. Rikoksentekijän nimen tai henkilöllisyyden paljastamista on yleensä syytä välttää, jos tämän tiedon julkistaminen olisi omiaan aiheuttamaan rikoksen uhrille lisäkärsimystä. Toisaalta rikoksentekijän nimen ja henkilöllisyyden paljastamiseen saattaa olla erityistä aihetta, jos tällä tavalla voidaan suojata sivullisia henkilöitä aiheettomilta epäluuloilta. Tiedon julkaisijan on tällöin punnittava vastakkain yhtäältä sananvapauden ja siihen liittyvän tiedonjulkistamisen intressiä, toisaalta taas asianosaisten ja heidän läheistensä samoin kuin sivullisten henkilöiden perusoikeutena turvattua oikeutta kunnian ja yksityiselämän suojaan. Joissakin tapauksissa myös yhteiskunnan turvallisuus ja tarve ehkäistä ennalta uusia rikoksia voi puoltaa sitä, että rikoksentekijän nimeä ja henkilöllisyyttä koskeva tieto julkaistaan.

14. On selvää, että mitä julkisemmassa tai yhteiskunnallisesti tärkeämmässä yhteydessä rikos tehdään, sitä suurempi yhteiskunnallinen kiinnostavuus ja merkitys on myös rikoksentekijän henkilöä koskevalla tiedolla. Tämä koskee periaatteessa kaikkia rikoksia niiden vakavuusasteesta riippumatta.

15. Toisaalta myös yksittäisten rikosten vakavuusasteella voi olla itsenäistä merkitystä. On luonnollista, että vakava rikollisuus jo sellaisenaan koetaan yleiseltä kannalta kiinnostavaksi ja yhteiskunnallisestikin tärkeäksi asiaksi. Tällöin usein juuri korostuu tarve paljastaa myös rikoksentekijän nimi ja henkilöllisyys, jotta sivulliset välttyisivät aiheettomilta epäluuloilta. Erityisen törkeiden rikosten kohdalla rikoksentekijän henkilöllisyyden paljastamisen voidaan ajatella myös lisäävän ihmisten yleistä turvallisuuden tunnetta. Henkilöllisyyden paljastamisen osaltakaan ei siten välttämättä ole kysymys pelkästään tietyn lukijakunnan uteliaisuuden tyydyttämisestä, minkä Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on todennut riittämättömäksi perusteeksi yksityiselämän suojaan puuttumiseen.

16. Yksityiselämän suojaa turvaavien säännösten ei ole tarkoitettu antavan suojaa sellaista maineen menetystä vastaan, joka johtuu omaan rikolliseen tekoon liittyvistä tavanomaisista seuraamuksista (Sidabras ja Dziautas v. Liettua, kohta 49). Mitä vakavammasta rikoksesta henkilö tuomitaan, sitä todennäköisempää on, että rikoksentekijän nimeä ja henkilöllisyyttä koskeva tieto tavalla tai toisella tulee joka tapauksessa julkisuuteen. Törkeään tahalliseen rikokseen syyllistyvä henkilö voi siten jo rikosta tehdessään ennalta varautua siihen, että hänen teollaan ja sitä koskevalla oikeudenkäynnillä tulee olemaan tavanomaista suurempi uutisarvo. Myöskään rikoksentekijän henkilöön kohdistuva yleinen mielenkiinto ja tiedontarve eivät tällöin voi tulla hänelle itselleen yllätyksenä. Sillä tosiasiallisella lisähaitalla, joka rikoksentekijän henkilöllisyyttä koskevan tiedon julkaisemisesta hänelle tällaisessa tilanteessa lähes aina aiheutuu, ei ole merkitystä julkaisemisen sallittavuutta harkittaessa.

17. Edellä mainitut näkökohdat on otettava huomioon silloin, kun arvioidaan A:n mainitsemassa, nyttemmin kumotussa rikoslain 27 luvun 3 a §:ssä sekä sen korvanneessa mutta sitä asiallisesti vastaavassa, 1.10.2000 voimaan tulleessa rikoslain 24 luvun 8 §:ssä tarkoitetun rikoksen tunnusmerkistön täyttymistä. Säännöksen viimeisessä virkkeessä onkin nimenomaisesti suljettu rangaistavuuden ulkopuolelle ne tapaukset, joissa on kysymys niin sanottujen yhteiskunnallisten vaikuttajien menettelystä ja yhteiskunnallisesti merkittävien asioiden käsittelemisestä. Muilta osin tulee yksittäistapauksissa harkittavaksi, onko toisen yksityiselämää koskevan tiedon, vihjauksen tai kuvan luvaton julkinen levittäminen tapahtunut ilman laillista oikeutta tai, kuten voimassa olevassa laissa sanotaan, oikeudettomasti.

18. Se mahdollisuus, että tiettyä rikosta koskeva lehtikirjoitus olisi yhtä hyvin voitu julkaista ilmankin rikoksentekijän nimen tai henkilöllisyyden paljastamista, kirjoituksen journalistisen sanoman siitä kärsimättä, ei vielä sinänsä merkitse tällaisen paljastuksen oikeudettomuutta. Vaikka tällaisen menettelyn katsottaisiin loukkaavan hyvää journalistista tapaa, sen mahdollista oikeudettomuutta on arvioitava itsenäisesti ja oikeudellisin perustein.

19. Rikoksentekijän nimen tai henkilöllisyyden paljastamisen sallittavuutta arvioitaessa on huomiota kiinnitettävä paitsi lehtikirjoituksen sisältöön ja sanomaan myös sen yleiseen sävyyn sekä otsikointiin ja kuvitukseen. Yksityiselämän loukkaamiskynnyksen ylittyminen on todennäköisempää silloin, jos rikoksentekijän nimen tai henkilöllisyyden julkaisemisen yhteyteen liittyy muita yksityiselämän piiriin puuttuvia paljastuksia tai jos koko kirjoituksen ja siihen liittyvän kuvituksen katsotaan tapahtuneen sellaisessa epäasiallisessa ”häirinnän ilmapiirissä”, jonka Euroopan ihmisoikeustuomioistuin totesi leimaa-antavaksi esimerkiksi tuomiossaan von Hannover v. Saksa (kohta 59).

Ratkaistavana oleva kysymys A:n tapauksessa

20. Nyt puheena olevassa lehtiartikkelissa, joka on laadittu kysymyksessä olevissa rikoksissa asianomistajana olleen henkilön ja hänen ystäviensä haastattelun muotoon, on kerrottu käräjäoikeuden tuominneen A:n erikseen kuvatuista rikoksista. Artikkelin otsikkona on: ”Juha-Pekka pakotettiin kaivamaan oma hautansa jäiseen maahan!” Kerronta on värikästä, mutta A:ta koskevia yksittäisiä tietoja ei ole edes väitetty perättömiksi. Hänen henkilöstään ei ole mainittu mitään itse rikoksiin liittymätöntä taustatietoa, joka olisi sellaisenaan voinut loukata hänen kunniaansa tai merkitä hänen yksityiselämäänsä puuttumista. Artikkelin näkökulma ei ole ollut varsinaisesti yhteiskunnallinen eikä kriminaalipoliittinen, joskin siinä on todettu, että x:läiset haastatellut toivovat paikkakunnalle rauhallista nuorten kokoontumispaikkaa ja poliisilta tiukempia otteita.

21. Artikkelin alussa on todettu rikosjutun asianomistajan olevan paikkakunnalla riehuvan nuorisojengin uhri. Sen jälkeen kerrotaan, miten asianomistaja joutui A:n ja neljän muun nuoren miehen tekemien rikosten kohteeksi. Lisäksi kuvataan tekoja, olosuhteita ja tekojen asianomistajalle aiheuttamia seurauksia. Artikkelin neljännellä sivulla on jakso, joka on varustettu väliotsikolla ”Sama jengi terrorisoinut jo kauan”. Jaksossa kerrotaan, että paikkakunnalla on noin parinkymmenen miehen jengi tehnyt ennenkin vastaavanlaisia tempauksia. Siinä ei kuitenkaan mainita, että A olisi ollut mukana näissä tempauksissa tai että hän olisi tuon jengin johtaja tai jäsenkään. Seuraavan, rangaistuksia koskevan väliotsikon jälkeisessä jaksossa tosin puhutaan A:sta päätekijänä, mutta tämä osa koskee selvästi artikkelin pääaiheena olevia, asianomistajaan kohdistuneita rikoksia, joihin A on syyllistynytkin. Korkein oikeus ei katso artikkelin samaa jengiä koskevan väliotsikonkaan perusteella sisältävän sellaista tietoa tai selvää vihjausta, joka voisi täyttää vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:ssä tarkoitetun rikoksen tunnusmerkistön. Näin ollen jää jäljelle ainoastaan kysymys siitä, onko A:n nimen mainitseminen artikkelissa ollut sellainen rikos, johon voi liittyä kanteessa tarkoitettu vahingonkorvausvastuu.

Puuttuminen A:n yksityiselämään ja sen oikeuttamisperuste

22. Korkein oikeus katsoo, että A:n nimen mainitseminen lehtiartikkelissa on merkinnyt puuttumista hänen yksityiselämäänsä. On totta, että kysymyksessä oleva lehtiartikkeli olisi voitu julkaista myös ilman A:n nimeä. A ei ole rikoslain 27 luvun 3 a §:n viimeisessä virkkeessä tarkoitettu yhteiskunnallinen vaikuttaja. Ei ole sinänsä epäilystä siitä, etteikö A:n nimen mainitseminen olisi tällaisessa yhteydessä ollut omiaan aiheuttamaan hänelle myös kärsimystä.

23. Toisaalta rikoksentekijän nimen mainitsemista on voitu tässä tapauksessa perustella sillä, että A oli syyllistynyt tavanomaista törkeämpään väkivaltarikokseen ja samalla rikoksen uhrin ihmisarvoa halventavaan tekoon, josta hänet oli tuomittu yli vuoden pituiseen ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Lehtiartikkeli on julkaistu pian käräjäoikeuden antaman tuomion jälkeen, jolloin asia oli ollut ajankohtainen uutinen.

24. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklasta ilmenevästä syyttömyysoletuksen periaatteesta johtuu, että rikoksesta epäillyllä on oikeus tulla pidetyksi syyttömänä, kunnes hänen syyllisyytensä on tuomioistuimessa vahvistettu. Rikoksesta epäiltyä ei pidä myöskään joukkoviestimissä leimata syylliseksi ennen tuomioistuimen antamaa tuomiota. A:n tapauksessa rikoksentekijän syyllisyys rikoksiin oli lehtiartikkelin julkaisemishetkellä kuitenkin jo tuomioistuimessa vahvistettu, toisin kuin aikaisemmissa samaa ongelmaa sivunneissa, Korkeimmassa oikeudessa ratkaistuissa asioissa (KKO 1997:80, 2000:54 ja 2001:96), joissa oli kysymys vasta rikosepäilyistä tai vireillä olleista rikosoikeudenkäynneistä. A:n tuomio on tosin ollut vielä lehtikirjoituksen julkaisemisen aikaan lainvoimaa vailla, mikä on sinänsä puoltanut varovaisuutta rangaistukseen tuomitun henkilön nimen julkaisemista harkittaessa.

25. Lehtiartikkelin yleissävy on kerronnan värikkyydestä huolimatta asiallinen. Sen yhteydessä ei ole julkaistu kuvia rikoksentekijästä, toisin kuin esimerkiksi Korkeimman oikeuden aikaisemmin ratkaisemassa asiassa KKO 2001:96. A:n taholta ei ole tuotu esiin sellaisia hänen henkilöönsä tai lähiympäristöönsä liittyviä olosuhteita, jotka olisivat merkinneet hänelle hänen nimensä mainitsemisesta johtuvaa erityistä kärsimystä tai muuten erityisesti vaatineet hänen nimensä ja henkilöllisyytensä salaamista tässä yhteydessä. Myöskään A:n rikosten uhrin yksityiselämän suojaaminen ei ole tässä tapauksessa vaatinut A:n nimen mainitsematta jättämistä. Lisäksi on saatettu todennäköiseksi, että monet paikkakuntalaiset olivat jo ennen kirjoituksen julkaisemista tienneet, kenestä oli kysymys. Pelkästään se seikka, että Alibi-lehden levikki on valtakunnallinen, ei ole sellaisenaan voinut merkitä A:n kannalta olennaista lisähaittaa. Hän ei ole edes väittänyt olleensa valtakunnallisesti tunnettu henkilö tai tulleensa sellaiseksi Alibi-lehden artikkelin takia.

Yhteenveto ja johtopäätös

26. Yhteenvetona Korkein oikeus toteaa, että A oli tuomittu rangaistukseen tavanomaista törkeämmästä rikollisesta teosta. Hän oli siten jo ennalta voinut varautua siihen, että myös hänen nimensä voi tässä yhteydessä tavalla tai toisella tulla julkisuuteen. Rikosasia on lehtiartikkelin julkaisemisen aikaan ollut ajankohtainen. Artikkelin yleissävy on ollut asiallinen eikä sen yhteydessä ole A:n nimen ohella julkaistu hänen kuvaansa tai muuta hänen yksityiselämänsä piiriin kuuluvaa tietoa. Edellä mainittuja näkökohtia punnittuaan Korkein oikeus katsoo, ettei A:n nimen mainitseminen lehtiartikkelissa ole tapahtunut rikoslain 27 luvun 3 a §:ssä tarkoitetuin tavoin ilman laillista oikeutta eikä tämän tiedon julkaiseminen näin ollen ole edellä kuvatuissa olosuhteissa voinut käsittää vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:ssä tarkoitettua rikosta, kokonaan riippumatta siitä, miten A:n nimen mainitsemista olisi mahdollisesti arvioitava hyvää journalistista tapaa koskevien ammattieettisten sääntöjen perusteella.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan. Kanne hylätään. B ja yhtiö vapautetaan kaikesta korvausvelvollisuudesta.

Asian ovat vahvennetussa jaostossa ratkaisseet oikeusneuvokset Kari Raulos (eri mieltä), Mikko Tulokas (eri mieltä), Lauri Lehtimaja, Kati Hidén, Eeva Vuori (eri mieltä), Mikael Krogerus, Gustav Bygglin, Pauliine Koskelo (eri mieltä), Pasi Aarnio, Juha Häyhä ja Hannu Rajalahti. Esittelijä Jukka Sippo (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Esittelijäneuvos Sipon mietintö oli Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen sen lopputuloksen ja perustelujen kappaleiden 1 – 3 osalta. Muilta osin mietintö kuului:

Siltä osin kuin A:n korvausvaatimus perustuu hänen yksityiselämänsä loukkaamiseen mainitsemalla hänen nimensä artikkelissa, Korkein oikeus todennee seuraavaa.

Artikkelin julkaisemisaikana voimassa olleen rikoslain (908/1974) 27 luvun 3 a §:ssä oli säädetty rangaistavaksi ilman laillista oikeutta joukkotiedotusvälinettä käyttäen tapahtunut toisen yksityiselämää koskevan tiedon, vihjauksen tai kuvan julkinen levittäminen, joka on omiaan aiheuttamaan hänelle vahinkoa tai kärsimystä. Pykälän jälkimmäisen virkkeen mukaan yksityiselämän loukkaamisena ei ollut pidettävä julkistamista, joka koskee henkilön menettelyä julkisessa virassa tai tehtävässä, elinkeinoelämässä, poliittisessa toiminnassa tai muussa näihin rinnastettavassa toiminnassa ja on tarpeen yhteiskunnallisesti merkittävän asian käsittelemiseksi.

Sanotun rikoksen tunnusmerkistön täyttyminen edellyttää siten ensinnäkin, että julkaistu tieto tai vihjaus koskee toisen yksityiselämää, ja toiseksi, että julkaiseminen tapahtuu ilman laillista oikeutta. Yksityiselämän piiriä ei ole määritelty laissa, vaan lain esitöistä ilmenee, että se on jätetty oikeuskäytännön arvioitavaksi kussakin yksittäistapauksessa. Oikeuskäytännössäkään ei kuitenkaan ole suoranaisesti otettu kantaa nyt kyseessä olevaan tulkintaongelmaan. Hovioikeuden viittaamassa Korkeimman oikeuden ratkaisussa 2001:96 oli kysymys siitä, täyttikö yksityiselämän loukkaamista koskevan rikoksen tunnusmerkistön se, että lehdessä julkaistussa, erään pienyrittäjän saamaa petossyytettä koskeneessa artikkelissa oli käytetty kuvituksena erästä aiempaa toisessa lehdessä julkaistua artikkelia, josta ilmeni sekä asianomaisen henkilön valokuva että hänen nimensä. Tässä ratkaisussaan Korkein oikeus kuitenkin keskittyi jutun vastaajien esittämien väitteiden pohjalta sen arviointiin, oliko asianomaisen henkilön henkilöllisyyden paljastavan kuvituksen julkaisemiseen ollut rikoslain 27 luvun 3 a §:n jälkimmäisen virkkeen mukaiset perusteet sen johdosta, että siihen oli tarvetta yhteiskunnallisesti merkittävän asian käsittelemiseksi.

Arvioitaessa nyt tulkinnan kohteena olevia, rikoslain 27 luvun 3 a §:n tunnusmerkistön peruslähtökohtina olevia kysymyksiä siitä, onko rikoksen tekijän nimen julkaisemisen joukkotiedotusvälineessä sellaisenaan katsottava loukkaavan hänen rikosoikeudellisesti suojattua yksityiselämäänsä ja milloin tällaiseen julkaisemiseen voidaan katsoa olevan laillinen oikeus, huomioon on otettava seuraavat näkökohdat.

Mainitulla rikoslain säännöksellä on rajoitettu perus- ja ihmisoikeutena suojattua sananvapautta toisen perus- ja ihmisoikeuden, yksityiselämän suojan hyväksi. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10 artiklan 2 kohdan mukaan sananvapauden käyttöä voidaan lailla rajoittaa siltä osin kuin se on demokraattisessa yhteiskunnassa välttämätöntä muun muassa muiden henkilöiden maineen tai oikeuksien suojaamiseksi. Kysymys siten on sanotuilla perus- ja ihmisoikeuksilla suojattujen intressien asianmukaisesta yhteensovittamisesta kussakin yksittäistapauksessa vallitsevien asianhaarojen pohjalta. Tässä punninnassa on otettava huomioon se, kuinka keskeisesti julkaistavat tiedot kulloinkin koskettavat asianomaisen yksityiselämän ydinaluetta ja kuinka välttämättömänä sananvapauden rajoittamista on tästä syystä pidettävä.

Rikokseen syyllistyminen ja siitä saatu tuomio on asianomaisen kannalta hänen henkilöään koskeva arkaluontoinen tieto, ja tässä mielessä nimen julkaiseminen merkitsee puuttumista hänen perus- ja ihmisoikeutena suojattuun yksityiselämäänsä. Näin ollen tällaisten tietojen julkaisemiseen joukkotiedotusvälineissä ei voi olla rajoituksetonta oikeutta. Myöskään se vastaajien esiintuoma seikka, että tiedot rikoksista ja niiden tekijöistä ovat sinänsä saatavissa julkisista asiakirjoista, esimerkiksi julkisesta oikeudenkäyntiaineistosta, ei vielä sellaisenaan merkitse laillista oikeutta rikokseen syyllistyneen nimen julkaisemiseen joukkotiedotusvälineissä. Kysymystä laillisesta oikeudesta tällaisen tiedon julkaisemiseen on siten arvioitava yksittäistapauksittain, ja tässä punninnassa on otettava huomioon myös edellä mainitut sananvapauden rajoittamiseen liittyvät näkökohdat.

Rikoslain 27 luvun 3 a §:n jälkimmäisestä virkkeestä (samoin kuin voimassa olevan rikoslain 24 luvun 8 §:n 2 momentista) ilmenee, että tarve yhteiskunnallisesti merkittävän asian käsittelyyn voi oikeuttaa henkilön yksityiselämää koskevan tiedon julkaisemiseen silloin, kun se on perusteltua säännöksessä tarkoitettujen yhteiskunnallisten vaikuttajien julkisen toiminnan arvioimiseksi. Selvää siten on, että tällaisilla näkökohdilla, esimerkiksi rikoksen tekijän ja sen kohteen henkilöön liittyvillä seikoilla, voi olla merkitystä esillä olevan kysymyksen arvioinnissa. Punnittaessa sananvapauden ja yksityiselämän perusoikeussuojan taustalla olevia intressejä vastakkain ja arvioitaessa tältä pohjalta sitä, onko rikoksen tekijän nimen julkaisemiseen katsottava olevan laillinen oikeus vai ei, perusteltua on kuitenkin kiinnittää huomiota myös kyseessä olevan rikoksen laatuun sellaisenaan sekä sen vaikutuksiin ja merkitykseen kokonaisuutena. Esimerkiksi silloin, kun kysymys on tavanomaista rikollisuutta selvästi törkeämmästä rikoksesta, on vaikea nähdä perusteita sille, että yksityiselämän suojaan liittyvät näkökohdat enää voisivat estää tekijän nimen julkaisemisen myös tiedotusvälineissä ja että sananvapauden rajoittamista olisi vastaavasti pidettävä tästä syystä välttämättömänä. Riittävänä perusteena sananvapauden rajoittamiselle ei tällöin voida pitää sitä haittaa, mikä vakavasta rikoksesta tuomitulle tavanomaisesti aiheutuu nimensä julkaisemisesta tiedotusvälineissä.

Arvioitaessa sitä, onko A:n nimen mainitsemisen katsottava tapahtuneen ilman laillista oikeutta selostettaessa kanteessa tarkoitetussa artikkelissa hänen tekemiään rikoksia, huomioon on otettava seuraavat seikat.

Kyseisessä lehtikirjoituksessa on käsitelty julkaisuhetkellä sinänsä ajankohtaiseen rikostuomioon liittyneitä tapahtumia. Artikkelissa selostetun rikoksen oli kuitenkin tehnyt tavallinen yksityishenkilö, se oli sellaiseen myös kohdistunut eikä rikos ollut ollut yhteiskunnalliselta kannalta muutoinkaan merkittävä. Sikäli kuin artikkelin tarkoituksena on ollut käydä kyseisenlaiseen nuorisorikollisuuteen liittyvää yhteiskunnallista keskustelua, niin kuin B on hovioikeudessa kertonut, se olisi sinänsä voitu yhtä hyvin tehdä A:n nimeä mainitsematta. A:n nimen julkistamiseen ei siten ole ollut tulkinnan kohteena olevan lainkohdan viimeisessä virkkeessä tarkoitettua perustetta.

Tästä ei kuitenkaan vielä seuraa, että A:n nimen mainitsemisen olisi katsottava tapahtuneen rikoslain 27 luvun 3 a §:ssä tarkoitetuin tavoin ilman laillista oikeutta. Tässä arvioinnissa on otettava huomioon myös se, että kanteessa tarkoitetussa Alibin kirjoituksessa on ollut kysymys varsin törkeistä ja ankaraan rangaistusseuraamukseen johtaneista rikoksista, joihin oli liittynyt erityisen paheksuttavia, rikoksen uhrin ihmisarvoa loukanneita piirteitä. A:n syyksi luettu lehdessä selostettu tekokokonaisuus oli sisältänyt sinänsä verraten tavanomaisen pahoinpitelyn lisäksi muun muassa asianomistajan sulkemisen auton tavaratilaan sekä kuljettamisen hautausmaalle, jossa asianomistaja oli väkivallalla ja uhkauksella pakotettu 11 asteen pakkasessa ilman jalkineita kaivamaan hautaa yli 15 minuutin ajan, minkä jälkeen asianomistaja oli jätetty avuttomaan tilaan kaukana asutuksesta olleelle hautausmaalle.

Näiden rikosten selostamisen A:n nimi mainiten ei voida katsoa rikosten törkeys ja niistä tuomittu ankara rangaistusseuraamus huomioon ottaen tapahtuneen ilman laillista oikeutta. Artikkelissa ei ollut muutoin käsitelty seikkoja, jotka selvästi kuuluisivat A:n yksityiselämän piiriin. Näin ollen vastaajat eivät ole syyllistyneet A:n yksityiselämän loukkaamiseen sillä A:n esittämällä perusteella, että hänen suorittamiaan edellä mainitun kaltaisia rikoksia selostettaessa hänet oli mainittu artikkelissa nimeltä.

Lisäksi A on vaatinut korvausta sillä perusteella, että artikkelissa oli annettu virheellisesti ymmärtää A:n kuuluneen x:läisiä yleisesti terrorisoineeseen jengiin sen johtajana. Kyseiseen aikaan voimassa olleen rikoslain 27 luvun 2 §:n mukaan herjauksena rangaistavaa oli, että henkilö sanottiin syypääksi rikokseen tai muuhun sellaiseen tekoon, joka voi saattaa hänet halveksimisen alaiseksi, jollei sanotunlaisen soimauksen tueksi voitu esittää todennäköisiä syitä. Myös riittävän selvän vihjauksen sanotunlaiseen tekoon on oikeuskäytännössä katsottu voivan täyttää herjauksen tunnusmerkistön, ja vihjaus onkin mainittu rikoslain voimassa olevan 24 luvun 9 §:ssä tarkoitetun kunnianloukkausrikoksen eräänä tekomuotona. Näin ollen A:n väittämän kaltaisen vihjauksen esittäminen voi täyttää herjausrikoksen tunnusmerkistön, mihin A on Korkeimmassa oikeudessa viitannutkin, jollei vihjauksen tueksi esitetä todennäköisiä syitä.

Niin kuin hovioikeuden tuomiossa on todettu, artikkelista välittyy jokseenkin väistämättä lukijoille sellainen käsitys, että A oli kuulunut paikkakuntaa jo pidempään terrorisoineeseen jengiin. Tällainen vihjaus on omiaan saattamaan asianomaisen henkilön halveksimisen alaiseksi herjausrikoksen tunnusmerkistössä tarkoitetulla tavalla. Hovioikeuden tuomiossa selostetun näytön pohjalta arvioituna tällaisen käsityksen synnyttämiseen ei kuitenkaan ole osoitettu olleen todennäköisiä perusteita. Näin ollen tältä osin vastaajien menettelyn on sinänsä katsottava täyttävän herjauksen tunnusmerkistön.

Kanteessa tarkoitetun artikkelin painopiste on kuitenkin selvästi ollut A:n tekemän rikoksen selostamisessa, ja A:lle mahdollisesti aiheutuneen kärsimyksen voidaankin olettaa johtuneen paitsi artikkelissa mainittujen rikosten tuomioistuinkäsittelystä sinänsä erityisesti hänen vakavien rikostensa yksityiskohtaisesta selostamisesta Alibin artikkelissa hänen nimensä mainiten, minkä menettelyn ei ole edellä katsottu sellaisenaan täyttävän rikoksen tunnusmerkistöä. Nämä seikat huomioon ottaen ei ole perusteita arvioon, että artikkelin yhteydessä luotu edellä mainittu mielikuva, jonka tueksi ei ollut kyetty esittämään riittäviä perusteita, olisi sellaisenaan aiheuttanut A:lle korvattavaa kärsimystä.

Edellä mainituilla perusteilla A:n vaatimus artikkelin aiheuttaman kärsimyksen korvaamisesta on perusteeton. Artikkelin ei ole väitetty aiheuttaneen A:lle muuta vahinkoa.

Oikeusneuvos Koskelo:

Korvauksen peruste

Vastaajien ensisijaiset väitteet

B ja yhtiö ovat katsoneet, ettei A:n nimen julkaiseminen lehtiartikkelissa voi ylipäänsä merkitä yksityiselämän loukkaamista. Kantansa tueksi B ja yhtiö ovat vedonneet ensiksikin siihen, että rikoksiin syyllistyminen ei voi olla rikoksentekijän yksityiselämään kuuluva seikka. B ja yhtiö ovat katsoneet myös, että koska oikeudenkäynti on ollut julkinen ja tuomio on julkinen asiakirja, siitä seuraa, ettei niistä ilmenevien tietojen esittäminen lehdessä voi loukata henkilön yksityiselämää. B ja yhtiö ovat lisäksi vedonneet siihen, että kun artikkelissa esitetyt tiedot on saatettu julkisiksi oikeuden tuomiolla, kysymys olisi eri viestintävälineiden erilaisesta kohtelusta.

Väitteiden arviointi

Väite siitä, ettei rikos ole yksityiselämää

Oikeusvaltiossa on selvää, ettei rikos ole siihen syyllistyneen yksityisasia. Kysymystä yksityiselämän loukkaamista koskevan säännöksen sisällöstä ja tulkinnasta ei kuitenkaan voida arvioida tältä pohjalta. Se, että rikos ei ole yksityisasia, tarkoittaa ensisijaisesti, että rikostutkinnasta huolehtii lain mukaisessa järjestyksessä poliisi, jonka jälkeen asian tutkii ja seuraamukset määrää riippumaton tuomioistuin esitetyn syytteen perusteella, lain nojalla ja laillisessa oikeudenkäynnissä.

Oikeusjärjestykseen kuuluu sen turvaaminen, että rikoksentekijä saa osakseen tekoonsa nähden oikeudenmukaisen kohtelun laillisessa ja oikeudenmukaisessa menettelyssä sekä sittemmin tilaisuuden elää mahdollisimman normaalia elämää yhteiskunnan jäsenenä. Laissa säädetään tarkoin, mitä toimenpiteitä viranomaiset saavat kohdistaa rikoksentekijään, ja rikokseen syyllistyneellä on viranomaisten edessä tarkoin säännelty oikeusturva. Lailla myös rajoitetaan yksityisten oikeuksia reagoida rikolliseen tekoon tai kohdistaa omia toimenpiteitään rikoksentekijään. Ei ole perusteita lähteä siitä, että rikokseen syyllistyneen henkilön käsittely tiedotusvälineissä jäisi oikeudellisten rajoitusten ulkopuolelle.

Siitä, että rikos ei ole yksityisasia, ei seuraa, että rikoksesta tuomitun henkilöllisyyden paljastaminen rikoksesta kertovassa artikkelissa ei ylipäänsä voisi tulla arvioitavaksi yksityiselämän loukkaamista koskevien säännösten perusteella.

Oikeudenkäynnin ja tuomion julkisuuden merkitystä koskeva väite

Oikeus julkiseen oikeudenkäyntiin on osa asianosaisille kuuluvia oikeusturvan takeita. Oikeudenkäynnin julkisuuden tarkoituksena on ensisijaisesti mahdollistaa oikeuslaitoksen toiminnan seuranta asianosaisten oikeusturvan toteutumista silmällä pitäen. Sitä vastoin sen tarkoituksena ei ole oikeudenkäynnin osapuolten asettaminen julkisen tarkkailun alaisiksi. Oikeudenkäynnin julkisuudesta ei sinänsä seuraa, ettei aineiston edelleen levittämistä voitaisi rajoittaa (ks. esim. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisu P4 Radio Hele Norge vastaan Norja, päätös 6.5.2003), eikä siitä voida johtaa sivullisille oikeutta levittää asianosaista tai muutakaan oikeudenkäynnissä esiintynyttä henkilöä koskevia tietoja julkisuuteen, jos ne muutoin ovat lain perusteella suojattuja (ks. myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännöstä Z vastaan Suomi, tuomio 25.2.1997, kohta 99). Kuten voimassa olevan rikoslain 24 luvun 8 §:n esitöissäkin on todettu (HE 184/1999 vp s. 32), asiakirjan julkisuus ei automaattisesti anna oikeutta esittää joukkotiedotusvälineissä asiakirjaan sisältyvää yksityiselämää koskevaa tietoa. Nyt ratkaistavana oleva kysymys ei siten ratkea myöskään yksin sillä perusteella, että tieto on peräisin julkisesta oikeudenkäynnistä tai tuomiosta, joka lain nojalla on julkinen.

Pelkästään vastaajien esittämillä perusteilla ei siten voida katsoa, ettei rikoksentekijän henkilöllisyyden julkistaminen ylipäänsä kuuluisi yksityisyyden oikeudellista suojaa koskevien säännösten alaan.

Rikokseen syyllistymistä koskevan tiedon suhde yksityiselämän suojaan

Arvioitaessa rikosuutisoinnin suhdetta yksityiselämän suojaa koskeviin säännöksiin on tehtävä ero yhtäältä sellaisen uutisoinnin välillä, jossa käsitellään rikollista tekoa ilmaisematta tekijän henkilöllisyyttä, ja toisaalta sellaisen uutisoinnin välillä, jossa kerrotaan nimetyn tai muuten tunnistettavan henkilön syyllistymisestä rikokseen. Jälkimmäisessä tapauksessa on sananvapauden ohella otettava huomioon asianomaisen yksilön oikeudet ja niitä koskeva lainsäädäntö, sillä kuten Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10 artiklan 2 kappaleesta nimenomaisesti ilmenee, sananvapauden käyttöön liittyy velvollisuuksia ja vastuuta, ja henkilön maineen ja oikeuksien suojaaminen kuuluu säännöksessä mainittuihin sananvapauden sallittuihin rajoitusperusteisiin. Yksityiselämän suojaa koskevasta sopimuksen 8 artiklasta on puolestaan vakiintuneesti katsottu aiheutuvan valtiolle myös positiivisia velvollisuuksia ihmisten suojaamiseksi toisten yksityisten harjoittamalta yksityiselämän loukkaamiselta. Tämän on nimenomaisesti todettu koskevan myös tilanteita, joissa kysymys on sananvapauden käyttämisestä (Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen päätös asiassa Schüssel vastaan Itävalta, 21.2.2002, sekä tuomio asiassa von Hannover vastaan Saksa, 24.6.2004).

Koska yksityiselämän perusoikeussuojasta johtuu oikeusjärjestystä koskevia positiivisia vaatimuksia, joita Suomen lainsäädännössä nimenomaisesti toteutetaan muun muassa yksityiselämän loukkaamista koskevalla rikoslain säännöksellä vahingonkorvausseuraamuksineen, tulkinnassa on perusteltua lähteä siitä, että yksityiselämän käsitteen sisältö on mainittua rikoslain säännöstä sovellettaessa yhdenmukainen yksityiselämän perusoikeussuojan alan kanssa. Myös rikoslain esitöistä ilmenee, ettei yksityiselämän käsitteelle ole siinä tarkoitettu antaa suppeaa tai tarkoin rajattua sisältöä: sekä voimassa olevan että tässä asiassa sovellettavan aiemman säännöksen esitöissä (HE 84/1974 vp s. 3, HE 184/1999 vp) on todettu yksityiselämän käsitteen ytimeen kuuluvan, että yksilöllä tulee olla tietty rauhoitettu ala, johon kuuluvat asiat hänellä on oikeus pitää omana tietonaan, jos hän haluaa. Samalla korostetaan, että yksityiselämään ei lueta sellaisia seikkoja, joilla on merkittävää yhteiskunnallista vaikutusta, kuten taloudellisella ja poliittisella vallankäytöllä.

Sekä perustuslain 10 §:ssä että Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa käytetään ilmaisua yksityiselämä. Säännöksissä tarkoitetun suojan kohde ei kuitenkaan määräydy pelkästään tuon ilmaisun yleiskielisen merkityssisällön pohjalta. Kuten myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä on todettu, 8 artiklassa tarkoitettua yksityiselämän käsitettä ei tulkita suppeasti, vaan sillä on lavea merkityssisältö, joka ei ole yleisellä tasolla tyhjentävästi määriteltävissä (esim. Amann vastaan Sveitsi, tuomio 16.2.2000, suuri jaosto, kohta 65, sekä Sidabras ja Dziautas vastaan Liettua, tuomio 27.7.2004, kohta 43). Perus- ja ihmisoikeutena turvattu yksityiselämän suoja liittyy yksilön oikeuteen määrätä itsestään sekä suhteestaan ja vuorovaikutuksestaan muihin. Sopimuksen 8 artikla lähtökohtaisesti suojaa muun muassa oikeutta elää rauhassa, joutumatta vastentahtoisen julkisen huomion kohteeksi (Sidabras ja Dziautas, kohta 43). Ei ole poikkeuksellista, että yksityisyyden suojan piiriin luetaan sellaisia henkilöä koskevia seikkoja, jotka ovat tai joita kanssaihmisten keskuudessa saatetaan pitää kielteisinä. Tätä ilmentää muun muassa se seikka, että henkilötietojen suoja, joka käsittää muun muassa erinäisiä arkaluontoisia tietoja, kuuluu perus- ja ihmisoikeutena turvatun yksityisyyden suojan alaan (perustuslain 10 §, Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön osalta mm. Amann, kohta 65). Myös muutoin Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on 8 artiklan soveltamisalaa arvioidessaan kiinnittänyt huomiota siihen, että kanssaihmisten keskuudessa kielteisinä pidetyistä seikoista johtuva julkinen leimautuminen on omiaan eri tavoin haittaamaan asianomaisen elämää, toimintamahdollisuuksia ja kanssakäymistä yhteiskunnassa, ja on pitänyt tätä 8 artiklan soveltamisalan kannalta merkityksellisenä (Sidabras ja Dziautas, kohta 49).

Selvää on, ettei yksityisyyttä turvaavista säännöksistä saa suojaa sellaista maineen menetystä vastaan, joka johtuu omaan rikolliseen tekoon liittyvistä tavanomaisista seuraamuksista (näin myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuin em. ratkaisussa Sidabras ja Dziautas, tuomion kohta 49). Sanotusta ei kuitenkaan voida tehdä sellaista päätelmää, että henkilön syyllistyminen rikokseen olisi seikka, jota koskevan tiedon levittäminen jäisi perustuslain 10 §:ssä ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa tarkoitetun suojan soveltamisalan ulkopuolelle.

Henkilötietolainsäädännössä, joka perustuu EU:n direktiiviin 95/46/EY ja jonka nimenomaisena tarkoituksena on toteuttaa yksityiselämän suojaa, tiedot yksittäisen henkilön syyllistymisestä rikokseen on asetettu erityisten rajoitusten alaisiksi. Henkilötietolaissa muun muassa sellaiset henkilötiedot, jotka kuvaavat tai on tarkoitettu kuvaamaan rikollista tekoa, rangaistusta tai muuta rikoksen seuraamusta, luokitellaan arkaluontoisiksi tiedoiksi (11 §:n 3 kohta) ja niihin sovelletaan tällaisia tietoja koskevia säännöksiä. Kuten Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen henkilötietodirektiivin tulkintaa koskevasta ratkaisusta ilmenee, henkilötietojen käsittelyä on muun muassa niiden julkistaminen Internet-sivulla (C-101/01 Lindqvist, tuomio 6.11.2003). Ratkaisun mukaan sitä, että Internet-sivulla viitataan henkilöihin ja yksilöidään heidät joko nimeltä tai muulla tavoin, on pidettävä direktiivin 95/46/EY 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuna henkilötietojen käsittelynä (tuomiolauselman kohta 1; perustelujen kohta 27). Arkaluontoisiksi luokiteltujen henkilötietojen osalta tällainen julkistaminen on henkilötietolain mukaan lähtökohtaisesti kiellettyä.

Henkilötiedot ja etenkin arkaluontoisiksi luokitellut tiedot, mukaan lukien tiedot henkilön rikoksesta tai rangaistuksesta, on siten yksityisyyden perusoikeussuojan toteuttamiseksi saatettu hyvinkin laaja-alaisen ja tiukan sääntelyn kohteeksi. Suhteesta sananvapauteen on tältä osin omat säännöksensä. Direktiivin 95/46/EY 9 artiklan mukaan journalistisia tarkoituksia varten tapahtuvaa henkilötietojen käsittelyä varten jäsenvaltioiden lainsäädännössä tulee toteuttaa poikkeuksia ainoastaan sikäli kuin ne osoittautuvat välttämättömiksi yksityisyyttä koskevan oikeuden ja ilmaisuvapautta koskevien sääntöjen yhteensovittamiseksi.

Yllä mainitussa ratkaisussaan EY-tuomioistuin on katsonut, etteivät direktiivin säännökset sellaisenaan sisällä sananvapautta koskevan yleisen periaatteen tai muiden, erityisesti Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10 artiklaa vastaavien Euroopan unionissa voimassa olevien oikeuksien ja vapauksien vastaisia rajoituksia. Direktiivin edellyttämän kansallisen sääntelyn soveltamisesta vastaavien kansallisten viranomaisten ja tuomioistuinten tehtävänä on taata kyseessä olevien oikeuksien ja intressien, yhteisön oikeusjärjestyksessä suojatut perusoikeudet mukaan lukien, välinen asianmukainen tasapaino (Lindqvist, tuomiolauselman kohta 5, perustelujen kohdat 79 – 90).

Henkilötietolain 2 §:n 5 momentin mukaan henkilötietojen käsittely toimituksellisia tai kirjallisen ilmaisun tarkoituksia varten on pääosin rajattu lain ulkopuolelle. Esimerkiksi edellä viitatut henkilötietolain säännökset arkaluontoisten tietojen käsittelykiellosta eivät koske mainitunlaisia tarkoituksia varten tapahtuvaa henkilötietojen käsittelyä.

Tästä ei kuitenkaan voi tehdä sellaista päätelmää, että arkaluontoisten henkilötietojen levittäminen tiedotusvälineessä, olipa kysymys verkkojulkaisusta tai kokonaan henkilötietolainsäädännön ulkopuolelle jäävästä painotuotteesta, olisi oikeudellisesti täysin vapaata. Koska henkilötietojen suoja on osa yksityiselämän suojaa, sananvapaus henkilötietojen levittämisen osalta ei voi olla oikeudellisesti rajoittamaton myöskään siltä osin kuin se tapahtuu painotuotteen kautta.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on todennut, että uusi viestintäteknologia ja siihen liittyvä mahdollisuus tallentaa ja levittää henkilötietoja edellyttää aiempaa suurempaa valppautta yksityiselämän suojaamiseksi ja että sama koskee myös niiden levittämistä suurelle yleisölle muulla tavoin (von Hannover 24.6.2004, kohta 70). Yleisenä lähtökohtana on, ettei sananvapauden sisältö ja suhde muihin oikeuksiin määräydy olennaisesti sen mukaan, mitä välinettä käytetään.

Johtopäätös rikokseen syyllistymistä koskevan tiedon suhteesta yksityiselämän suojaan

Johtopäätökseni edellä todetusta on, ettei tieto henkilön syyllistymisestä rikokseen jää yksityisyyden suojan ulkopuolelle. Tieto ei myöskään ole sellainen, johon ei ylipäänsä voitaisi soveltaa rikoslain säännöstä yksityiselämän loukkaamisesta. Kysymys on siitä, mikä sisältö on rikoksentekijän henkilöllisyyden suojalle sananvapaus huomioon ottaen eri tilanteissa annettava. Arviointi riippuu olosuhteista sekä esillä olevien vastakkaisten etujen punninnasta ja yhteensovittamisesta.

Rikokseen syyllistyneen asemasta suhteessa sananvapauteen

Lähtökohdat

Arvioitaessa rikosta koskevaa tiedon levittämistä sananvapauden kannalta on olennaista tehdä ero yhtäältä sellaisen julkistamisen välillä, jossa käsitellään itse tekoa, ja toisaalta sellaisen julkistamisen välillä, jossa tuodaan esiin tekoon osallisten henkilöllisyys. On selvää, että rikollisuutta ja rikoslainkäyttöä koskevalla tiedonvälityksellä on tärkeä yhteiskunnallinen merkitys ja että myös yksittäistä rikosta koskevalla uutisoinnilla voi, teosta tai tekijästä riippuen, olla suurtakin yleistä mielenkiintoa. Sellaisen uutisoinnin osalta, jossa ilman asianomaisen lupaa kerrotaan nimetyn tai muuten tunnistettavan henkilön syyllistymisestä rikokseen, on kuitenkin sovitettava yhteen sananvapaus ja yksilölle kuuluva suoja sitä vastaan, ettei hän rikoksesta johtuvien laillisten seuraamusten lisäksi joudu tekonsa vuoksi aiheettomasti julkisesti leimatuksi.

Tarkasteltaessa niitä rajoituksia, joita sananvapauden perusoikeussuojasta seuraa yksityiselämän perusoikeussuojaan, on otettava huomioon se edellä jo mainittu seikka, ettei sananvapauden sisältö tai suhde toisten oikeuksiin riipu ratkaisevasti siitä, mitä välinettä tiedon levittämisessä käytetään. Perusoikeuslähtökohdat ovat esimerkiksi painotuotteen ja Internetin osalta yhdenmukaiset.

Lisäksi on otettava huomioon, ettei sananvapauden sisältö ja suhde toisten oikeuksiin riipu ratkaisevasti myöskään siitä, kuka sananvapauteen vetoaa – tiedotusväline vai joku muu. Sananvapaus on jokaiselle kuuluva oikeus. Näin ollen ei voida lähteä siitä, että tiedotusvälineen tai toimittajan ammatissa toimivan henkilön sananvapaus olisi oikeudellisesti laajempi kuin muilla ja toisen oikeuksien suoja vastaavasti suppeampi suhteessa journalistien sananvapauteen. Eri asia on, että tiedotusvälineiden tosiasiallinen merkitys tiedon levittämisen sekä yhteiskunnallisen keskustelun ja kritiikin kanavana on erityisen tärkeä, joskin erityisesti Internetin myötä mahdollisuudet mediasta riippumattomaan tiedonvälitykseen ovat laajentuneet jokseenkin kenen tahansa ulottuville.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on vakiintuneesti korostanut tiedotusvälineiden asemaa demokraattisessa yhteiskunnassa, ja etenkin lähdesuojan osalta se on edellyttänyt niiden toiminnalle erityisiä oikeudellisia takeita (Goodwin vastaan Yhdistynyt Kuningaskunta, tuomio 27.3.1996, kohta 39). Samalla ihmisoikeustuomioistuin on kuitenkin myös tiedotusvälineiden osalta korostanut sananvapauden käyttöön liittyviä velvollisuuksia ja vastuita, joilla on merkitystä varsinkin yksilön oikeuksien ollessa kysymyksessä. Niin ikään se on katsonut ihmisoikeussopimuksen 10 artiklan edellyttävän tiedotusvälineiltä hyvien lehdistöeettisten tapojen noudattamista sananvapautta käytettäessä (esim. Bladet Tromsø ja Stensaas vastaan Norja, tuomio 20.5.1999, kohta 65, Bergens Tidende ja muut vastaan Norja, tuomio 2.5.2000, kohta 53, sekä Fressoz ja Roire vastaan Ranska, tuomio 21.1.1999, kohta 54).

Arvioitaessa oikeutta levittää julkisuuteen tietoa esimerkiksi nimetyn henkilön syyllistymisestä rikokseen ei siten voida lähteä siitä, että painotuotetta julkaisevalla lehtiyhtiöllä tai sellaisen palveluksessa olevalla toimittajalla olisi ratkaisevasti erilaisia ja laajempia oikeudellisesti suojattuja vapauksia kuin muilla tahoilla tai muita julkaisuvälineitä käyttävillä henkilöillä.

Koska kysymys on vastakkain olevien oikeuksien yhteensovittamisesta, se edellyttää viime kädessä oikeudellista harkintaa. Kuten Korkeimman oikeuden ratkaisussa 2005:82 on todettu (kohta 12), jotta toisen oikeuksien suoja väistyisi sananvapauden eduksi, yksityiselämän suojan piiriin kuuluvan tiedon levittämiselle ilman lupaa tulee olla yleisestä näkökulmasta hyväksyttävä syy. Yksin siitä, että ihmisillä on taipumusta tuntea kiinnostusta toisia koskeviin arkaluontoisiin asioihin, ei vielä seuraa, että tällaisia tietoja olisi sananvapauden nojalla laillinen oikeus levittää ja vastaanottaa riippumatta siitä, onko sille olemassa yleisestä näkökulmasta hyväksyttävä syy.

Punninnassa huomioon otettavia seikkoja

Harkittaessa yksilön suojan ja sananvapauden yhteensovittamista rikoksia koskevassa tiedonvälityksessä on erityisesti otettava huomioon, että rikoksen uutisointi ja muu käsittely julkisuudessa on mahdollista myös ilman tekijän henkilöllisyyden paljastamista. Jos kysymyksessä on rikos, jonka tekijän henkilöllisyydellä ei ole erityistä yhteiskunnallista merkitystä tai mielenkiintoa, tekijän identiteetin paljastamista koskeva rajoitus toisen oikeuksien suojaamiseksi ei rajoita asian käsittelyä muutoin eikä siten sisällöllisesti merkityksellisellä tavalla kahlitse sananvapautta.

Voidaan panna merkille, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisussaan Selistö vastaan Suomi (tuomio 16.11.2004) kiinnittänyt huomiota henkilöllisyyden suojaamiseen asiassa, jossa oli kysymys henkilön menettelystä lääkärintoimessa ja siis sinänsä yleisön kannalta merkittävässä tehtävässä. Katsoessaan, että lehden toimittajalle herjausrikoksesta annettu tuomio loukkasi ihmisoikeussopimuksen 10 artiklaa, ihmisoikeustuomioistuin muun ohella korosti nimenomaan sitä seikkaa, että arvioitavana olleessa artikkelissa ei ollut paljastettu yleisölle arvostelun kohteena olleen kirurgin henkilöllisyyttä (tuomion kohta 64). Tästäkin ilmenee, että oikeudellisen arvioinnin kannalta voi – jopa vastuullisissa tehtävissä toimivien osalta – olosuhteista riippuen olla tarpeellista tehdä ero tiettyyn tekoon tai toimintaan kohdistuvan arvostelun ja nimettyyn henkilöön kohdistuvan arvostelun välillä.

Merkitystä on myös rikosasian vaiheella. Jos kysymys on teosta, joka on vasta esitutkinnan tai syyteharkinnan kohteena taikka jota koskevan syytteen käsittely on vireillä tuomioistuimessa, epäiltynä tai syytteessä olevaa henkilöä koskevalle tiedonvälitykselle julkisuudessa johtuu rajoituksia jo sen vuoksi, että tällainen julkisuus ei saa vaarantaa syyttömyysolettamaa eikä vastaajan oikeutta saada osakseen oikeudenmukainen oikeudenkäynti (Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä tältä osin Worm vastaan Itävalta, tuomio 29.8.1997, kohdat 50 ja 55, sekä News Verlags GmbH & Co. KG vastaan Itävalta, tuomio 11.1.2000, kohta 56).

Silloinkaan, kun rikos on jo oikeuden tuomiolla luettu vastaajan syyksi, ei kuitenkaan voida perustellusti katsoa, että tuomitun henkilöllisyyden paljastavan tiedon levittäminen julkisuuteen olisi sananvapauden nojalla vailla oikeudellisia rajoituksia. Ottaen huomioon ne kielteiset seuraukset, joita tällaisten tietojen levittäminen on omiaan aiheuttamaan asianomaiselle hänelle lain nojalla koituvien seuraamusten lisäksi, on tällöinkin punnittava toisiaan vasten rikokseen syyllistyneen asemaa ja oikeuksia sekä yleisön oikeutettua tarvetta saada teon ohella tietoa myös sen tekijän henkilöllisyydestä. Sananvapaudesta perusoikeutena ei siten seuraa rajoittamatonta oikeutta levittää ilman asianomaisen lupaa julkisuuteen tietoja kenestä tahansa henkilöstä, joka on epäiltynä tai syytettynä taikka saanut tuomion jostakin rikoksesta.

Punninnassa merkityksellisiin seikkoihin kuuluu erityisesti se, kenestä ja millaisesta teosta on kysymys. Niin ikään on merkitystä muun muassa sillä, missä vaiheessa ja millä tavoin henkilöllisyys paljastetaan.

Henkilön asemasta tai aiemmasta toiminnasta yhteiskunnassa voi johtua, että rikokseen syyllistyminen on seikka, johon perustellusti liittyy yleistä mielenkiintoa ja tiedon tarvetta. Kuten tässä asiassa korvausvaatimuksen perusteena olevasta rikoslain 27 luvun 3 a §:stä (908/1974) sekä nyttemmin sen sijaan tulleesta 24 luvun 8 §:stä (531/2000) ilmenee, yksityiselämää loukkaavana ei pidetä sellaisen tiedon levittämistä politiikassa, elinkeinoelämässä tai julkisessa virassa tai tehtävässä taikka niihin rinnastettavassa tehtävässä toimivasta, joka voi vaikuttaa tämän toiminnan arviointiin mainitussa tehtävässä, jos esittäminen on tarpeen yhteiskunnallisesti merkittävän asian käsittelemiseksi.

Selvää on, että sekä tekijän asema että teon laatu voivat myös yhdessä johtaa siihen, että henkilöllisyyden esiin tuominen tekoa koskevassa uutisoinnissa on yleisön kannalta merkityksellistä ja perusteltua. Tällaisesta tapauksesta oli kysymys Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen em. ratkaisussa News Verlags GmbH & Co. KG, tuomio 11.1.2000, joka koski syytetyn valokuvan julkaisemista rikosasian käsittelyn ollessa vasta vireillä, kun syytteen aiheena oli kirjepommien lähettäminen muun muassa valtiojohtoon kuuluville henkilöille ja syytettynä oli poliittisten äärimielipiteiden kannattajana esiintynyt henkilö.

Tapahtunut rikos sinänsäkin voi olla sen laatuinen, että myös tekijän henkilöllisyyteen kohdistuu oikeutettua yleistä mielenkiintoa, vaikka asianomainen ei entuudestaan olisikaan sellaisessa asemassa, jossa toimiva on muutenkin oikeutetun julkisen seurannan alaisena. Varsinkin tapauksissa, joissa teon kiinnostavuus ei johdu tekijän henkilöstä, vaan muista rikokseen liittyvistä seikoista, on kuitenkin erityisen tärkeää, että tekijän henkilöllisyyden paljastamiseen suhtaudutaan varoen sekä perusteita ja menettelytapoja harkiten. Tässä yhteydessä voidaan myös viitata Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomioon 11.1.2005 asiassa Sciacca, jossa yksityiselämän suojaa katsottiin loukatun julkaisemalla syytetystä poliisin ottama valokuva. Ratkaisussaan tuomioistuin totesi nimenomaisesti, että ”tavallisen henkilön” kohdalla yksityiselämän suoja on julkisuuden henkilöihin verrattuna laaja-alaisempi ja että rikosprosessin kohteena oleminen ei voinut merkitä suojan supistumista (kohdat 28 – 29).

Ei ole perusteltua katsoa, että mikä tahansa rikostunnusmerkistön täyttävä teko saisi yksilön suojan väistymään sananvapauden nimissä. Rikokseen syyllistyvä joutuu sekä varautumaan että alistumaan tekonsa laillisiin seuraamuksiin, samoin kuin niistä aiheutuviin epäsuoriin kielteisiin vaikutuksiin elämässään. Sitä vastoin rikokseen syyllistyneen aseman kannalta ei voida pitää oikeana, että kuka tahansa yksityinen saa vapaan harkintansa mukaan, sattumanvaraisin ja mahdollisesti mielivaltaisin perustein ja ilman oikeudellista vastuuta päättää siitä, levitetäänkö rikokseen syyllistyneestä tieto laajaan julkisuuteen vai sallitaanko hänen tekonsa jäävän lain nojalla määrättävien seuraamusten varaan ilman erityistä julkista huomion herättämistä. Toisen oikeuksien suojaamiseksi demokraattisessa oikeusvaltiossa on siksi välttämätöntä asettaa sananvapaudelle rajoituksia tässä suhteessa. Jotta myös rikoksentekijän henkilöllisyyttä koskevan tiedon levittäminen julkisuuteen ilman hänen suostumustaan olisi oikeutettua, sen tueksi tulee näin ollen olla riittävät omat perusteet.

Korkeimman oikeuden ratkaisussa 2001:96 oli arvioitavana lehtiartikkeli, jonka aiheena oli vireillä ollut rikosasia. Törkeästä petoksesta syytetystä ja sittemmin vankeusrangaistukseen tuomitusta henkilöstä oli luvatta julkaistu aiemmin toisenlaisessa yhteydessä julkaistuun lehtihaastatteluun liittynyt valokuva, josta lisäksi ilmeni henkilön nimi. Ratkaisusta ilmenee, että kysymyksessä ei ollut yhteiskunnallisesti merkittävässä asemassa olleeseen henkilöön kohdistunut rikossyyte ja että myöskään kyseistä tekoa ei pidetty sen laatuisena, että tekijän henkilöllisyyden esiin tuominen artikkelin kuvituksessa olisi siitä syystä ollut perusteltua.

Sellainen henkilöllisyyden paljastava julkistaminen, jossa luvatta käytetään nimen ilmaisemisen ohella asianomaisen valokuvaa, merkitsee voimakkaampaa puuttumista kohdehenkilön oikeuteen määrätä henkilöään koskevista asioista kuin nimen julkistaminen sinänsä, josta nyt ratkaistavassa asiassa on kysymys. Tämä on otettava huomioon muiden asiaan vaikuttavien seikkojen ohella.

Sekin, kuinka helposti tai kuinka laajalti henkilö on tunnistettavissa, riippuu usein siitä, mitä julkistaminen käsittää. Merkitystä on muun muassa sillä, julkistetaanko pelkästään nimi, pelkästään kuva, vai sekä nimi että kuva taikka nimen tai kuvan ohella mahdollisesti muita henkilötietoja. Pelkän nimen ilmaisemisen perusteella esimerkiksi tieto rikoksesta ei välttämättä ole yhdistettävissä määrättyyn henkilöön, jos samannimisiä ihmisiä on paljon. Nimen ilmaiseminen yhdessä esimerkiksi asuinpaikkakunnan kanssa kuitenkin lisää henkilön tunnistettavuutta varsinkin, jos kysymys on pienehköstä paikkakunnasta. Toisaalta rikokseen syyllistyneen henkilön nimen ilmaisemiseen voi liittyä päinvastaisiakin ongelmia, jos viittaus nimeen on omiaan kiinnittämään huomion myös sellaisiin samannimisiin henkilöihin, joilla ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Toisinaan taas teon olosuhteet voivat olla sellaiset, että tekijän henkilöllisyyden kertominen paljastaa myös uhrin.

Arviointi tässä tapauksessa

A:n vahingonkorvauskanteessa tarkoitetun artikkelin aiheena on ollut tapahtumasarja, jonka perusteella A oli tuomittu ehdottomaan yhden vuoden yhden kuukauden yhteiseen vankeusrangaistukseen rikosnimikkeiden käsittäessä kaksi pahoinpitelyä, vapaudenriiston, pakottamisen, heitteillepanon ja varkauden. Artikkelissa on ollut kysymys rikosasiassa asianomistajana olleen henkilön haastattelusta.

Rikosasiassa A:n syyksi luettujen rikosten teonkuvauksista ilmenee, että A oli eräänä talviyönä lyönyt asianomistajaa nyrkeillä kasvoihin, minkä jälkeen hän yhdessä kahden muun henkilön kanssa oli väkivalloin sulkenut asianomistajan auton tavaratilaan, anastanut tältä matkapuhelimen ja vienyt tämän noin viiden kilometrin päähän hautausmaalle. Siellä A yhdessä toisen henkilön kanssa oli väkivallalla ja uhkauksella pakottanut asianomistajan seisomaan sukkasillaan 11 asteen pakkasessa yli 15 minuutin ajan ja kaivamaan lapiolla hautaa. Asianomistaja oli sitten jätetty asutuksesta etäällä olevalle hautausmaalle. Asiakirjojen mukaan A on tekojen sekä artikkelin julkaisemisen ajankohtana ollut 24-vuotias sekatyömies.

A:n syyksi luetuissa teoissa on ollut kysymys vakavista, runsaan vuoden pituiseen vankeusrangaistukseen johtaneista rikoksista, jotka ovat muun muassa loukanneet uhrin ruumiillista koskemattomuutta ja henkilökohtaista vapautta sekä vaarantaneet hänen terveytensä. Teoissa ei ole mitään puolusteltavaa tai vähäteltävää. Siihen nähden, mitä edellä on esitetty, tästä ei kuitenkaan sinänsä seuraa, että tekoja ja asianomistajan tuntemuksia käsitelleessä lehtiartikkelissa olisi ollut oikeutettua levittää julkisuuteen myös tieto rikoksentekijän henkilöllisyydestä ilman tämän lupaa.

Vankeustuomioon johtavat pahoinpitelyt eivät ole harvinaisia. A on pahoinpitelyn ohella syyllistynyt muun muassa vapauden riistoon ja heitteillepanoon, minkä vuoksi hänen syykseen luettuihin tekoihin liittyy piirteitä, jotka ovat vähemmän tavallisia ja samalla erityisen paheksuttavia.

Tämän kaltaisen rikollisuuden käsittelyä julkisuudessa voi sinänsä kiistatta pitää yhteiskunnallisesti merkityksellisenä. Kuten myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä ilmenee, sananvapauden suoja yhteiskunnallisesti merkittävien aiheiden käsittelemiseksi on erityisen vahva ja sananvapauden rajoituksille on tältä osin vain vähän oikeutettua sijaa.

Silloinkin, kun kysymyksessä on tekojen laadun vuoksi perustellusti julkista huomiota osakseen saavien rikosten käsittely, kysymys siitä, voidaanko yksittäisen rikoksentekijän henkilöllisyyden esiin tuomista pitää tässä yhteydessä oikeutettuna, on kuitenkin edellä esitetyin perustein oikeudellisesti erillinen ongelma. Se, että rikollisella teolla tai siitä annetulla tuomiolla on uutisarvoa, ei sinänsä välttämättä merkitse, että tekijän henkilöllisyydellä voitaisiin katsoa olevan sellaista merkitystä, jonka vuoksi hänen oikeutensa väistyisivät sananvapauden tieltä.

Kun A:n kaltainen nuorehko mies tuomitaan runsaan vuoden vankeusrangaistukseen, on – huolimatta siitä, että hänen rikoksessaan sinänsä ei ole mitään puolusteltavaa tai vähäteltävää – lähtökohtaisesti vaikea nähdä perusteltua syytä siihen, että rikosuhrin haastatteluun perustuvassa lehtiartikkelissa kerrotaan teon kuvaamisen ohella myös tekijän henkilöllisyys. Artikkelin luonteen tai sisällönkään kannalta rikoksesta tuomitun nimellä ei ole ollut merkitystä. Tekijän henkilöllisyyden kertominen ei tässä tapauksessa ole myöskään edistänyt yleiseltä kannalta kiinnostavaa ja tärkeäksi koettua julkista keskustelua. Jos tämän kaltaisen rikollisuuden yhteydessä rikoksentekijän julkinen esiin nostaminen – ”naming and shaming” – haluttaisiin nähdä kriminaalipoliittisesti suotavana, sen jääminen median tai vapaan yksityisen toimeliaisuuden varaan on joka tapauksessa yhdenvertaisuuden ja oikeusturvan näkökulmasta arveluttavaa.

Artikkelin otsikossa ja tekstissä on viitattu paikkakunnalla toimivan jengin harjoittamaan terrorisointiin. Hovioikeuden tuomiossa todetuin tavoin artikkelista välittyy lukijoille käsitys, että A oli kuulunut paikkakuntaa jo pidempään terrorisoineeseen jengiin. A on kiistänyt tämän, samoin kuin sen että hän olisi muulloin syyllistynyt väkivaltarikokseen. B ja yhtiö eivät ole Korkeimmassa oikeudessa edes vedonneet siihen, että A:n nimen julkistaminen olisi ollut perusteltua artikkelissa vihjatun jengiyhteyden vuoksi. Tässä yhteydessä ei ole ratkaisevaa merkitystä myöskään sillä vastaajien väitteellä, jonka mukaan A oli sekä aiemmin että myöhemmin syyllistynyt muihin rikoksiin.

Ratkaisevaa merkitystä ei liioin voida antaa sille vastaajien vetoamalle väitteelle, jonka mukaan A:n syyllistyminen rikoksiin oli kyseisellä paikkakunnalla yleisesti tiedossa. Hovioikeus on siellä pääkäsittelyssä esitetyn selvityksen perusteella todennut artikkelissa käsitellyn tapauksen olleen paikkakunnalla poikkeuksellinen ja herättäneen siellä suurta huomiota. Sitä vastoin tietoisuus rikoksentekijöiden henkilöllisyydestä ei hovioikeuden mukaan ollut yhtä laajaa. Joka tapauksessa sellainen seikka, että tieto tämän kaltaisesta rikoksesta ja myös siitä tuomion saaneista henkilöistä leviää paikallisesti, kuuluu rikoksen ja sitä koskevan oikeudenkäynnin odotettavissa oleviin seurauksiin. Rikosta ja sen tekijää koskevan tiedon julkistaminen laajalevikkisessä tiedotusvälineessä ei ole siihen rinnastettavissa. Eri asia on, että kysymys siitä, millä tavoin ja kuinka laajalti tieto kenties on levinnyt jo aiemmin, voi vaikuttaa sen arvioimiseen, missä määrin myöhemmästä tiedonlevityksestä on voinut aiheutua korvattavaa vahinkoa (KKO 1997:81).

Vastaajien muut väitteet

B ja yhtiö ovat myös katsoneet, että rikosoikeudellinen laillisuusperiaate on esteenä A:n vahingonkorvausvaatimuksen hyväksymiselle. Perustuslain 8 §:stä ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7 artiklasta ilmenevä rikosoikeuden laillisuusperiaate koskee tapauksia, joissa vaaditaan vastaajan tuomitsemista rangaistukseen tai muuhun rikosoikeudelliseen seuraamukseen (sama ilmenee nyttemmin rikoslain 3 luvun 1 §:stä, 515/2003). Tässä asiassa ei ole kysymys rikosoikeudellisesta seuraamuksesta, vaan vahingonkorvauksesta.

Sitä vastoin tässä yhteydessä on merkitystä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10 artiklan 2 kappaleesta ilmenevällä vaatimuksella, jonka mukaan sananvapauden käyttöä koskevien rajoitusten tulee perustua lakiin. Tähän sisältyy vaatimus siitä, että rajoitukset ilmenevät oikeusjärjestyksen sisällöstä riittävällä ennakoitavuudella. Sovellettavien säännösten tulkinnanvaraisuus ei sinänsä merkitse, ettei rajoitusta voitaisi katsoa lakiin perustuvaksi (esim. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisu Amihalachioaie vastaan Moldova, 20.4.2004, kohta 25).

A:n vahingonkorvausvaatimus perustuu rikoslain säännökseen yksityiselämän loukkaamisesta (27 luvun 3 a §, 908/1974) sekä vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:ään. Jälkimmäisen lainkohdan mukaan henkilövahinkoa koskevia vahingonkorvauslain säännöksiä sovelletaan myös sen kärsimyksen korvaamiseen, jonka on aiheuttanut vapauteen, kunniaan tai kotirauhaan kohdistunut taikka muu sen kaltainen rikos. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan yksityiselämän loukkaaminen kuuluu säännöksessä tarkoitettuihin rikoksiin. Vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:ssä oleva viittaus rikokseen ei merkitse, että korvauksen tuomitseminen henkisestä kärsimyksestä tulisi kysymykseen vain, jos vastaaja tuomitaan tai on tuomittu rangaistukseen säännöksessä tarkoitetusta rikoksesta. Vahingonkorvauslain nojalla henkisestä kärsimyksestä voidaan tuomita suoritettavaksi korvaus, jos sanotunlaista vahinkoa on aiheutettu säännöksessä tarkoitetun tunnusmerkistön täyttävällä teolla (esim. KKO 1997:80, 1997:81, 1997:82, 2001:96).

Asiassa sovellettava yksityiselämän loukkaamista koskeva rikoslain säännös on lainkohta, joka koskee kahden perusoikeuden eli yksityiselämän suojan ja sananvapauden yhteensovittamista. Kysymys on siten sellaisesta erilaisten ja eri suuntaisten näkökohtien punninnasta, jolle laissa ei ole edes mahdollista antaa kunkin asiayhteyden tai tilanteen kannalta täsmällistä sisältöä. Säännöksen tulkintaan vaikuttavat perusoikeussäännökset, jotka väistämättä ovat yleisluontoisia ja joista johtuvien oikeuksien sisältö ja keskinäinen suhde tarkentuu muiden säännösten sekä tulkinnan ja oikeuskäytännön kautta. Tämän kaltainen oikeustilan monimutkaisuus, vaikeaselkoisuus ja tulkinnanvaraisuus ei ole oikeusjärjestyksessä poikkeuksellinen tilanne. Vaikka henkilötietojen suojaa koskevan erityislainsäädännön sisällön ja alan sekä niitä koskevien tulkintaratkaisujen osalta on nyt kysymyksessä olevan artikkelin julkaisemisajankohdan jälkeen tapahtunut muutoksia, on aiemminkin ollut sinänsä selvää, että tiedot nimetyn henkilön syyllistymisestä rikokseen ovat arkaluontoisia. Niiden oikeudellinen merkityksellisyys ja ongelmallisuus yksityisyyden suojan ja sananvapauden yhteensovittamisen kannalta ei siksi ole odottamaton asia. Tiedotusvälineiden ja alalla toimivien ammattilaisten tietoisuutta aihepiiriin liittyvästä problematiikasta kuvastaa muun muassa se, että alan tapaohjeissa on siihen kiinnitetty huomiota. Näistä syistä ei voida pitää ennalta-arvaamattomana, että rikoksesta tuomitun henkilöllisyyttä koskevan tiedon levittäminen julkisuuteen on seikka, johon perusoikeuksia ja yksityiselämän loukkaamista koskevien säännösten perusteella kohdistuu myös oikeudellisia rajoituksia.

B ja yhtiö ovat lisäksi vedonneet tahallisuuden puuttumiseen tunnusmerkistöerehdyksen vuoksi. Asiassa ei ole esitetty seikkoja, joiden vuoksi voitaisiin katsoa, ettei teko ollut tahallinen tai että siihen olisi liittynyt erehtyminen yksityiselämän loukkaamista koskevan säännöksen tunnusmerkistön täyttymisen edellyttämistä tosiasioista.

B ja yhtiö ovat edelleen vedonneet siihen, että kieltoerehdyksen vuoksi vastuuperustetta ei ole. Kieltoerehdys on, kuten nyttemmin ilmenee nimenomaisestikin rikoslain 4 luvun 2 §:stä (515/2003), rangaistusvastuusta vapauttava anteeksiantoperuste, joka voi tulla kysymykseen silloin, kun tekijä on erehtynyt pitämään tekoaan sallittuna esimerkiksi lain sisällön erityisen vaikeaselkoisuuden vuoksi ja erehtymistä on pidettävä ilmeisen anteeksiannettavana. Tässä asiassa ei ole kysymys rikosoikeudellisista seuraamuksista, vaan vahingonkorvauksesta. Mahdollinen kieltoerehdys ei tässä yhteydessä ole vastuun poistava seikka.

Edellä esitetyistä syistä katson hovioikeuden tavoin, että A:n korvausvaatimukselle on peruste rikoslain 27 luvun 3 a §:n (908/1974) ja vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:n nojalla.

Korvauksen määrä

A on vaatinut hovioikeuden tuomitseman korvausmäärän korottamista. A on muun muassa vedonnut siihen, että artikkelissa oli virheellisesti annettu sellainen käsitys, että hän kuuluisi väkivaltarikoksia tekevään nuorisojengiin. A:n mukaan artikkelin sisällössä on siten ollut myös tosiasioita vastaamattomia ja hänen kunniaansa loukkaavia piirteitä. Hovioikeuden tuomiossa selostetun näytön valossa mainitunlaisen käsityksen antamiseen ei olekaan ollut todennäköisiä perusteita, eikä sellaisiin seikkoihin ole myöskään B:n ja yhtiön puolesta Korkeimmassa oikeudessa vedottu. Ottaen huomioon asiassa esiin tulleet seikat kokonaisuudessaan en kuitenkaan katso olevan syytä muuttaa hovioikeuden tuomitsemaa korvausta.

Lopputulos

Katson, ettei ole syytä muuttaa hovioikeuden tuomion lopputulosta.

Oikeusneuvos Vuori: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Koskelo.

Oikeusneuvos Tulokas: Hyväksyn mietinnön.

Oikeusneuvos Raulos: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Koskelo.