Korkein oikeus KKO:2013:86

Lapsikaappaus Vapaudenriisto Rangaistuksen määrääminen Rangaistuksen mittaaminen

A oli vienyt hänen ja B:n yhteishuollossa olleen 2-vuotiaan lapsensa ilman isän B:n suostumusta Belgiaan. Belgiassa lapsi oli elänyt tavanomaisissa oloissa äitinsä A:n kanssa. A oli ollut tuona aikana puhelimitse ja tekstiviestein yhteydessä Suomessa olevaan B:hen. B oli noin puolen vuoden kuluttua noutanut lapsen Suomeen tämän palauttamista koskeneen päätöksen perusteella.

Korkeimman oikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla A:n ei katsottu menettelyllään syyllistyneen lapsikaappauksen lisäksi vapaudenriistoon.

Kysymys myös lapsikaappauksesta määrättävästä rangaistuksesta.

RL 25 luku 1 §
RL 25 luku 5 a §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Vantaan käräjäoikeuden tuomio 6.6.2011

Käräjäoikeus katsoi syyttäjän syytteestä selvitetyksi, että A ja B olivat asuneet yhdessä Suomessa vuoden 2006 joulukuusta alkaen. C oli syntynyt Suomessa 20.2.2008. Käräjäoikeus oli 12.1.2010 antamallaan tuomiolla vahvistanut, että A:n edesmennyt belgialainen aviomies ei ollut C:n isä. B tunnusti 19.1.2010 isyytensä ja Satakunnan maistraatti hyväksyi tunnustamisen samana päivänä.

A oli 4.5.2010 matkustanut yhdessä silloin kaksivuotiaan C:n kanssa Belgiaan. A ja B olivat olleet yhteydessä toisiinsa tekstiviestein ja puhelimitse sinä aikana, kun A ja C olivat oleskelleet Belgiassa. B oli 6.11.2010 noutanut C:n takaisin Suomeen 17.6.2010 vireille panemansa Haagissa kansainvälisestä lapsikaappauksesta tehdyn yleissopimuksen (Haagin sopimus) mukaisen lapsen palauttamismenettelyn perusteella. A puolestaan toimitettiin asian johdosta annetun eurooppalaisen pidätysmääräyksen perusteella Belgiasta Suomeen 16.11.2010.

Käräjäoikeus syyttäjän syytteen hyväksyen tuomitsi A:n syytekohdassa 1 lapsikaappauksesta ja syytekohdassa 2 törkeästä vapaudenriistosta (tekoaika 4.5. – 6.11.2010) yhteiseen yhden vuoden kuuden kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Lisäksi A velvoitettiin maksamaan lapsikaappauksen osalta B:lle korvaukseksi kärsimyksestä 2 000 euroa sekä matka- ja ansionmenetyskulukorvauksia ja vapaudenriiston osalta C:lle korvaukseksi kärsimyksestä 2 000 euroa.

Käräjäoikeus lausui ratkaisunsa perusteluissa seuraavaa:

A:n ja B:n yhteinen lapsi C oli ollut maastaviennin tapahtuessa tosiasiallisesti A:n ja B:n yhteisessä huollossa. Lapsikaappausta koskevan rikoslain 25 luvun 5 a §:n säännöksen esitöistä (HE 169/2005 vp) ilmeni, että rangaistussäännöksellä oli tarkoitettu turvata lapsen tosiasiallisen huoltosuhteen rikkomattomuutta. Viemällä C:n Suomesta Belgiaan A oli syyllistynyt pykälän 1 kohdan mukaiseen lapsikaappaukseen, jos hän toimi saman luvun 5 §:ssä tarkoitetulla tavalla omavaltaisesti ja 5 a §:ssä tarkoitetulla tavalla lapsen huoltoa koskevia oikeuksia loukaten.

Käräjäoikeus totesi, että omavaltaisuudella tarkoitettiin tässä yhteydessä samaa kuin luvattomuudella lapsen palauttamista koskevassa yksityisoikeudellisessa sääntelyssä. Käräjäoikeus viittasi lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain 32 §:n 1 momentin 1 kohdan säännökseen, jonka mukaan lapsen poisvientiä oli pidettävä luvattomana, jos se loukkasi jollekin kuuluvia lapsen huoltoa koskevia oikeuksia. Saman pykälän 2 momentista ilmeni kuitenkin, että poisvienti ei ollut luvatonta, jos oikeuksien haltija oli antanut suostumuksensa menettelyyn tai oli sen nimenomaisesti tai hiljaisesti hyväksynyt. Lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain 4 §:n 1 momentin ja 5 §:n 1 momentin mukaan A:lla C:n toisena yhteishuoltajana ei ollut ollut oikeutta yksin päättää tämän asuinpaikan muuttamisesta.

Edelleen käräjäoikeus vapaudenriistoa koskevan rikoslain 25 luvun 1 §:n rangaistussäännöksen esitöihin viitaten (HE 94/1993 vp) totesi, että säännöksessä tarkoitettiin henkilön ympäristöllä hänen normaalia arkista elinympäristöään ihmissuhteineen sosiaalisesti korostuneessa merkityksessä ja että eristäminen mainittiin laissa rikoksen tekomuotona pieniä lapsia silmällä pitäen. Siten C:n vieminen Suomesta Belgiaan täytti myös vapaudenriiston tunnusmerkistön (LaVM 22/1994 vp s. 15 ja HE 169/2005 vp s. 46 ja 55), jos A oli menetellyt mainitussa rangaistussäännöksessä tarkoitetulla tavalla oikeudettomasti, mikä tarkoitti samaa kuin luvattomuus.

Käräjäoikeus totesi A:n ja B:n käräjäoikeudessa yhtäpitävästi kertoneen, että A oli 4.5.2010 soittanut monta kertaa B:lle töihin ja että A oli puheluissaan puhunut aikomuksestaan lähteä C:n kanssa Belgiaan. B:n palattua töistä kotiin hän oli todennut A:n poistuneen sieltä C:n kanssa.

A kertoi käräjäoikeudessa olleensa siinä käsityksessä, että B oli antanut suostumuksensa maasta poistumiseen, koska B oli tiennyt A:n aikomuksesta. Käräjäoikeus katsoi kuitenkin, ettei pelkästään B:n tietoisuudesta voinut johtua, että A:lla olisi ollut perusteltu aihe olettaa B:n suostuneen matkaan. Suostumusta vastaan puhui voimakkaasti se, että B oli tehnyt rikosilmoituksen 7.5.2010 eli hyvin pian tapahtuman jälkeen. Lapsen vieminen pois maasta oli tapahtunut tilanteessa, jossa A:n ja B:n parisuhteessa oli ollut jo pitkähkön aikaa ongelmia. Kun B ei ollut tiennyt varmasti, minne A oli lähtenyt ja missä hän oleskeli ja kun B:llä ei ollut ollut A:n yhteystietoja, maasta lähteminen ei ollut voinut uskottavasti perustua A:n oletukselle B:n antamasta suostumuksesta. B:n muut toimet lapsen saamiseksi takaisin Suomeen osoittivat lisäksi, ettei hän ollut tapahtuneen jälkeenkään nimenomaisesti tai hiljaisesti hyväksynyt lapsen maastavientiä. Näillä perusteilla käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että A oli vienyt C:n luvattomasti Suomesta Belgiaan ja että hän oli toiminut tahallisesti.

Rikoslain 25 luvun 2 §:n 1 kohdan mukaan vapaudenriisto oli törkeä, jos vapaudenmenetystä jatkettiin yli kolmen vuorokauden ja jos vapaudenriisto myös kokonaisuutena arvostellen oli törkeä. Käräjäoikeus totesi, että C:n vapaudenmenetys oli kestänyt hieman yli puoli vuotta. Vaikka C oli sinä aikana puhunut muutaman kerran isänsä kanssa puhelimessa, kulunut aika oli ollut C:n kannalta hyvin merkittävä. B:n uskottavan kertomuksen mukaan C oli unohtanut tänä aikana paljon suomen kielestä. Suomessa olevien sukulaistensa lisäksi C oli joutunut olemaan erossa päiväkodista, jossa hän oli ollut hoidossa arkipäivisin, ja siellä olleista ystävistään.

Käräjäoikeus ei pitänyt uskottavana sitä, että A olisi ollut kertomansa mukaisesti Belgiassa vain odottamassa vuokra-asuntoa, jota hän oli hakenut ennen Suomesta lähtöään, koska vuokra-asuntoa ei ollut selvitysten mukaan luvattu hänelle pian tai edes jonakin tiettynä aikana. A:lla oli Belgiassa ystäviä ja B:n saamien tekstiviestien perusteella myös sukulaisia. Suomessa A:lla ei ollut ollut läheisiä henkilöitä ja hänen suomen kielen taitonsa oli heikko. Tällaisessa tilanteessa, kun parisuhteessa oli ollut jo pitkään ongelmia, oli hyvin ilmeistä, että A:n tarkoituksena oli ollut muuttaa pysyvästi pois Suomesta. Tätä tuki hyvin voimakkaasti myös se, että A oli Belgiassa pannut vireille hakemuksen C:n huollon uskomisesta yksin hänelle ja lapsen asumisen rekisteröimisestä siellä X:n kaupunkiin.

Syyttäjän esittämistä belgialaisista oikeudenkäyntiasiakirjoista ilmeni myös, että A oli siellä ensimmäisestä viranomaistapaamisesta 14.7.2010 alkaen selkeästi vastustanut C:n palauttamista ja palaamistaan Suomeen. A oli myös valittanut hänen kantansa vastaisista belgialaisten tuomioistuinten ratkaisuista eikä hän ollut 6.11.2011 tuonut C:tä sovittuun luovutuspaikkaan. Käräjäoikeus katsoi, ettei A ollut luovuttanut C:tä vapaaehtoisesti.

Johtopäätöksenään käräjäoikeus päätyi siihen, että A:n menettely täytti lapsikaappauksen ja törkeän vapaudenriiston tunnusmerkistöt.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Risto Tikka ja lautamiehet.

Helsingin hovioikeuden tuomio 29.12.2011

A valitti hovioikeuteen ja vaati, että syyte hylätään taikka ainakin, että hänen katsotaan törkeän vapaudenriiston asemesta syyllistyneen perusmuotoiseen vapaudenriistoon. Lisäksi hän vaati, että joka tapauksessa rangaistusseuraamusta ja tuomittuja korvauksia alennetaan.

Hovioikeus lausui ratkaisunsa perusteluissa seuraavaa:

Rikoslain 25 luvun 5 a §:n mukaan, jos lapsen omavaltaisessa huostaanotossa lapsen huoltoa koskevia oikeuksia loukaten lapsi vietiin pois asuinvaltiostaan tai jätettiin palauttamatta sinne ja lapsen huoltoa koskevia oikeuksia oli poisviemisen tai palauttamatta jättämisen hetkellä tosiasiallisesti käytetty tai olisi käytetty ilman poisviemistä tai palauttamatta jättämistä, rikoksentekijä oli tuomittava lapsikaappauksesta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

Kuten käräjäoikeus oli todennut, rangaistussäännöksellä suojattiin lapsen tosiasiallisen huoltosuhteen rikkomattomuutta. C:n huolto oli tekoaikana ollut A:lla ja B:llä yhteisesti. Tätä yhteishuoltosuhdetta loukaten A oli vienyt C:n Suomesta Belgiaan. A:n menettely täytti siten lähtökohtaisesti lapsikaappauksen tunnusmerkistön.

A oli vedonnut siihen, että B oli antanut suostumuksensa C:n viemiselle Belgiaan ja ettei A ollut ollut aikeissa olla Belgiassa kuin sen ajan, että hän olisi saanut oman asunnon Suomessa.

Hovioikeudessa kuultujen asianosaisten ja todistajien kertomusten perusteella hovioikeus päätyi siihen, ettei A:n puhelu B:lle osoittanut, että B olisi antanut nimenomaisen suostumuksensa C:n viemiselle pois Suomesta. Todistelusta ilmeni myös, että kun A:lta oli kysytty, kauanko tämä aikoi olla matkalla, A oli vastannut, ettei hän tiennyt. Ottaen vielä huomioon, että A oli hankkinut asunnon Belgiasta, hovioikeus ei pitänyt uskottavana, että A:lla olisi alunperinkään ollut tarkoitus oleskella Belgiassa vain lyhyen aikaa.

Näillä ja muutoin käräjäoikeuden lausumilla perusteilla hovioikeus katsoi, että A oli syyllistynyt käräjäoikeuden hänen syykseen lukemaan lapsikaappaukseen.

Lisäksi hovioikeus katsoi käräjäoikeuden tavoin, että A:n menettely toteutti vapaudenriiston tunnusmerkistön. Teon törkeysarvostelun osalta hovioikeus lausui ensiksikin, että rikoslain 25 luvun 2 §:n mukaan jos vapaudenriistossa vapaudenmenetystä jatkettiin yli kolmen vuorokauden, aiheutettiin vakavaa vaaraa toisen hengelle tai terveydelle tai käytettiin erityistä julmuutta tai vakavan väkivallan uhkaa ja vapaudenriisto oli myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä oli tuomittava törkeästä vapaudenriistosta vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään neljäksi vuodeksi.

Hovioikeus totesi, että edellä mainituista perusteista syytteessä vedottiin vain teon kestoon yli kolmen vuorokauden. Kun tämä teossa toteutui, harkittavaksi jäi vain teon kokonaisarvostelu.

Kuten käräjäoikeus oli todennut, pieneen lapseen kohdistuva vapaudenriisto tapahtui eristämällä lapsi sosiaalisesta elinympäristöstään. C oli ollut Belgiassa hieman yli puoli vuotta. Hän oli ollut teon aikaan kaksivuotias lapsi. C oli käynyt Suomessa päivähoidossa ja hänelle oli siten muodostunut perheen ja kodin ulkopuolisia arkirutiineja sekä niitä laajempi tuttu elinympäristö. Tämän ikäinen lapsi ei kuitenkaan ollut vielä niin kiintynyt ympäristöönsä kuin vanhemmat lapset, eivätkä esimerkiksi kodin ulkopuoliset ystävyyssuhteet olleet vielä ehtineet muodostua kovin läheisiksi. C oli ollut A:n ja B:n yhteishuollossa, mutta A oli ollut vanhemmista se, jonka kanssa C oli viettänyt enemmän aikaansa.

C:n asuinolosuhteet Belgiassa olivat olleet kunnossa. C:n melko pitkä poissaolo tutusta elinympäristöstään oli vaikuttanut heikentävästi hänen suomenkielen taitoonsa. Tämä oli kuitenkin korjaantunut pian. Belgiassa olo oli eristänyt C:n isästään B:stä eikä hänellä ollut ollut todellista mahdollisuutta pitää yhteyttä isäänsä, minkä saattoi olettaa olleen omiaan vaarantamaan lapsen tasapainoisen kehityksen. Asiassa ei kuitenkaan ollut ilmennyt mitään mainittavia merkkejä siitä, että C ei ollut ilman suurempaa vaivaa sopeutunut paluuseen Suomeen. Näillä perusteilla hovioikeus katsoi, että vapaudenriisto ei ollut kokonaisuutena arvostellen törkeä.

Seuraamusharkinnassaan hovioikeus totesi ensiksi, että A oli rikoslain 25 luvun 9 a §:ään vedoten pyytänyt, että hänet jätettäisiin rangaistukseen tuomitsematta. Sanotun lainkohdan mukaan lapsikaappauksesta voitiin jättää syyte ajamatta tai rangaistus tuomitsematta, jos rikoksentekijä oli vapaaehtoisesti palauttanut lapsen, jos lapsen etu sitä vaati tai jos oikeudenkäyntiä ja rangaistusta oli tekoon johtaneet syyt huomioon ottaen pidettävä kohtuuttomina.

Käräjäoikeuden toteamin tavoin A ei ollut palauttanut vapaaehtoisesti C:tä. Vaikka A:n ja B:n avioliitto olisi tekoaikaan ollut A:n väittämin tavoin kriisissä, ei sitä yksinään ollut pidettävä perusteena rangaistuksen tuomitsematta jättämiselle. Avioliiton ongelmat eivät olleet edellyttäneet C:n viemistä ulkomaille pitkäksi ajaksi. A:n väittämästä perheväkivallasta ei asiassa ollut saatu selvitystä. Hovioikeus katsoi, ettei A:n tuomitsematta jättämiselle ollut perusteita.

Rikoslain 6 luvun 4 §:n mukaan rangaistus oli mitattava niin, että se oli oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.

Hovioikeus viittasi A:n rikosten vahingollisuuden ja vaarallisuuden osalta siihen, mitä hovioikeus oli lausunut vapaudenriiston törkeysarvostelun yhteydessä. Teon vaikuttimien ja A:n syyllisyyden osalta hovioikeus viittasi siihen, että A oli ollut asettumassa Belgiaan pysyvästi eikä ollut aikeissa palauttaa C:tä vapaaehtoisesti. Koska vapaudenriisto ei ollut törkeä ja lisäksi huomioon ottaen muutkin teossa ilmenneet seikat kokonaisuutena, hovioikeus piti oikeudenmukaisena rangaistuksena A:n syyksi luetuista lapsikaappauksesta ja vapaudenriistosta 10 kuukauden yhteistä ehdollista vankeusrangaistusta.

Hovioikeus käräjäoikeuden tuomiota muuttaen tuomitsi A:n lapsikaappauksesta ja vapaudenriistosta yhteiseen kymmenen kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Ehdolliseen rangaistukseen liittyvän koeajan sekä korvausvelvollisuuden osalta käräjäoikeuden tuomion lopputulosta ei muutettu.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Monika Kuhlefelt, Jukka Kontio ja Jarmo Kilpelä.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla rajoitettuna koskemaan kysymystä, voitiinko hovioikeuden tuomiossa kuvattu A:n menettely lukea hänen syykseen lapsikaappauksen lisäksi vapaudenriistona. Korkein oikeus voi muilta osin perustaa ratkaisunsa valituksen kohteena olevassa ratkaisussa todettuihin seikkoihin. Kysymys valitusluvan myöntämisestä enemmälti siirrettiin ratkaistavaksi valituksen yhteydessä.

A vaati valituksessaan, että syyte hylätään tai että hänet jätetään rangaistukseen tuomitsematta.

Syyttäjä ja C B:n edustamana antoivat pyydetyt vastaukset.

Syyttäjä ja A antoivat Korkeimman oikeuden heiltä pyytämät rangaistusseuraamusta koskevat lausumat.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Valituslupahakemusta koskeva ratkaisu

Siltä osin kuin kysymys valitusluvan myöntämisestä on siirretty ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä, valituslupaa ei myönnetä. Näiltä osin hovioikeuden tuomio jää siis pysyväksi.

Pääasiaratkaisun perustelut

Tarkastelun lähtökohta ja kysymyksenasettelu

1. A:n syyksi on alemmissa oikeuksissa luettu ensiksikin 4.5. – 6.11.2010 tehty lapsikaappaus (tuomion kohta 1). Hovioikeuden tuomio jää tältä osin pysyväksi Korkeimman oikeuden evättyä valitusluvan enemmälti. Alemmat oikeudet ovat katsoneet mainituilta osin selvitetyksi, että A ja B olivat asuneet Suomessa yhdessä vuoden 2006 lopusta lukien. C oli syntynyt 20.2.2008 ja B oli 19.1.2010 tunnustanut olevansa lapsen isä. A oli 4.5.2010 matkustanut tuolloin 2-vuotiaan C:n kanssa Belgiaan. B oli Belgiassa tehdyn lapsen palauttamista koskeneen päätöksen perusteella 6.11.2010 noutanut C:n takaisin Suomeen ja A oli toimitettu eurooppalaisen pidätysmääräyksen johdosta Suomeen 16.11.2010.

2. C:n huolto oli edellä mainittuna tekoaikana ollut yhteisesti A:lla ja B:llä. A oli 4.5.2010 soittanut useita kertoja B:lle töihin ja myös välittömästi ennen lähtöään Suomesta puhelimitse ilmoittanut B:lle aikomuksestaan lähteä lapsen kanssa Belgiaan. Alempien oikeuksien mukaan sanottu puhelu ei osoittanut, että B olisi silloin antanut nimenomaisen suostumuksensa lapsen viemiseen pois Suomesta. Lisäksi B:n 7.5.2010 tekemä rikosilmoitus ja hänen muut sen jälkeiset toimenpiteensä lapsensa saamiseksi takaisin Suomeen osoittivat, ettei hän ollut jälkeenpäinkään nimenomaisesti taikka hiljaisesti hyväksynyt lapsensa maasta viemistä. A ja B olivat olleet puhelimitse ja tekstiviestein yhteydessä toisiinsa A:n ja C:n Belgiassa oloaikana ja A oli asunut yhdessä lapsensa kanssa asunnossa, jonka osoitetiedot olivat olleet siellä tiedossa. Alemmat oikeudet ovat katsoneet, että A oli vienyt C:n luvattomasti Suomesta Belgiaan ja teollaan loukannut hänellä ja B:llä ollutta C:n yhteishuoltosuhdetta. Siten A:n menettely täytti lapsikaappauksen tunnusmerkistön.

3. Korkeimmassa oikeudessa asiassa on kysymys siitä, täyttääkö A:n menettely myös C:hen kohdistuneen vapaudenriiston tunnusmerkistön, niin kuin hovioikeus on katsonut. Sikäli kuin syyte tältä osin hylättäisiin, asiassa tulee harkittavaksi kysymys lapsikaappauksesta tuomittavasta rangaistusseuraamuksesta.

Vapaudenriistoa ja lapsikaappausta koskevat rangaistussäännökset

4. Rikoslain 25 luvun 1 §:n mukaan vapaudenriistosta tuomitaan se, joka sulkemalla sisään, sitomalla, kuljettamalla johonkin tai muulla tavoin oikeudettomasti riistää toiselta liikkumisvapauden tai eristää toisen tämän ympäristöstä. Rikoksen rangaistusasteikko on sakko tai vankeutta enintään kaksi vuotta.

5. Säännöstä koskevassa hallituksen esityksessä (HE 94/1993 vp s. 106 – 107) todetaan, että vapaudenriistolla tarkoitettaisiin oikeudetonta liikkumisvapauden riistämistä tai eristämistä ympäristöstään. Liikkumisvapauden riistämisestä mainittaisiin säännöksessä esimerkkeinä sisään sulkeminen, sitominen tai kuljettaminen. Jos henkilöä kuljetetaan pakolla johonkin, merkitsee se hänen liikkumisvapautensa riistämistä. Sen sijaan pakolla tai kavaluudella johonkin kuljetettu, jota ei sitten estetä liikkumasta, voi olla eristetty ympäristöstään. Ympäristöstä eristäminen mainitaan tunnusmerkistössä myös pieniä lapsia silmällä pitäen. Lapsi osaa liikkua vain rajoitetusti, ja lapseen kohdistuva vapaudenriisto tapahtuukin yleensä nimenomaan ympäristöstä eristämällä. Ympäristöllä tarkoitetaan henkilön normaalia arkista elinympäristöä ihmissuhteineen, joten sillä on tässä yhteydessä sosiaalisesti korostunut merkitys.

6. Rikoslain 25 luvun 5 a §:n mukaan rikoksentekijä on tuomittava lapsikaappauksesta, jos lapsen omavaltaisessa huostaanotossa lapsen huoltoa koskevia oikeuksia loukaten lapsi viedään pois asuinvaltiostaan tai jätetään palauttamatta sinne (1 kohta) ja lapsen huoltoa koskevia oikeuksia oli poisviemisen tai palauttamatta jättämisen hetkellä tosiasiallisesti käytetty tai olisi käytetty ilman poisviemistä tai palauttamatta jättämistä (2 kohta). Rikoksen rangaistusasteikko on sakko tai vankeutta enintään kaksi vuotta.

7. Lapsikaappausta koskevalla rikoslain 25 luvun 5 a §:llä suojellaan lapsen tosiasiallisen huoltosuhteen rikkomattomuutta. Lainkohdan säätämiseen johtaneissa esitöissä (HE 169/2005 vp s. 46) on muun muassa todettu, että lapsikaappausta koskevan rangaistussäännöksen perustan muodostaisi saman luvun 5 §:ssä säännelty lapsen omavaltaista huostaanottoa koskeva rangaistussäännös. Lapsikaappauksessa on kysymys lapsen omavaltaisesta huostaanotosta, jonka yhteydessä lapsi luvattomasti viedään pois asuinvaltiostaan tai jätetään palauttamatta sinne. Hallituksen esityksen mukaan lapsen omavaltaista huostaanottoa koskevan säännöksen suhde muihin rangaistussäännöksiin voi määrittää myös lapsikaappauksen suhdetta vapaudenriistorikoksiin. Omavaltaista huostaanottoa koskevan säännöksen esitöissä (LaVM 22/1994 vp s. 15) taas todetaan, että kyseinen rangaistussäännös on erityissäännös, joka koskee lapseen läheisessä asemassa olevan henkilön tekemää huoltosuhteen omavaltaista muuttamista. Se voisi syrjäyttää muun muassa vapaudenriistoa koskevan säännöksen. Sen sijaan, jos esimerkiksi lapsi kuljetetaan hänelle täysin vieraaseen ympäristöön, hänen vapautensa rajoitetaan hyvin vähäiseksi tai hänet sidotaan teon toteuttamiseksi, ei huostaanottoa koskeva erityissäännös syrjäyttäisi rikoslain vapaudenriistoa koskevia säännöksiä. Myös lapsikaappausta koskevissa esitöissä todetaan, että rikoksentekijä tulisi tuomita rangaistukseen sekä lapsikaappauksesta että rikoslain 25 luvun 1 ja 2 §:ssä rangaistavaksi säädetystä vapaudenriistorikoksesta molempien rikosten tunnusmerkistöjen täyttyessä (HE s. 46 – 47).

8. Mainitussa hallituksen esityksessä (HE 169/2005 vp s. 47) lausutaan edelleen, että lapsikaappauksen oikeudettomuus liittyisi lapsen tosiasiallisen huoltosuhteen rikkomiseen eikä lapseen kohdistuvaan vapaudenriistoon. Esimerkiksi lapsen tahdolla ja suostumuksella ei olisi merkitystä arvioitaessa sitä, onko tekijä syyllistynyt lapsikaappaukseen. Niillä olisi sen sijaan merkitystä arvioitaessa tekijän syyllistymistä vapaudenriistorikokseen, joka sekin voidaan sinällään tehdä kuljettamalla lapsi ulkomaille. Toisaalta vapaudenriistorikokseen ei sisältyisi huoltosuhteeseen liittyviä osatekijöitä, kuten lapsikaappaukseen. Lapsikaappauksen ei voida sanoa olevan varsinaisesti vapauteen kohdistuva rikos.

Käsillä olevan tapauksen arviointia

9. Korkein oikeus toteaa alempien oikeuksien tavoin, että C:n ikä huomioon ottaen vapaudenriiston tekotapana tulee tässä tapauksessa kysymykseen ympäristöstä eristäminen. Siitä, minkälaisessa ympäristössä C elää, päättävät hänen huoltajansa. C:n sosiaalinen ympäristö on ollut Vantaalla sijainnut koti, jossa hän on elänyt vanhempiensa eli A:n ja B:n kanssa. C:n vähäinen ikä huomioon ottaen hänen oma tahtonsa valita elinympäristönsä jommankumman vanhemman luona ei voi olla vapaudenriiston tunnusmerkistön täyttymisen kannalta merkittävä seikka.

10. Belgiassa oleskelun aikana C ei ole voinut olla yhteydessä Suomessa asuvaan isäänsä. Jo lapsikaappaukseen kuitenkin sisältyy se, että lapsen mahdollisuus pitää yhteyttä toiseen huoltajaansa vaikeutuu. Mitä nuoremmasta lapsesta on kysymys, sitä vaikeampaa on järjestää yhteydenpito muualla asuvaan huoltajaan. Lapsikaappauksen lapselle aiheuttama este pitää yhteyttä toiseen vanhempaansa ei siten aina merkitsisi lapsen joutumista vapaudenriiston kohteeksi. Eristämisen merkitystä lapsen kannalta arvioitaessa on kiinnitettävä huomiota myös siihen, kuinka olennaisesti uudet olosuhteet tosiasiallisesti rajoittavat lapsen mahdollisuuksia saada pitää yhteyttä uuteen ympäristöönsä ja jatkaa yhteydenpitoa aikaisempaan ympäristöönsä. Esimerkiksi lapsen ikä vaikuttaa siihen, miten ympäristöstä eristävää lapsen vieminen vieraaseen kieli- ja kulttuuriympäristöön on. Vapaudenriiston tunnusmerkistössä tarkoitetun ympäristöstä eristämisen ei ole perusteltua katsoa täyttyvän aina myöskään silloin, kun toinen vanhemmista vie lapsen oikeudettomasti maasta. Vapaudenriistona pidettävästä eristämisestä voi olla kysymys, jos uusi ympäristö selvästi estää lapselta sellaisen yhteydenpidon ympäristöönsä – esimerkiksi katkaisee totutun yhteyden kumpaankin vanhempaan -, mikä hänen kehitysvaiheensa ja aikaisemman kanssakäymistottumuksensa perusteella on hänen turvallisuudentunteensa ja kehityksensä kannalta olennaista. Myös se, että eristäminen toisesta vanhemmasta ja aikaisemmasta kasvuympäristöstä huomattavasti pitkittyy lapsen vieneen vanhemman toimenpiteiden johdosta saattaa olla peruste olosuhteen toisenlaiselle arvioinnille teon kohteena olevan lapsen oikeusturvan kannalta.

11. Esitetyn selvityksen mukaan A:n ja C:n välinen suhde on ollut tavanomainen äidin ja pienen lapsen välinen suhde. He ovat asuneet Belgiassa vuokratussa asunnossa tavanomaisissa oloissa siten, että C on ollut äitinsä tosiasiallisessa huollossa. A:lla, joka on aikaisemmin asunut Belgiassa, on ollut Belgiassa sukulaisia ja ystäviä. Siellä oleskelun aikana C:n suomen kielen taito oli huonontunut, mutta se oli palautunut nopeasti hänen Suomeen palaamisensa jälkeen. Asiassa ei ole väitetty, että muuta C:n yhteydenpitoa ympäristöönsä Belgiassa rajoittavaa seikkaa tai hänen kehityksensä viivästymistä olisi todettu.

Johtopäätös

12. Edellä esitettyjä seikkoja kokonaisuutena harkitessaan Korkein oikeus päätyy tässä tapauksessa katsomaan, ettei vapaudenriiston tunnusmerkistössä tarkoitettua ympäristöstä eristämistä ole C:n osalta tapahtunut. Siten A ei ole menettelyllään syyllistynyt lapseen kohdistuneeseen vapaudenriistoon.

Rangaistuksen määrääminen lapsikaappauksesta

13. Rikoslain 25 luvun 9 a §:n mukaan lapsikaappauksesta voidaan jättää syyte ajamatta tai rangaistus tuomitsematta, jos rikoksentekijä on vapaaehtoisesti palauttanut lapsen, jos lapsen etu sitä vaatii tai jos oikeudenkäyntiä ja rangaistusta on tekoon johtaneet syyt huomioon ottaen pidettävä kohtuuttomina. Korkein oikeus toteaa, että A ei ollut vapaaehtoisesti palauttanut lasta. Perusteita A:n jättämiselle rangaistukseen tuomitsematta ei ole muutenkaan olemassa.

14. Niin kuin edellä on todettu, lapsikaappauksesta tuomitaan sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. Rikoslain 6 luvun 4 §:n mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen. Lapsikaappauksen osalta ei ole Korkeimman oikeuden rangaistuskäytäntöä eikä sanotusta rikoksesta tuomittaville rangaistuksille ole muodostunut alemmissa oikeuksissa sellaista yhtenäistä rangaistuskäytäntöä, jolle voitaisiin antaa merkitystä rangaistuksen mittaamisessa tässä asiassa.

15. Korkein oikeus toteaa, että A oli lähtöpäivänä 4.5.2010 ilmoittanut B:lle lähtevänsä C:n kanssa Suomesta Belgiaan. A oli ollut puhelimitse ja tekstiviestein yhteydessä B:hen saavuttuaan Belgiaan ja siellä oleskelunsa aikana. C:n asumisolot ja muut olosuhteet olivat olleet tavanomaiset hänen ollessaan A:n huollossa ja asuessaan yhdessä tämän kanssa. C oli ollut noin puoli vuotta Belgiassa ennen kuin hänet oli saatu palautetuksi takaisin Suomeen. Oleskelun kestoon oli ollut osaltaan vaikuttamassa se, että Belgian viranomaiset Suomen tekemän eurooppalaisen pidätysmääräyksen johdosta olivat 15.7.2010 asettaneet A:n ja C:n matkustuskieltoon lapsen palauttamista ja eurooppalaista pidätysmääräystä koskevan asian käsittelyn turvaamiseksi. Sen jälkeen kun oikeudenkäynti muutoksenhakuineen Belgiassa lapsen palauttamisen osalta oli päättynyt, A ei ollut enää vastustanut lapsen palauttamista.

16. A on edellä kerrotulla tavalla loukannut B:n huoltosuhdetta C:hen noin puolen vuoden ajan. Näin pitkään jatkunutta loukkausta pienen lapsen kohdalla, vaikka loukkauksen jatkuminen on johtunut muustakin kuin A:n viaksi jäävästä syystä, ei voida pitää niin lievänä rikoksena, että sakkorangaistus olisi riittävä seuraamus. Huomioon ottaen loukkaukseen liittyneet olosuhteet, kuten se, että B on tiennyt lapsen olevan äitinsä huolenpidon alaisena, on kuitenkin perusteltua mitata vankeusrangaistus asteikon lievimmästä päästä. Mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että oikeudenmukainen rangaistus A:n syyksi jäävästä lapsikaappauksesta on 60 päivän ehdollinen vankeusrangaistus.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan.

Syyte vapaudenriistosta (2 kohta) hylätään ja A vapautetaan siltä osin rangaistusseuraamuksesta.

A tuomitaan hänen syykseen jäävästä lapsikaappauksesta (1 kohta) 60 päiväksi vankeuteen, josta on vähennettävä vapaudenmenetysaikaa vastaavat kolme päivää. Vapaudenmenetysaika 16. – 18.11.2010. Vankeusrangaistus on ehdollinen. Koeaika on alkanut 6.6.2011 ja päättyy 31.12.2013.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Kari Kitunen, Juha Häyhä, Hannu Rajalahti, Ilkka Rautio ja Soile Poutiainen. Esittelijä Matti Sepponen.