Korkein oikeus KKO:2006:70

Luvaton pyynti Kalastus Erehdys Kieltoerehdys

A, jonka elinkeinotoimintaan kuului opastettujen kalastusretkien järjestäminen, oli kolmen asiakkaansa kanssa harjoittanut viehekalastusta noin 20 minuutin ajan toisen vesialueella siten, että heillä kullakin oli ollut käytössään yksi vapa ja viehe. A:n toimintaa pidettiin kalastuslain 8 §:n 1 momentissa tarkoitettuna järjestettynä tilaisuutena, jolloin viehekalastukseen tarvittiin kalastusoikeuden haltijan lupa. (Ään.)

Kysymys myös kieltoerehdyksestä.

KalastusL 8 § 1 mom
RL 28 luku 10 §
RL 4 luku 2 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian käsittely Raaseporin käräjäoikeudessa

Virallinen syyttäjä lausui A:ta vastaan nostamassaan syytteessä, että A oli 22.5.2002 luvattomasti kalastanut toisen kalavedessä ilman kalastusoikeuden haltijan lupaa. Elinkeinonharjoittajana opastettuja viehekalastusretkiä järjestävä A oli kolmen asiakkaansa kanssa harjoittanut viehekalastusta B:n omistamalla yksityisellä vesialueella. A:n elinkeinonharjoittajana asiakkailleen järjestämä retki oli ollut kalastuslaissa tarkoitettu järjestetty tilaisuus, jossa viehekalastukselle tulee saada vesialueen omistajan tai haltijan lupa. Näillä perusteilla syyttäjä vaati rikoslain 28 luvun 10 §:n ja kalastuslain 8 §:n 1 momentin nojalla A:lle rangaistusta luvattomasta pyynnistä.

A kiisti syytteen lausuen, että hän harjoitti kalastusryhmien opastusta laajalla vesialueella eikä hän järjestänyt suuria tietyn vesialueen omistajan alueelle kohdistuvia massatapahtumia, kuten onginta-, pilkki- tai viehekalastuskilpailuja, joihin tarvittiin edellä mainittu lupa.

Käräjäoikeuden tuomio 19.6.2003

Käräjäoikeus totesi, että asiassa oli kysymys siitä, oliko A:n toiminta kalastuslain 8 §:n 1 momentissa tarkoitettu järjestetty tilaisuus sekä onginta-, pilkintä- tai viehekalastuskilpailuun verrattavissa. Mikäli näin olisi, vaadittaisiin tilaisuuden järjestäjältä kalastusoikeuden haltijan lupa. Ilman tällaista lupaa tapahtuva kalastus olisi rikoslaissa tarkoitettua luvatonta pyyntiä.

Maa- ja metsätalousvaliokunta oli kalastuslain muuttamisesta annettua lakiehdotusta eduskunnassa käsitellessään pyytänyt ehdotuksesta perustuslakivaliokunnan lausunnon (PeVL 8/1996 vp). Perustuslakivaliokunta oli perusoikeuksien kannalta todennut, että viehekalastusoikeuden taustalla oleva virkistyskäyttö on harrastuksen levinneisyyden huomioon ottaen tärkeä yhteiskunnallinen tarve. Rajoitukset omistukselle eivät saa mennä pidemmälle kuin on perusteltua ottaen huomioon rajoituksen taustalla olevan yhteiskunnallisen intressin painavuus suhteessa omaisuuden suojaan. Edelleen valiokunta oli lausunut, että viehekalastusoikeudesta aiheutuva rajoitus ei saa mennä pidemmälle kuin on välttämätöntä hyväksyttävän kalavesien virkistyskäyttötarveintressin tyydyttämiseksi. Viehekalastusoikeus ei valiokunnan mukaan loukannut omistajan oikeutta omaisuutensa normaaliin, kohtuulliseen ja järkevään käyttöön. Luvanvaraisuussäännön tuli valiokunnan mukaan kiistattomasti kattaa esimerkiksi sellaiset tilanteet, joissa jokin yritys järjestäisi organisoitua viehekalastusta toisen vesialueella.

Maa- ja metsätalousvaliokunta oli perustuslakivaliokunnan lausuntoon viitaten (MmVM 9/1996 vp) todennut luvanvaraisuussäännöksestä, että sen tulee kattaa myös sellaiset tilanteet, joissa jokin yritys järjestää organisoitua viehekalastusta toisen vesialueella. Luvanvaraisuutta harkittaessa tulee osallistujien määrän lisäksi ottaa huomioon toiminnan jatkuvuus ja säännönmukaisuus.

Harkitessaan oliko kyse järjestetystä tilaisuudesta käräjäoikeus totesi, että sekä perustuslakivaliokunta että maa- ja metsätalousvaliokunta olivat ottaneet kantaa siihen, että luvanvaraisuussäännöstön tuli kattaa tilanteet, joissa yritys järjestää organisoitua viehekalastusta toisen vesialueella. Käräjäoikeus katsoi, että ansiomielessä tapahtuva opastettujen kalastusmatkojen järjestäminen sisältyi käsitteeseen ”järjestetty tilaisuus”, huolimatta siitä, että se tapahtui usealla eri omistajien vesialueella.

Kysymykseksi vielä jäi, oliko A:n järjestämä tilaisuus rinnastettavissa onginta-, pilkintä- tai viehekalastuskilpailuihin. Perustuslakivaliokunta oli suorittanut intressivertailun yksityisen omistusoikeuden ja viehekalastusoikeuden laajentumisen aiheuttaman omistusoikeuden rajoituksen välillä. Valiokunnan mukaan haitat omistusoikeudelle oli määriteltävä luvanvaraisuussäännöksinä. Kalastusoikeus ei saanut mennä pidemmälle kuin oli välttämätöntä hyväksyttävän kalavesien virkistyskäyttöintressin tyydyttämiseksi. Maa- ja metsätalousvaliokunta oli huomioinut edellä mainitut periaatteet toteamalla, että luvanvaraisuutta harkittaessa on otettava huomioon osallistujien määrä, toiminnan jatkuvuus ja säännönmukaisuus. Vaikka molemmat valiokunnat olivat viitanneet organisoituun viehekalastukseen esimerkkinä luvanvaraisuudesta, käräjäoikeus ei kuitenkaan katsonut, että tällä maininnalla olisi ollut tarkoitus asettaa organisoitu viehekalastus eri asemaan riippumatta siitä, oliko kalastusoikeus ylittänyt virkistyskäyttöintressin tai tarpeettomasti rajoittanut omistajan käyttömahdollisuuksia. Käräjäoikeus totesi, että myös järjestetyn viehekalastustoiminnan oli oltava mahdollista ilman kalastuksenhaltijan lupaa, mikäli edellä mainitut edellytykset täyttyivät.

Oliko A:n toiminta B:n omistamalla vesialueella sitten ollut sellaista, että voitiin objektiivisesti arvioida toiminnan haitanneen omistajan normaalia, kohtuullista ja järkevää käyttöä sekä toisaalta, oliko kalastus mennyt pidemmälle kuin oli ollut välttämätöntä hyväksyttävän kalaveden virkistyskäyttöintressin tyydyttämiseksi? A:n esiintuomin tavoin hän oli opastanut kolmea asiakastaan karttaan merkittyä reittiä pitkin eri kalastusalueiden omistajien vesialueella. Kullakin alueella oli kalastettu lyhyehkö aika. Huomioiden asiakkaiden vähäinen määrä ja vierailun lyhyehkö aika, oli B:n vesialueeseen kohdistunut rasitus ollut vähäinen.

Käräjäoikeus totesi, ettei A:n toiminta, huomioiden vielä sen, että A oli käynyt vain kaksi kertaa B:n vesialueella vuonna 2002, ollut haitannut B:n omaa käyttöä eikä kalastus ollut mennyt pidemmälle kuin oli ollut välttämätöntä virkistyskäytön tyydyttämiseksi. Siten A:n toiminta kalastusoppaan toiminnassa, sellaisena kuin se oli ilmennyt tämän jutun tosiseikastossa, ei huomioiden osallistujien määrä ja toiminnan jatkuvuus ja säännönmukaisuus edellyttänyt kalastusoikeuden haltijan lupaa. A:n opastama kalastus ei ollut ollut rinnastettavissa onginta-, pilkintä- tai viehekalastustoimintaan. A:lla ja kullakin asiakkaalla oli ollut oma läänikohtainen viehekalastuslupa. A ei ollut luvattomasti kalastanut toisen kalavedessä.

Näillä perusteilla käräjäoikeus hylkäsi syytteen.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Pertti Mäkilaurila sekä lautamiehet Ulla-Rita Blomqvist (eri mieltä), Tapani Flyktman ja Toivo Forsell.

Lautamies Ulla-Rita Blomqvist totesi erimielisyyslausuntonaan seuraavan:

Omistusoikeuteen perustuvan kalastusoikeuden rinnalla oli kalastuslain 8 §:n 1 momentin mukainen yleinen, jokamiehenoikeuteen rinnastettava onkimis- ja pilkkimisoikeus. Sama lainkohta sisälsi myös maksullisen yleiskalastusoikeuden viehekalastukseen.

Viehekalastusoikeuden laajentaminen vuonna 1996 merkitsi omistajan käyttöoikeuden rajoittamista samassa suhteessa kuin muiden yleistä kalastusoikeutta vesialueella lisättiin.

Lautamies Blomqvist viittasi lausunnossaan edellä mainittujen perustuslakivaliokunnan lausunnon sekä maa- ja metsätalousvaliokunnan mietinnön lisäksi ministeri Kalevi Hemilän vastaukseen kirjalliseen kysymykseen (KK 624/1997), ylitarkastaja Jaakko Aution esitelmään ja maa- ja metsätalousministeriön julkaisuun ”Virkistyskalastus nyt ja tulevaisuudessa”.

A oli myöntänyt syytteessä mainitun teonkuvauksen ja kertonut järjestävänsä ja myyvänsä Apajamatkat-nimisen toiminimen haltijana kalastusmatkoja, joilla hän itse toimi kalastusoppaana. A:n kalastusmatkojen järjestäminen hänen oman kertomuksensa mukaan oli jatkuvaa ja säännönmukaista ja kalastuspaikat hän valitsi kulloisen tilanteen perusteella ottaen huomioon asiakkaiden toivomukset, sääolosuhteet ja muut mahdolliset seikat. Viime kädessä A päätti paikasta omaan ammattitaitoonsa perustuen.

Kyseisessä tilanteessa A:n asiakkaiden lukumäärä oli pieni, mutta lukumäärä ei ollut ratkaiseva, koska A oman ja todistaja R:n kertomuksen mukaan organisoi matkan ja myös päätti kalastuspaikoista.

Viitaten kalastuslain 8 §:n 1 momentin perusteluihin ja sen tulkintoihin sekä A:n omaan ja todistajan kertomukseen oli A:n toimintaa pidettävä säännönmukaisena, jatkuvana, elinkeinotoiminnan muodossa tapahtuvana, organisoituna viehekalastusmatkojen tarjoamisena ja järjestämisenä maksua vastaan ja se täytti näin laissa tarkoitetun ”muut vastaavat tilaisuudet” -määritelmän ja edellytti vesialueen omistajan/kalastusoikeuden haltijan luvan. Asiakkaiden lukumäärä ei ratkaissut luvanvaraisuutta vaan toiminnan muoto.

Näin ollen Blomqvist katsoi, että A oli syyllistynyt syytteessä mainittuun luvattomaan pyyntiin ja tuomitsi hänet sakkorangaistukseen.

Helsingin hovioikeuden tuomio 2.3.2005

Virallinen syyttäjä, A ja B valittivat hovioikeuteen.

Hovioikeus totesi, että kalastuslain 8 §:n 1 momentin mukaan sen lisäksi, mitä lain 6 §:n 1 momentissa ja 7 §:n 1 momentissa säädetään kalastamisesta yleisellä vesialueella, on jokaisella oikeus muullakin vesialueella harjoittaa onkimista ja pilkkimistä sekä yhdellä vavalla ja vieheellä viehekalastusta, kuitenkin vetouistelua lisäksi yhdellä painovieheellä, lukuunottamatta lohi- ja siikapitoisten vesistöjen koski- ja virtapaikkoja sekä niitä vesialueita, joilla kalastaminen on muun säännöksen nojalla kielletty. Onginta-, pilkintä- ja viehekalastuskilpailuja sekä muita vastaavia järjestettyjä tilaisuuksia varten on saatava kalastusoikeuden haltijan lupa.

Kalastuslakiehdotusta koskevassa perustuslakivaliokunnan lausunnossa (PeVL 8/1996 vp s. 3) on todettu, että lakiehdotuksen 8 §:n 1 momentin lopussa olevan luvanvaraisuussäännöksen tulee kiistattomasti kattaa esimerkiksi sellaiset tilanteet, joissa jokin yritys järjestäisi organisoitua viehekalastusta toisen vesialueella. Maa- ja metsätalousvaliokunnan mietinnössä (MmVM 9/1996 vp s. 7) on puolestaan kerrottuun perustuslakivaliokunnan lausuntoon viitaten todettu, että säännöksen 1 momentin lopussa olevan luvanvaraisuussäännöksen tulee kattaa myös sellaiset tilanteet, joissa jokin yritys järjestäisi organisoitua viehekalastusta toisen vesialueella. Luvanvaraisuutta harkittaessa tulee valiokunnan mietinnön mukaan osallistujien määrän lisäksi ottaa huomioon toiminnan jatkuvuus ja säännönmukaisuus.

Käräjäoikeuden tuomion perusteluista ilmenevällä tavalla hovioikeus katsoi, että A:n yksityisyrittäjänä Apajamatkat-nimisen yrityksen omistajana sanotun yrityksen asiakkaille säännöllisesti vuosittain viiden kuukauden aikana järjestämät opastetut kalastusmatkat ovat järjestettyjä tilaisuuksia. Edellisessä kappaleessa mainitun perustuslakivaliokunnan lausunnon mukaan kalastuslain 8 §:n 1 momentin lopussa olevan luvanvaraisuussäännöksen tuli kiistattomasti kattaa esimerkiksi sellaiset tilanteet, joissa jokin yritys järjestäisi organisoitua viehekalastusta toisen vesialueella. A:n yritys harjoitti juuri tällaista toimintaa. Maa- ja metsätalousvaliokunnan edellä mainitun mietinnön mukaan kalastuslain 8 §:n 1 momentti vastaa perustuslakivaliokunnan lausuntoa. Tämän vuoksi A:n oli saatava kysymyksessä olevia yrityksensä ansiotarkoituksessa järjestämiä opastettuja kalastusretkiä varten kalastusoikeuden haltijan lupa. A:n yrityksen toimintaa kokonaisuudessaan voitiin pitää jatkuvana ja säännönmukaisena. Myös kalastusretkille osallistuvien kokonaismäärä oli todennäköisesti vähäistä merkittävästi suurempi. Mainitut seikat tukivat maa- ja metsätalousvaliokunnan mietinnöstä ilmenevällä tavalla A:n toiminnan luvanvaraisuutta. A oli näin ollen kalastanut syytteessä kuvatulla tavalla toisen kalavedessä ilman kalastusoikeuden haltijan lupaa.

Kalastuslain 109 §:n mukaan rangaistus luvattomasta pyynnistä säädetään rikoslain 28 luvun 10 §:ssä, jonka mukaan se, joka luvattomasti kalastaa toisen kalavedessä, on tuomittava luvattomasta pyynnistä sakkoon. Asiassa esitetystä selvityksestä ilmeni kuitenkin, että A oli erehtynyt pitämään tekoaan sallittuna. Vaikka kysymyksessä olevat kalastuslain ja rikoslain säännökset täyttivätkin rikosoikeuden laillisuusperiaatteen asettamat vaatimukset, kalastuslain sisältö oli ollut edellä selostetulla tavalla erityisen vaikeaselkoinen ja oikean sisällön selvittäminen oli ollut vaikeaa. Asiassa esitetystä aineistosta ilmeni lisäksi, että eri viranomaiset olivat saattaneet tulkita lakia eri tavalla ja A oli saattanut saada Uudenmaan työvoima- ja elinkeinokeskuksesta virheellisen lain tulkintaa koskevan neuvon. A:n erehtymistä oli mainitut seikat huomioon ottaen pidettävä ilmeisen anteeksiannettavana ja hän oli rikoslain 4 luvun 2 §:stä (515/2003) ilmenevällä tavalla rangaistusvastuusta vapaa. Tämän vuoksi häntä vastaan luvattomasta pyynnistä ajettu syyte oli hylättävä.

Näillä perusteilla hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Anja Antila (eri mieltä), Matti Rintala ja Eero Arvo (eri mieltä). Esittelijä Kari Heikkonen (mietintö).

Viskaali Heikkonen lausui mietinnössään, että kalastuslain 8 §:n 1 momentin mukaan sen lisäksi, mitä lain 6 §:n 1 momentissa ja 7 §:n 1 momentissa säädetään kalastamisesta yleisellä vesialueella, on jokaisella oikeus muullakin vesialueella harjoittaa onkimista ja pilkkimistä sekä yhdellä vavalla ja vieheellä viehekalastusta, kuitenkin vetouistelua lisäksi yhdellä painovieheellä, lukuunottamatta lohi- ja siikapitoisten vesistöjen koski- ja virtapaikkoja sekä niitä vesialueita, joilla kalastaminen on muun säännöksen nojalla kielletty. Onginta-, pilkintä- ja viehekalastuskilpailuja sekä muita vastaavia järjestettyjä tilaisuuksia varten on saatava kalastusoikeuden haltijan lupa.

Kalastuslakiehdotusta koskevassa perustuslakivaliokunnan lausunnossa (PeVL 8/1996 vp s. 3) on todettu, että lakiehdotuksen 8 §:n 1 momentin lopussa olevan luvanvaraisuussäännöksen tulee kiistattomasti kattaa esimerkiksi sellaiset tilanteet, joissa jokin yritys järjestäisi organisoitua viehekalastusta toisen vesialueella. Maa- ja metsätalousvaliokunnan mietinnössä (MmVM 9/1996 vp s. 7) on puolestaan kerrottuun perustuslakivaliokunnan lausuntoon viitaten todettu, että säännöksen 1 momentin lopussa olevan luvanvaraisuussäännöksen tulee kattaa myös sellaiset tilanteet, joissa jokin yritys järjestäisi organisoitua viehekalastusta toisen vesialueella. Luvanvaraisuutta harkittaessa tulee valiokunnan mietinnön mukaan osallistujien määrän lisäksi ottaa huomioon toiminnan jatkuvuus ja säännönmukaisuus.

Puheena olevan säännöksen sanamuodosta ei voitu päätellä, että toisen vesialueella järjestettävä viehekalastus edellyttäisi aina vesialueen haltijan lupaa pelkästään sillä perusteella, että organisoidun viehekalastuksen toisen vesialueella oli järjestänyt yritys. Tätä tulkintaa tuki myös edellä kerrottu maa- ja metsätalousvaliokunnan mietinnössä oleva luvanvaraisuuden harkintaa koskeva lause. Koska sen mukaan toiminnan luvanvaraisuutta harkittaessa tuli ottaa huomioon muun muassa kalastukseen osallistujien määrä, lauseella oli asiayhteydestäkin ilmenevällä tavalla viitattu nimenomaan yrityksen järjestämään kalastustoimintaan toisen vesialueella eikä yrityksen toimintaan yleensä, joka jo luonteensa mukaisesti oli kalastuskaudella jatkuvaa ja säännönmukaista.

Asiassa oli riidatonta, että A oli harjoittanut viehekalastusta elinkeinonharjoittajana kolmen asiakkaansa kanssa B:n omistamalla vesialueella siten, että kullakin kalastajalla oli ollut yksi vapa ja viehe. Lisäksi kaikilla neljällä oli ollut läänikohtainen kalastuslupa. A oli ilmoituksensa mukaan käynyt kalastamassa B:n omistamalla vesialueella kaksi kertaa vuonna 2002 ja 22.5.2002 kalastus B:n vesialueella oli kestänyt noin 20 minuuttia. A:n syytteessä tarkoitetussa tilanteessa järjestämä kalastus ei ollut siihen osallistuneiden määrä sekä toiminnan jatkuvuus ja säännönmukaisuus huomioon ottaen vastannut puheena olevan lain 8 §:n 1 momentissa tarkoitettuja onginta-, pilkintä- ja viehekalastuskilpailuja eikä A siten ollut tarvinnut kalastukseen B:n lupaa. Sen vuoksi Heikkonen esitti mietinnössään, että syyte hylätään.

Eri mieltä ollut hovioikeudenneuvos Arvo hyväksyi mietinnön.

Eri mieltä ollut hovioikeudenneuvos Antila ilmoitti olevansa perustelujen kolmen ensimmäisen kappaleen osalta hovioikeuden tuomiosta ilmenevällä kannalla sekä lausui muilta osin seuraavaa:

A oli syyllistynyt siihen luvattomaan pyyntiin, mistä hänelle oli vaadittu rangaistusta. Antila jätti hänet kuitenkin rikoksen tekoaikana voimassa olleen rikoslain 3 luvun 5 §:n 3 momentin 1 kohdan (1060/1996) nojalla rangaistukseen tuomitsematta, koska tekoa oli sen haitallisuus ja siitä ilmenevä A:n syyllisyys huomioon ottaen pidettävä kokonaisuutena arvostellen vähäisenä.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Viralliselle syyttäjälle ja A:lle myönnettiin valituslupa. Syyttäjä vaati valituksessaan, että A tuomitaan rangaistukseen luvattomasta pyynnistä, ja A, että syyte hylätään, koska hänen menettelynsä ei täytä luvattoman pyynnin tunnusmerkistöä.

A vastasi syyttäjän valitukseen, ja syyttäjä ja B vastasivat A:n valitukseen.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Taustatiedot ja syyte

1. A on järjestänyt ja markkinoinut Apajamatkat-nimisen toiminimen omistajana asiakkaille maksullisia kalastusretkiä ja toiminut retkillä kalastusoppaana. Kalastusretkien reitit Suomenlahden rannikkoalueella ovat vaihdelleet asiakkaiden toiveiden ja vallinneiden olosuhteiden mukaan.

2. A on 22.5.2002 harjoittanut viehekalastusta veneellä kolmen asiakkaansa kanssa siten, että hänellä ja kullakin asiakkaalla on ollut käytössään yksi heittovapa ja viehe. A järjestämän kalastusretken reitti on tuolloin kulkenut laajalla vesialueella etelärannikon saaristossa ja kalastus on tapahtunut reitin varrella noin 20 minuutin ajan B:n Siuntiossa omistamalla vesialueella. A ja hänen asiakkaansa olivat kukin suorittaneet kalastuslain 88 §:n 1 momentissa tarkoitetun kalastuksenhoitomaksun ja 2 momentissa tarkoitetun viehekalastusmaksun.

3. Virallinen syyttäjä on vaatinut A:lle rangaistusta luvattomasta pyynnistä sillä perusteella, että A on 22.5.2002 Siuntiossa luvattomasti kalastanut toisen kalavedessä ilman kalastusoikeuden haltijan B:n lupaa. A:n elinkeinonharjoittajana asiakkailleen järjestämä retki on syyttäjän mukaan ollut kalastuslaissa tarkoitettu järjestetty tilaisuus, jolloin viehekalastukselle tulee saada vesialueen omistajan ja haltijan lupa.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

4. Asiassa on kysymys ensinnäkin siitä, onko A:n menettely toteuttanut rikoslain 28 luvun 10 §:ssä rangaistavaksi säädetyn luvattoman pyynnin tunnusmerkistön vai onko kysymys ollut sellaisesta kalastuslain 8 §:n 1 momentissa tarkoitetusta, yhdellä vavalla, kelalla ja vieheellä harjoitetusta viehekalastuksesta, johon jokaisella on oikeus muullakin kuin yleisellä vesialueella. Ratkaisevaa tässä harkinnassa on, pidetäänkö A:n toimintaa viimeksi mainitussa säännöksessä tarkoitettuna järjestettynä tilaisuutena, jolloin viehekalastukseen on saatava myös kalastusoikeuden haltijan lupa. Toiseksi kysymys on siitä, voidaanko A:n menettelyä, jos sen katsotaan toteuttavan luvattoman pyynnin tunnusmerkistön, pitää hovioikeuden katsomin tavoin A:n erehtymisestä johtuen ilmeisen anteeksiannettavana, jolloin tekijä rikoslain 4 luvun 2 §:n mukaan vapautuu rangaistusvastuusta.

Viehekalastus yleiskalastusoikeutena

5. Oikeus harjoittaa kalastusta ja määrätä siitä kuuluu kalastuslain 5 §:n mukaan lähtökohtaisesti vesialueen omistajalle. Vesialueen omistajan yksinomaista kalastusoikeutta on kuitenkin eri aikoina rajoitettu muun muassa säätämällä tietyillä kalastustavoilla harjoitettu kalastus jokaiselle kuuluvaksi yleiskalastusoikeudeksi. Kalastuslain 8 §:n 1 momenttia on tässä tarkoituksessa muutettu 1.1.1997 voimaan tulleella lailla (1045/1996), jolloin myös viehekalastusoikeus on säännöksessä mainituin rajoituksin tullut yleiskalastusoikeudeksi. Tarkoituksena on ollut laajentaa yksityisten virkistyskalastajien mahdollisuutta kalastukseen ilman kalastusoikeuden haltijan lupaa.

6. Kalastuslain 8 §:n 1 momentin mukaan jokaisella on oikeus muullakin kuin yleisellä vesialueella harjoittaa yhdellä vavalla, kelalla ja vieheellä viehekalastusta, kuitenkin vetouistelua lisäksi yhdellä painovieheellä ja syvääjällä, lukuun ottamatta säännöksessä mainittuja vesistöjä ja vesialueita, joilla kalastaminen on muun säännöksen mukaan kielletty. Onginta-, pilkintä- ja viehekalastuskilpailuja sekä muita vastaavia järjestettyjä tilaisuuksia varten on saatava myös kalastusoikeuden haltijan lupa.

7. Viehekalastusoikeuden laajentaminen on tullut eduskunnassa vireille lakialoitteella (LA 4/1995 vp), jossa ehdotettiin säädettäväksi läänikohtainen viehekalastusmaksu, jonka maksanut henkilö olisi oikeutettu kalastamaan vavalla ja vieheellä sen läänin alueella, jota koskevan maksun hän on maksanut. Lakialoitetta muutettiin maa- ja metsätalousvaliokunnassa siten, että sääntely tarkoittaisi viehekalastusoikeuden sisällyttämistä yleiseen kalastusoikeuteen (MmVM 9/1996 vp s. 1 – 2).

8. Lakialoitteen eduskuntakäsittelyä koskevien valmisteluasiakirjojen mukaan sekä perustuslakivaliokunta maa- ja metsätalousvaliokunnalle antamassaan lausunnossa (PeVL 8/1996 vp s. 3) että maa- ja metsätalousvaliokunta mietinnössään (MmVM 9/1996 vp s. 7) ovat todenneet, että kalastuslain 8 §:n 1 momentin lopussa olevan luvanvaraisuussäännöksen tulee kattaa sellaiset tilanteet, joissa jokin yritys järjestäisi organisoitua viehekalastusta toisen vesialueella. Maa- ja metsätalousvaliokunnan mietinnön mukaan luvanvaraisuutta harkittaessa tulee osallistujien määrän lisäksi ottaa huomioon toiminnan jatkuvuus ja säännönmukaisuus.

Korkeimman oikeuden kannanotot

9. A:n omista lausumista ilmenee, että hän on elinkeinonharjoittajana järjestänyt organisoitua, yrityksensä asiakkaille suunnattua viehekalastusta, joka on ulottunut myös B:n omistamalle vesialueelle. A:n ilmoituksen mukaan hänen toimintansa kalastusretkien järjestämisessä on jatkuvaa ja säännönmukaista. Korkein oikeus katsoo, että tämänkaltaisessa toiminnassa on kysymys kalastuslain 8 §:n 1 momentissa tarkoitetusta järjestetystä tilaisuudesta, johon on saatava myös kalastusoikeuden haltijan lupa. Koska A:lla, hänen harjoittaessaan viehekalastusta B:n omistamalla vesialueella, ei ole ollut kalastusoikeuden haltijan B:n lupaa, A:n menettely on toteuttanut luvattoman pyynnin tunnusmerkistön. Asiaa arvioitaessa merkitystä ei ole sillä, missä määrin syytteessä mainittu, vain lyhyen aikaa B:n vesialueella kestänyt kalastaminen on loukannut B:n kalastusoikeutta.

10. Hovioikeus on syytteen rikoslain 4 luvun 2 §:n nojalla hyläten katsonut, että A on erehtynyt pitämään tekoaan sallittuna ja että erehtymistä on pidettävä ilmeisen anteeksiannettavana kalastuslain sisällön erityisen vaikeaselkoisuuden ja A:n mahdollisesti saaman viranomaisen virheellisen neuvon vuoksi.

11. Rikoslain 4 luvun 2 §:ssä säädetään kieltoerehdyksestä. Säännöksen mukaan, jos tekijä erehtyy pitämään tekoa sallittuna, hän on rangaistusvastuusta vapaa, jos erehtymistä on pidettävä ilmeisen anteeksiannettavana muun muassa lain sisällön erityisen vaikeaselkoisuuden tai viranomaisen virheellisen neuvon vuoksi. Lain esitöiden (HE 44/2002 vp s. 113) mukaan pelkkä säännösten tulkinnanvaraisuus ei kuitenkaan riitä, vaan vastuusta vapautuminen edellyttää, että lain sisällön selvittäminen kohtaa ylivoimaisia taikka kohtuuttomia vaikeuksia.

12. Kalastuslain muuttamista koskevissa valmisteluasiakirjoissa on kohdassa 8 mainitulla tavalla ilmaistu selkeä kanta organisoitujen kalastusretkien luvanvaraisuuteen. A:lta elinkeinonharjoittajana on voitu edellyttää toimintansa luvanvaraisuuden selvittämistä. Kalastuslain kysymyksessä oleva säännös ei ole erityisen vaikeaselkoinen siten, että A:n erehtymistä tällä perusteella voitaisiin pitää ilmeisen anteeksiannettavana. Asiassa ei myöskään ole esitetty selvitystä A:n mahdollisesti saamasta viranomaisen virheellisestä neuvosta, jonka perusteella hän voisi vapautua rangaistusvastuusta.

Syyksilukeminen

13. A on syytteessä mainitussa tilaisuudessa luvattomasti kalastanut toisen kalavedessä ilman kalastusoikeuden haltijan lupaa.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan.

A tuomitaan rikoslain 28 luvun 10 §:n ja kalastuslain 8 §:n 1 momentin nojalla luvattomasta pyynnistä (tekoaika 22.5.2002) 20:een 37 euron määräiseen päiväsakkoon eli maksamaan sakkoa yhteensä 740 euroa.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Kari Raulos, Lauri Lehtimaja (eri mieltä), Liisa Mansikkamäki (eri mieltä), Pasi Aarnio ja Hannu Rajalahti. Esittelijä Marjatta Berg.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Mansikkamäki: Kalastuslain 8 §:n 1 momentin nojalla jokainen saa kalastaa yhdellä vieheellä myös yksityisellä vesialueella. Tätä yleiskalastusoikeutta on kuitenkin samassa lainkohdassa rajoitettu siten, että ”onginta-, pilkintä- ja viehekalastuskilpailuja sekä muita vastaavia järjestettyjä tilaisuuksia” varten on saatava myös kalastusoikeuden haltijan lupa.

Mainittu säännös on tulkinnanvarainen sen osalta, mitä ”muilla vastaavilla järjestetyillä tilaisuuksilla” tarkoitetaan ja miten laajaksi yleiskalastusoikeus on tältä osin katsottava. B on vesialueen omistajana vedonnut perustuslain 15 §:ssä turvattuun omaisuuden suojaan, jota yleiskalastusoikeuden laaja tulkinta hänen mielestään kaventaa. Toisaalta A on taas tuonut esille sen, että opastettujen viehekalastusretkien järjestäminen kävisi vesialueiden omistussuhteiden pirstoutuneisuuden vuoksi mahdottomaksi, jos yleiskalastusoikeuden laajuutta tulkittaisiin hovioikeuden tavoin suppeasti. Tämä taas kaventaisi hänelle ammattimaisena kalastusoppaana perustuslain 18 §:n mukaan kuuluvaa elinkeinovapautta.

Eduskunnan perustuslakivaliokunnan sekä maa- ja metsätalousvaliokunnan lausumista on pääteltävissä, että luvanvaraisuuden pitäisi valiokuntien mielestä ulottua myös sellaisiin tilanteisiin, ”joissa jokin yritys järjestäisi organisoitua viehekalastusta toisen vesialueella”, etenkin, jos tällainen toiminta olisi ”jatkuvaa ja säännönmukaista” (PeVL 8/1996 vp s. 3 ja MmVM 9/1996 vp s. 7).

Lainkohdan saamasta sanamuodosta ei kuitenkaan ole luettavissa, että viehekalastuksen ”organisointi” sellaisenaan, tällaisen toiminnan puitteissa järjestettävien yksittäisten tilaisuuksien luonteesta huolimatta, voisi merkitä poikkeusta lainkohdassa pääsääntönä myönnetystä yleiskalastusoikeudesta. Se, että laissa mainitaan säännöksessä tarkoitetuista järjestetyistä tilaisuuksista ainoana esimerkkinä kalastuskilpailut, viittaa siihen, että tällaisessa, yleiskalastusoikeudesta poikkeuksen muodostavassa tilaisuudessa tulisi yleensä olla paikalla paitsi tilaisuuden järjestäjiä ja toimitsijoita myös useita osanottajia ja että se myös kestoltaan käsittäisi useita tunteja.

A:n elinkeinona on opastettujen kalastusretkien järjestäminen Suomenlahdella. Syytteessä ei ole nyt kysymys hänen harjoittamastaan elinkeinotoiminnasta kokonaisuudessaan, vaan A:lle on vaadittu rangaistusta ainoastaan yhdestä tilaisuudesta, jossa hän on kalastusoppaana noin 20 minuutin ajan opastanut kolmea yrityksensä asiakasta viehekalastuksessa B:n omistamalla yksityisellä vesialueella. Kullakin veneessä olijalla on ollut läänikohtainen viehekalastuslupa.

Tämä tilaisuus, vaikka se onkin järjestetty A:n harjoittaman elinkeinotoiminnan yhteydessä, ei kestonsa ja osanottajiensa lukumäärän puolesta vastaa kalastuslain 8 §:n 1 momentissa esimerkkinä mainittuja kalastuskilpailuja. Se seikka, että syytteessä tarkoitettu viehekalastus on tapahtunut A:n elinkeinotoimintansa yhteydessä järjestämän opastetun kalastusretken puitteissa, ei ole sinänsä voinut merkitä vesialueen omistavalle kalastusoikeuden haltijalle ylimääräistä haittaa verrattuna siihen mahdollisuuteen, että asianomaiset veneessä olijat olisivat samoissa olosuhteissa kukin itsenäisesti ja yksityisesti harjoittaneet viehekalastusta yhdellä vavalla ja vieheellä sekä läänikohtaisella viehekalastusluvalla. Päinvastoin voidaan ajatella, että kalastusretken opastettu luonne ja asiantuntevan kalastusoppaan mukanaolo ovat merkinneet parempia takeita siitä, että viehekalastajat noudattavat hyvää kalastustapaa ja voimassa olevia kalastusmääräyksiä.

Rikoslain 3 luvun 1 §:n mukaan rikokseen syylliseksi saa katsoa vain sellaisen teon perusteella, joka tekohetkellä on laissa nimenomaan säädetty rangaistavaksi. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että niiden säännösten, joiden sisältö viime kädessä määrää rangaistavuuden alan, tulee olla kirjoitettu tavalla, joka vastaa rikoslainsäädännölle asetettavia täsmällisyysvaatimuksia. Kuten Korkein oikeus on monesti todennut, käsitteiden tulkinta on välttämätöntä ja oikeutettua myös yksittäisiä rikostunnusmerkistöjä sovellettaessa, mutta se edellyttää, että tulos on sopusoinnussa tunnusmerkistöstä ilmenevän, rangaistusuhalla tavoitellun suojan tarkoituksen kanssa, ja että lopputulos on kohtuudella tekijän ennalta arvattavissa.

Edellä sanotun nojalla katson, ettei kalastuslain 8 §:n 1 momentista riittävällä täsmällisyydellä ole ilmennyt, että A:n syytteessä kuvattu menettely täyttäisi luvattoman pyynnin tunnusmerkistön. Kumoan hovioikeuden tuomion ja hylkään A:ta vastaan ajetun syytteen.

Oikeusneuvos Lehtimaja: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Mansikkamäki.