Korkein oikeus KKO:1998:82

Velallisen epärehellisyys Velkojansuosinta Vahingonkorvaus

A oli myynyt avoimen yhtiönsä kannattavan osan toiselle yhtiölle käyvästä hinnasta. Kauppahinnalla maksettiin avoimen yhtiön velka pankille. Yhtiön myöhemmin alkanut konkurssi raukesi varojen puutteessa.

Kauppaan perustuva syyte velallisen epärehellisyydestä hylättiin, mutta rikoksena vanhentuneeseen velkojan suosimiseen perustuva yhtiön velkojan vahingonkorvausvaatimus hyväksyttiin.

ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA

Vaatimukset Jyväskylän käräjäoikeudessa

Keski-Suomen lääninverovirasto yhtyi virallisen syyttäjän syytteeseen, jossa A:lle vaadittiin rangaistusta muun ohella seuraavista kahdesta rikoksesta:

1. (tekokohta 2) A oli 20.11.1991 Jyväskylässä ilman hyväksyttävää syytä luovuttanut omistamansa avoimen yhtiön vaihto-omaisuuden omistamalleen osakeyhtiölle, vaikka hän avoimen yhtiön jo olemassaolleiden ja odotettavien taloudellisten vaikeuksien perusteella oli tiennyt tekonsa voivan vahingoittaa Keski-Suomen lääninveroviraston ja syytteessä mainittujen avoimen yhtiön kuuden muun velkojan taloudellisia etuja. Näin A oli aiheuttanut avoimen yhtiön maksukyvyttömäksi tulemisen.

2. (tekokohta 11) A oli 14.5.1992 Jyväskylässä hankkiakseen itselleen ja edellisessä kohdassa mainitulle avoimelle yhtiölle oikeudetonta taloudellista hyötyä yhtiötä koskevassa ulosottoselvityksessä tahallaan ilmoittanut yhtiön olevan varaton sekä näin salannut 15.4.1992 tehdyn autogrilliä koskevan kaupan ja siitä saadun 40 000 markan kauppahinnan.

Lääninverovirasto vaati, että A velvoitetaan 1 ja 2 kohdassa kerrottujen rikosten johdosta korvaamaan sille aiheuttamansa vahingon 119 003,01 markalla korkoineen käräjäoikeuden päätöspäivästä. Sen varalta, että A:n ei katsottaisi 1 kohdan osalta syyllistyneen velallisen epärehellisyyteen, lääninverovirasto totesi hänen menettelynsä täyttävän ainakin rikoslain 39 luvun 6 §:n mukaisen velkojansuosinnan. Vaikka syyteoikeus velkojansuosinnasta oli vanhentunut, oli A velvollinen korvaamaan lääninveroviraston vahingon.

Käräjäoikeuden tuomio 12.1.1995

Kuultuaan A:ta vaatimusten johdosta käräjäoikeus lausui perusteluinaan muun ohella seuraavaa:

1. Syytteessä tarkoitetun luovutuksen ei ollut katsottava huonontaneen velallisen varallisuusasemaa, koska yhtiön omaisuus oli myyty käyvästä hinnasta. A:n mukaan luovutuksen tarkoitus oli ollut saada osakeyhtiöstä toimiva liikeyritys. Syyttäjän taholta ei ollut näytetty, etteikö se olisi ollut mahdollista ja etteikö luovutukselle siten olisi ollut hyväksyttävää syytä.

2. A oli 14.5.1992 Jyväskylässä, hankkiakseen itselleen ja avoimelle yhtiölleen oikeudetonta taloudellista hyötyä, ulosottoselvityksessä tahallaan salannut 15.4.1992 tehdyn autogrilliä koskevan kaupan ja siitä saadun 40 000 markan kauppahinnan. A oli kuitenkin oikaissut erehdyttävän tiedon ennen yhtiön pesäluettelon oikeaksi vannomista.

Näillä perusteilla käräjäoikeus hylkäsi syytteen ja esitetyt korvausvaatimukset.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Rinne sekä lautamiehet Kuparinen, Simola ja Kolu.

Vaasan hovioikeuden tuomio 23.1.1996

Virallinen syyttäjä ja Keski-Suomen lääninverovirasto valittivat hovioikeuteen.

Hovioikeus lausui asian oikeudellisesta arvioimisesta seuraavaa:

Kohta 1

Rikoslain 39 luvun 1 §:ssä säädetyn velallisen epärehellisyyden tunnusmerkistön toteutuminen edellyttää ensinnäkin velallisella olleen taloudellisia vaikeuksia tai sellaisia olleen odotettavissa. Velallisen taloudellisen kriisin perustunnusmerkki on maksukyvyttömyys, eli tilanne jossa velallinen ei pysty täyttämään erääntyneitä velvoitteitaan kohtuullisessa ajassa (HE 66/1988, s. 163). Hovioikeus katsoo tämän edellytyksen täyttyvän. A:n kertomalla tavalla avoin yhtiö oli marraskuussa 1991 ollut vaikeuksissa ja kykenemätön maksamaan velkojaan.

Toiseksi teon on lain mukaan tullut aiheuttaa velallisen maksukyvyttömyys tai sitä oleellisesti pahentaa. Rangaistavaksi on tarkoitettu säätää velallisen varallisuusaseman todellinen huonontuminen (HE 66/1988, s. 161 – 163). Kysymystä voidaan tarkastella kahdesta näkökulmasta.

a) Mikäli velallisen kaupassa saama kauppahinta on vastannut kaupan kohteen arvoa, eli ollut käypä, ei velallisen varallisuusasema ole huonontunut. Käräjäoikeus on todennut kauppahinnan olleen käypä. Hovioikeudessa tätä ei ole riitautettu, joten syytä arvioida kysymystä toisin kuin käräjäoikeus ei ole. Hovioikeus toteaa kuitenkin täsmentäen kauppahinnan olleen käypä sikäli, että se on vastannut avoimen yhtiön omaisuuden kirjanpitoarvoa.

b) Toisaalta velallisen varallisuusasemaa voidaan tarkastella myös suorituksetta jääneiden velkojien kuten lääninveroviraston näkökulmasta. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna kauppa oli merkinnyt A:n kertomuksen perusteella avoimen yhtiön ainoan mahdollista voittoa tuottavan yksikön varallisuuden myymistä ja kauppahinnan käyttämistä yksin erään velkojana olleen pankin Y saatavien suorittamiseen. Kaupan seuraus on tällöin ollut se, että muiden velkojien kuin Y:n saatavien katteena ei enää ollut osakeyhtiölle myytyä omaisuutta eikä myöskään sitä tuloa, joka myydystä liiketoiminnasta olisi ollut saatavissa. Y:n osalta kauppa taas on merkinnyt velallisen vaihdosta siten että huomattava osa aikaisemman velallisen varallisuudesta siirtyi uudelle velalliselle, kun taas kilpailevat velkojat jäivät yksin aikaisemman velallisen velkojiksi.

Näkökulmasta b) A:n menettely on pahentanut avoimen yhtiön maksukyvyttömyyttä suhteessa muihin velkojiin kuin Y, mm. lääninverovirastoon. Maksukyvyttömyyden paheneminen on ollut oleellista.

Hovioikeus katsoi lisäksi tuomiossa tarkemmin lausutuilla perusteilla, ettei kaupalle ollut laissa tarkoitettua hyväksyttävää syytä ja että A:n oli pitänyt tietää hänen menettelynsä voivan vahingoittaa yhtiön muiden velkojien kuin Y:n taloudellisia etuja. Tämän vuoksi A oli syyllistynyt 20.11.1991 Jyväskylässä velallisen epärehellisyyteen.

Kohta 2

A oli menetellyt käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevällä tavalla.

Käräjäoikeus oli hylännyt syytteen, koska A oli ennen pesäluettelon oikeaksi vannomista oikaissut kyseisen erehdyttävän tiedon. Lain esitöiden mukaan menettelystä ja erehdyttämiskeinosta riippuen tunnusmerkistö voi täyttyä eri vaiheissa, ulosmittauksessa yleensä siinä vaiheessa, kun velallinen ilmoittaa ulosmittausta suorittavalle viranomaiselle varansa, velkansa ja tulonsa ulosottoselvitystä varten (HE 66/1988, s. 164). A oli oikaissut erehdyttävän tiedon vasta myöhemmin toisessa erillisessä täytäntöönpanomenettelyssä. Käräjäoikeuden toteamalla perusteella ei näin ollen voitu katsoa, ettei A ollut syyllistynyt rikokseen.

A oli todennut, että hän ei ollut mieltänyt käsityksensä mukaan kokonaisuutena tappiolliseksi muodostunutta kauppaa sellaiseksi, että se olisi tullut ilmoittaa. Hänen on kuitenkin ulosottoselvitystä tehtäessä täytynyt olla tietoinen avoimen yhtiön saamasta kauppahinnasta. Hän on kertonut, että ulosottoselvitystä laadittaessa häneltä oli nimenomaan tiedusteltu avoimen yhtiön tekemiä oikeustoimia. A on kertonut, että avoimen yhtiön saamasta kauppahinnasta 12 600 markalla oli maksettu vuokria ja loppuosan, 27 400 markkaa, oli saanut A itse. Hän ei ollut ilmoittanut varoja avoimen yhtiön ulosottoselvityksessä, koska niitä ei enää tuossa vaiheessa yhtiön tilillä ollut. Hovioikeudessa kuultujen todistajien kertomusten perusteella hovioikeus katsoi A:n tahallaan salanneen tehdyn oikeustoimen.

A oli lisäksi selittänyt, että autogrilli myytiin käyttöpääoman puutteen vuoksi ja kaupan edellytyksenä oli, että autogrillin omaisuus vapautuisi siihen kohdistuvasta yrityskiinnityksestä, jonka osalta velkojana oli pankki Y. Tämän vuoksi A ja hänen puolisonsa olivat ottaneet Y:sta 70 000 markan henkilökohtaisen lainan ja suorittaneet sillä Y:n avoimelta yhtiöltä olleen saatavan, jonka vakuutena yrityskiinnitys oli. Tämän jälkeen avoin yhtiö edustajanaan A oli 15.4.1992 päivätyllä kauppakirjalla myynyt autogrillin ja 40 000 markan kauppahinnasta A oli nostanut itselleen 27 400 markkaa. A oli näistä syistä katsonut, että hän ei ollut hyötynyt teosta vaan päinvastoin velkaantunut vielä lisää 30 000 markkaa ja että muiden velkojien asema ei myöskään ollut huonontunut, koska Y joka tapauksessa yrityskiinnityksen haltijana olisi saanut suorituksen ennen muita.

Hovioikeus totesi, että rikosprosessin kohteena oli A:n menettely ulosottoselvityksessä 14.5.1992, jossa hän oli salannut avoimen yhtiön 15.4.1992 tekemän kaupan ja yhtiön saaman kauppahinnan. Tällöin Y:llä ei ollut enää ollut vakuutena yrityskiinnitystä, joten avoimen yhtiön saama kauppahinta olisi tähän nähden tullut muidenkin velkojien hyväksi. Siten muiden velkojien asema oli huonontunut. Rikoslain 39 luvun 2 ja 3 §:ien tunnusmerkistöt eivät edellyttäneet velkojien aseman huonontumista, vaan sitä, että teko oli tehty oikeudettoman taloudellisen hyödyn tavoittelemisen tarkoituksessa. A oli hyötynyt syytteen kohteena olevasta teosta hyväkseen saamat 27 400 markkaa, mikä määrä muuten olisi saattanut tulla avoimen yhtiön muiden velkojien hyväksi.

Käräjäoikeuden tuomiossa kuvatulla teollaan A oli syyllistynyt velallisen petokseen.

Vahingonkorvauksen osalta hovioikeus katsoi lääninveroviraston jättäneen näyttämättä, että sille olisi konkurssissa tullut jako-osuutta ja että sille siten olisi aiheutunut vahinkoa.

Tuomiolauselma

Edellä mainituilla perusteilla hovioikeus tuomitsi A:n rangaistukseen 1 kohdan osalta velallisen epärehellisyydestä sekä 2 kohdan osalta velallisen petoksesta. Rangaistus oli 5 kuukautta vankeutta, joka oli yhteinen A:n syyksi myös luetun kirjanpitorikoksen kanssa. Rangaistus oli ehdollinen koetusajan päättyessä 28.2.1997.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Oksala, Laitinen ja Palmu. Esittelijä Juha Laaksonen.

MUUTOKSENHAKU KORKEIMMASSA OIKEUDESSA

Keski-Suomen lääninverovirastolle on myönnetty valituslupa. Lääninverovirasto on toistanut esittämänsä vahingonkorvausvaatimuksen.

A:lle on myönnetty valituslupa. Valituksessaan A on vaatinut 1 ja 2 kohdissa kerrottujen syytteiden hylkäämistä.

A on vastannut lääninveroviraston valitukseen sekä virallinen syyttäjä ja lääninverovirasto A:n valitukseen.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 29.6.1998

Perustelut

Korkein oikeus katsoo, kuten hovioikeus, että avoin yhtiö oli ollut jo ennen 1 kohdassa tarkoitetun grillikahvilan liikeomaisuuden luovutusta 20.11.1991 taloudellisissa vaikeuksissa ja kykenemätön maksamaan velkojaan. Luovuttamalla mainitun omaisuuden käypään hintaan ja käyttämällä varat yhtiön velkojan Y:n saatavien suorittamiseen A ei ole huonontanut avoimen yhtiön varallisuusasemaa rikoslain 39 luvun 1 §:ssä tarkoitetulla tavalla. Sen vuoksi hän ei ole syyllistynyt velallisen epärehellisyyteen.

Lääninverovirasto on käräjäoikeudessa siltä varalta, että syyte velallisen epärehellisyydestä hylättäisiin, väittänyt, että A on menettelyllään joka tapauksessa syyllistynyt velkojansuosintaan. Syyteoikeuden vanhentumisen vuoksi lääninverovirasto ei ole voinut vaatia tästä rikoksesta rangaistusta, mutta on vaatinut A:lta vahingonkorvausta määrän, joka olisi todennäköisesti kertynyt, jos avoin yhtiö olisi asetettu konkurssiin marraskuussa 1991.

Korkein oikeus katsoo selvitetyksi, että A on tietäen avoimen yhtiön kyvyttömäksi täyttämään velvoitteensa ryhtynyt yhden velkojan, Y:n, asemaa parantavaan järjestelyyn hovioikeuden tuomiossa selostetulla tavalla ja siten suosinut Y:tä muiden velkojien kustannuksella. Avoin yhtiö on 6.11.1992 asetettu konkurssiin, joka on 20.11.1992 rauennut varojen puuttuessa.

Vahingonkorvauksen lähtökohtana tällaisessa tapauksessa on, että velallisen tietyn velkojan suosimisella toisille velkojille aiheuttama vahinko määräytyy sen mukaan, mitä nämä olisivat jako-osuuksina saaneet saatavilleen, jos suosimista ei olisi tapahtunut ja velallinen olisi kaupantekopäivänä 20.11.1991 asetettu konkurssiin. Näin määräytyvien jako-osuuksien suuruudet taas riippuvat, paitsi velallisen varojen ja velkojien saatavien määristä tuolloin, myös saatavien konkurssissa nauttimasta etuoikeudesta ja ajatellun loppuunsaatetun konkurssimenettelyn kustannuksista.

Konkurssin raukeamistapauksissa, joissa konkurssivalvontaa siis ei toimiteta eikä konkurssituomiota anneta, yksittäisen velkojan mahdollisuudet esittää tarkkaa selvitystä jako-osuutensa määräytymiseen vaikuttavista muista seikoista kuin omista saatavistaan ovat lähtökohtaisesti rajalliset. Tämä merkitsee sitä, että hänen vahinkonsa usein on määrättävissä vain oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 6 §:n perusteella ja ottaen tällöin huomioon, mitä yksittäisessä tapauksessa kohtuuden mukaan on ollut selvitettävissä.

Myytyään 20.11.1991 tehdyllä kauppakirjalla grillikahvilansa 415 000 markalla avoin yhtiö on jatkanut jo aikaisemmin harjoittamaansa kannattamatonta autogrillitoimintaa kunnes myös autogrilli 15.4.1992 myytiin 40 000 markalla. Yhtiö on kuitenkin asetettu konkurssiin vasta 6.11.1992 ja sen pesäluettelo laadittu 20.11.1992. Etenkin tällaisessa tapauksessa, jossa toiminta on jatkunut ja konkurssi seurannut pitkähkön ajan kuluttua vahingonkorvauksen perusteena olevan teon jälkeen, pesäluettelo ei yksistään voi muodostaa luotettavaa pohjaa yksittäiselle velkojalle velkojan suosimisella aiheutetun vahingon arvioimiselle, vaan tämä edellyttää pesäluetteloa täydentävää aineistoa. Esillä olevassa asiassa tällaisena aineistona on ollut käytettävissä, paitsi grillikahvilan kauppakirja 20.11.1991, avointa yhtiötä koskeva ulosottoselvityksen liite 7.9.1992 sekä yhtiön velkojien esitutkinnassa ja käräjäoikeudessa antamat lausumat korvausvaatimuksistaan.

Tältä pohjalta ja koska kaupantekohetken 20.11.1991 velkojien saatavien keskinäisestä etuoikeudesta ei ole esitetty yksityiskohtaista selvitystä eikä tällaista voida lääninverovirastolta kohtuudella edellyttää, Korkein oikeus arvioi A:n velkojan suosimisella lääninverovirastolle aiheuttaman vahingon määräksi 50 000 markkaa.

Korkein oikeus hyväksyy hovioikeuden perustelut siltä osin kuin A on tuomittu rangaistukseen velallisen petoksesta kohdassa 2. Autogrillin kauppahinnasta olisi se osa, jota ei ollut käytetty yhtiön muiden velkojen maksamiseen eli 27 400 markkaa tullut käyttää ulosottoa hakeneiden velkojien saatavien suorittamiseen. Ulosottovelkojen keskinäisen suhteen perusteella Korkein oikeus arvioi kohtuuden mukaan A:n velallisen petoksella lääninverovirastolle aiheuttaman vahingon määräksi 5 000 markkaa.

Lainkohdat

Vahingonkorvauslaki 5 luku 1 § Oikeudenkäymiskaari 14 luku 11 § (21/1972) Oikeudenkäymiskaari 17 luku 6 §

Tuomiolauselma

Syyte velallisen epärehellisyydestä (kohta 1) hylätään ja A vapautetaan tältä osalta rangaistuksesta. Kirjanpitorikoksesta ja velallisen petoksesta (kohta 2) A tuomitaan yhteiseen 3 kuukauden vankeusrangaistukseen. Rangaistus on ehdollinen ja sen koetusaika on päättynyt 28.2.1997.

A velvoitetaan suorittamaan Keski-Suomen lääninverovirastolle vahingonkorvauksena 55 000 markkaa sekä sille korkoa 13 prosenttia käräjäoikeuden tuomion julistamispäivästä 12.1.1995 lukien 31.12.1996 saakka sekä 1.1.1997 lukien korkolain 4 §:n 3 momentin mukaan, ei kuitenkaan enempää kuin vaaditut 13 prosenttia.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Haarmann, Tulenheimo-Takki, Krook, Tulokas ja Vuori. Esittelijä Sakari Laukkanen.